Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä
oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa,
jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi
tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä
tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen
pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin
vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin
aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on
ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi
aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana
puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään
laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja
läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät
itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli
haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton,
vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän
kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien
ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen,
vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin
ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita
olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän
piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi
olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun
ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan
siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului
tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta
ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty
lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin
levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän
tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita,
suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja
kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen
itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa,
jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja
ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä
usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä
puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat
kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan
päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin
hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui:
kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia.
Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut.
Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus,
että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli
käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi
vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas
juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään
siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai
kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli
silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan
käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo,
me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä
juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla
oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi,
jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä,
ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot
moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista
ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli
kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan
jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin
ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut;
toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän
näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas
otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen.
Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten
oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti
hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.
* * * * *
Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha
alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa
kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat
ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty
Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan
sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen
varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että
hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti,
minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert
oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea,
en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta,
ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien
hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein
pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei
liian pahasti eikä liian lähelle!»
Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu.
Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä.
Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon
yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan
katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta
kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman
kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan
unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka
saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin?
Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy
sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt
samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en
osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties
oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa,
ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä
kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli
kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja
kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen
tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun
huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen
nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä
voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei
hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas
on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista
vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden
ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä.
mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin
lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin
kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen
kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten
rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen
siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet
kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka,
joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei
hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun
erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta
olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten
Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja
sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra
ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa;
tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään
silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan
hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton,
siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin
kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa.
Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri,
tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa
kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin
luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut
tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia
ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin
Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään
mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»
* * * * *
Effi oli ollut aivan oikeassa: Crampasin pariskunnan kanssa ei
syntynyt mitään lähempää suhdetta. Heidät nähtiin kerran Borckein
luona, toisen kerran ohimennen rautatieasemalla, ja muutamia
päiviä myöhemmin venhe- ja huviretkellä, joka tehtiin Breitlingin
varrella sijaitsevaan suureen pyökki- ja tammimetsään; ei lausuttu
kumminkaan muuta kuin lyhyet tervehdykset, ja Effi oli iloinen, kun
kesäkuun alussa kylpykausi alkoi. Kylpyvieraita tosin ei ollut vielä
sanottavasti ollenkaan, sillä heitä saapui yleensäkin ennen juhannusta
ainoastaan joitakin yksityisiä, mutta valmistelutkin olivat jo mieltä
virkistäviä. Plantaašiin järjestettiin karusellejä ja ampumaratoja,
laivurit tilkitsivät ja maalasivat aluksiansa, jokainen pienikin
asumus sai uudet uutimet, ja ne huoneet, jotka olivat kosteat ja
joiden katonrajassa niinmuodoin kasvoi sientä, käsiteltiin rikillä ja
tuuletettiin.
Effinkin asunnossa oli kaikki eräänlaisen kiihtymyksen vallassa,
tosin ei uuden kylpyvieraan, vaan toisenlaisen tulokkaan vuoksi;
rouva Krusekin tahtoi auttaa, mikäli osasi. Mutta siitä Effi kovin
säikähti ja; sanoi: »Kunhan vain rouva Kruse ei puutu mihinkään;
siitä ei voi koitua mitään hyvää, ja minä olen muutenkin riittävästi
peloissani». Innstetten suostuikin kaikkeen, olihan Christelillä
ja Johannalla kyllin aikaa. Saadakseen nuoren vaimonsa ajatukset
yleensäkin suuntautumaan toisaalle, hän lakkasi kerrassaan puhumasta
valmisteluista ja kysyi sen sijaan, oliko Effi jo huomannut, että kadun
toiselle puolen oli jo saapunut kylpyvieras, ei nimenomaan ensimmäinen,
mutta joka tapauksessa ensimmäisten joukkoon kuuluva.
»Herrasmieskö?»
»Ei, eräs rouva, joka on jo aikaisemmin täällä ollut, aina samassa
asunnossa. Hän tulee aina varhain, koska näet ei voi sitä sietää, kun
kaikki on jo täynnä.»
»Siitä en voi häntä moittia. Kuka hän on?»
»Registraattorin leski, rouva Rode.»
»Merkillistä. Minä olen aina ajatellut, että registraattorien lesket
ovat köyhiä.»
»Niin», nauroi Innstetten, »yleensä, onkin niin laita. Mutta tässä
on poikkeus. Joka tapauksessa hänellä on enemmän kuin pelkkä
leskeneläke. Hänellä on aina mukanaan paljon tavaraa, paljoa enemmän
kuin hän tarvitsee, ja hän näyttää yleensäkin varsin omituiselta
naiselta, on eriskummallinen, sairaalloinen ja varsinkin jaloiltaan
heikko. Senvuoksi hän ei luotakaan itseensä, vaan pitää aina luonansa
vanhanpuoleista palvelijatarta, joka on kyllin voimakas suojellakseen
tai kantaakseen häntä, jos hänelle sattuu jotakin tapahtumaan.
Tällä kertaa hänellä on uusi. Mutta jälleen varsin tanakka henkilö,
Trippellin lainen, mutta vielä voimakkaampi.»
»Hänet minä olen jo nähnyt. Hyvät ruskeat silmät, jotka katselevat
ihmistä uskollisesti ja luottavaisesti.»
»Mutta hieman typerä.»
»Oikein; se on hän.»
* * * * *
Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla.
Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille
käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin,
kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua,
koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin
se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution
kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin
ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten
nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin
hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi,
palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan
lisäksi jonkin tarinankin.
Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä
sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten
laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja
matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta
saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet
suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät
piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva
Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset
sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet,
olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet
Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen
juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä
oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen
neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri
kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin
hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka
ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä
kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli
osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä
heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot,
jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin
kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin.
ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen
nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten
ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea
henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu
oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä,
vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua;
erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi
melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan
mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien
kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun
asunnon toiseen kertaan.
Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan
puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä
elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus
oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki
mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle
retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että
runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä
vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan,
hatun ja _entoutcas_-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin»
ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien
vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa
hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia
hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli
ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan
mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä
hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle
yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli
kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan
varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja,
joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja
väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista
ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän
tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle,
joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä
laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke
aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä
merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee
Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten
tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.»
Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta
sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein
säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista
ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä
asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä
ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun
toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen... Ei, ei, minä
en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä
takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer
kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille
ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti
hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä
elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on
viidenkymmenenseitsemän.»
Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä
tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo
noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin
nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti
rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui
olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset
liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari
lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo
ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa
yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka
muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit.
Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun
hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo
puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin
leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen.
Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen
kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa
täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen
kaksi tuntia.
»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos
sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:
»Se olisikin parasta.»
»Kuinka niin?» J
»Pääsisin tästä elämästä.»
»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on
onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä
hyvinkin?»
»Minäkö? Häntä? Jumala varjelkoon!»
»Olette kuitenkin kovin surullinen. Siihen on varmaan syynsä.»
»Onpa niinkin, armollinen rouva.»
»Tunnetteko minut?»
»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä
vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut
kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli
varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän
jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen...»
»Oliko hän hyvä rouva?»
»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja
kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin
on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt.
Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä
pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen
Berlinistä... riitelivät aina yöhön asti... niin, ne eivät nekään
kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta
ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä
ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on
vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi
saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään
vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle
repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen
luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta
minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes
kuolen... Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja
olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut
olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi.
Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua;
lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun
puolestani elää edelleen... Hän olisi mielellään jäänyt elämään;
sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla
kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»
Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli
suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi
ja laski päänsä hänen polvelleen.
Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä
merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää,
katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa
pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko,
mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»
»Rollo», sanoi Effi.
»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on
omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»
»Mikä on nimenne?»
»Roswitha.»
»Niin, se on harvinainen nimi; sehän on...»
»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun
lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä.
Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja
katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat
niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan
tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo
kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten
Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan
pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin,
ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan
sääntöjen mukaisesti.»
»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen
viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»
»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään.
Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes
kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset
luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin,
luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen
siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen
kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»
»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te
'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»
»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu
tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi
antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen
edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan
eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se
kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento,
joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen
heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin
imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne
myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva,
sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»
»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan
teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat
toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa.
Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi
teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista.
Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt,
sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä
voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko
tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»
Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen
ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun
hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että
asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät
todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä
päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit
kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä
Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa,
kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä
päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»
»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta
nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti
porttia.»
Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi
jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa
käytävää hautausmaan portille.
Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja
kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä
tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes
vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan.
Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa
lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.