Matka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kello yhden aikaan reki
pysähtyi ratavallin luona »Ruhtinas Bismarckin» majatalon eteen, ja
Golchowski, joka oli onnellinen nähdessään piirineuvoksen luonaan
teki parastaan toimittaakseen hyvän päivällisaterian. Kun vihdoin
tuotiin pöytään jälkiruoka ja Unkarin viiniä, Innstetten kutsui silloin
tällöin näyttäytyneen ja asiain säännöllistä kulkua valvovan isännän,
kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja kertomaan jotakin. Golchowski
olikin oikea mies siihen virkaan; kahden peninkulman kehässä ei munittu
munaa, josta hän ei tietänyt. Se kävi ilmi tänäänkin. Kuten Innstetten
oli aivan oikein arvannut, oli Sidonie Grasenabb tänä samoinkuin
edellisenäkin jouluna matkustanut neljäksi viikoksi »hovisaarnaajan»
luo; rouva von Pallesken oli täytynyt yhtäkkiä erottaa kamarineitsyensä
palveluksestaan ikävän jutun vuoksi, ja ukko Frauden laita oli
huonosti — tosin kerrottiin hänen vain nyrjähdyttäneen jalkansa, mutta
todellisuudessa oli sattunut halvauskohtaus, ja Lissassa husaarina
olevaa poikaa odotettiin joka hetki saapuvaksi. Tällaisten juttujen
jälkeen oli siirrytty vakavampiin asioihin ja johduttu puhumaan
Varzinista. »Niin», virkkoi Golchowski, »onpa omituista ajatella
ruhtinasta paperimyllärinä! Koko asia on sangen merkillinen; oikeastaan
hän ei voi sietää kirjoittelemista, ja painettua paperia vieläkin
vähemmän, mutta perustaa nyt kuitenkin paperitehtaan.»
»Aivan oikein, parahin Golchowski», virkkoi Innstetten, »mutta
sellaisista ristiriidoista ei elämässä selviydy. Ja siinä ei auta
mikään ruhtinas eikä mikään suuruus.»
»Ei, ei, siinä ei auta mikään suuruus.»
Tämä ruhtinasta koskeva keskustelu olisi kenties vielä jatkunut, ellei
aseman merkkikello olisi samassa ilmoittanut junan saapuvan. Innstetten
katsahti kelloonsa.
»Mikä juna tämä on, Golchowski?»
»Danzigin pikajuna; se ei pysähdy tässä, mutta minä menen kuitenkin
aina ja lasken vaunut, ja toisinaan on ikkunassa joku, jonka
tunnen. Tästä ihan pihani perältä johtavat portaat ratavallia ylös,
ratavartijan asumus 417...»
»Ah, sitä me käytämme hyväksemme», sanoi Effi.
»Minä katselen kovin mielelläni junia...»
»Siinä tapauksessa on pidettävä kiirettä, armollinen rouva.»
Kaikki kolme lähtivät ja asettuivat ratavartijan asunnon vieressä
sijaitsevaan kapeaan puutarhaan, joka tosin nyt oli lumen peitossa,
mutta jossa oli eräs vapaaksi luotu kohta. Ratavartija oli jo
siinä, lippu kädessään. Sitten kiiti juna asemalle ja samassa
silmänräpäyksessä pienen vartijatuvan ja puutarhasaran ohi. Effi
oli niin kiihdyksissä, ettei nähnyt mitään, katselihan vain kuin
huumaantuneena viimeistä vaunua, jonka korkeassa kopissa istui
jarruttaja.
»Kymmenen minuuttia vailla seitsemän se on Berlinissä», virkkoi
Innstetten, »ja tuntia myöhemmin voivat Hohen-Cremmenin asujaimet,
jos tuuli on suotuisa, kuulla sen kolistavan ohi. Haluaisitko lähteä
mukaan, Effi?»
Effi ei vastannut mitään. Mutta katsahtaessaan häneen Innstetten
huomasi hänen silmässään kyynelen.
* * * * *
Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen.
Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin
vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista
asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi
Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu,
etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä
Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa
puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen
kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka
hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen,
hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen
asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan
päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen
vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän
Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen
kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan
mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva
virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.
Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta
olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist,
vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler —
sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset,
ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin
tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler
kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä:
parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti
Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi
hymyillen taampana.
Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin
miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn
saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän
asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä
pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne
taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan
— voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä
Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on
hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»
»Mutta Marietta...»
»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä
vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta
noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä
allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa
niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli
lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
»Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»
Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti
hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan
sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain
lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän
itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen,
»te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta
mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä
asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas
Kotšukov...»
»Ah, Gieshübler, jättäkää _hänet_, minä pyydän. Aina vain Kotšukov.
Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon
ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain
tuhat sielua, toisin sanoen _omisti_ (aikaisemmin, kun laskelmat
perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen
tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina
arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on
kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista
asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka
säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat
suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai
oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän
ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja
verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi
kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»
Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti
mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä
huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti
soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino
oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta
valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos
niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö
tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler
lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi.
Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette
kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai
kenties vasta pöydästä noustua...»
»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole
mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi —
ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin
— ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.
»Ensin taide ja sitten pähkinäjäätelö, se on oikea järjestys.»
»Saanko siis tuoda teille nuotteja, Marietta?»
»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli
teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän
minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! _Millaisia_
nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat
alttoäänelle...»
»Minä tuon oikeita.»
Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen.
Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen
siten istumaan ihan Effin viereen.
»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui
siitä hieman hämilleen.
»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on
Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista... Yleensäkin, armollinen
neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että
olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni
soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne,
äänenne... olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut
aina vain lyhyen ajan Berlinissä... ja sitäpaitsi olen ollut vielä
melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai
'Vestaalia'.»
Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut
väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden
puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti
tarkasti. »'Keijujenkuningas'... uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa...'
Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän
vuotta... Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta.
'Speierin kellot'... Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on
kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf...
no, se käy päinsä.»
Hän nousi ja lauloi pastorin säestämänä 'Olafin' erittäin varmasti ja
taidokkaasti saavuttaen yleistä suosiota.
Sitten löytyi vielä monta samanlaista romanttista, jotakin 'Lentävästä
Hollantilaisesta' ja 'Zampasta' ja sitten 'Nummenpoika'. Hän esitti
ne kaikki yhtä taidokkaasti kuin levollisestikin Effin joutuessa kuin
huumauksen valtoihin tekstien ja sävellysten vuoksi.
Laulettuaan 'Nummenpojan' Trippelli sanoi: »Jo riittää.» Tämä selitys
oli niin päättävä, ettei Gieshübler enempää kuin kukaan muukaan
uskaltanut käydä pyynnöllään häntä ahdistelemaan. Kaikkein vähimmin
Effi. Gieshüblerin ystävättään istuessa jälleen hänen vieressään
hän vain virkkoi: »Kunpa voisin sanoa teille, armollisin neitini,
kuinka kiitollinen olen teille! Kaikki niin kaunista, niin varmaa ja
taidokasta. Mutta jos sallitte, ihailen melkeinpä vieläkin enemmän
erästä seikkaa, nimittäin sitä levollisuutta, joka esityksestänne
uhkuu. Minä antaudun helposti vaikutelmieni valtoihin, ja pienimmänkin
kummitusjutun kuullessani vapisen niin, että tuskin tiedän, miten tulla
toimeen. Mutta te esitätte laulujanne valtavasti ja järkyttävästi ollen
itse ihan hilpeä ja hyvätuulinen.»
»Niin, armollisin rouvani, eipä ole taiteessa toisin laita. Varsinkaan
ei teatterissa, josta olen onneksi pelastunut. Sillä vaikka tunnenkin
puolestani voivani voittaa kaikki sen kiusaukset, se kuitenkin pilaa
maineen — siis parhaan, mitä ihmisellä on. Sitäpaitsi se tylsyttää,
kuten ammattitoverini ovat minulle sata kertaa sanoneet. Siellä
myrkytetään ja surmataan tikarilla, ja Romeo kuiskaa kuolleelle
Julialle korvaan kehnon sukkeluuden tai ilkeydenkin, tai pistää hänen
käteensä lemmenkirjeen.»
»Se on minusta käsittämätöntä. Puhuakseni vieläkin vain siitä, mistä
olen teille tänä iltana kiitollisuudenvelassa, esimerkiksi 'Olafissa'
ilmenneestä aavemaisuudesta, vakuutan teille, että jos uneksin jotakin
ahdistavaa tai olen kuulevinani yläpuoleltani hiljaista tanssia tai
soitantoa, vaikka siellä ei olekaan ketään, tai jokin hiipii vuoteeni
ohi, niin olen ihan suunniltani enkä voi unohtaa sitä päiväkausiin.»
»Niin, armollisin rouva, se mitä kuvailette, on toista, se on
todellista tai ainakin voi olla todellista. Jos balladissa liikkuu
aave, en siitä ollenkaan säikähdä, mutta haamu, joka liikkuu
huoneessani, on minulle erittäin epämieluisa, samoinkuin kenelle muulle
tahansa. Sikäli siis ovat tuntomme samanlaiset.»
»Oletteko siis joskus sellaista kokenut?»
»Epäilemättä. Vieläpä Kotšukovin luona. Ja nyt olenkin asettanut
ehdoksi, että minulle on annettava toinen makuusuoja, kenties
englantilaisen kotiopettajattaren huoneessa. Hän näet on kveekari, ja
siinä tapauksessa voi olla ihan huoleton.»
»Ja pidättekö sellaista mahdollisena?»
»Armollisin rouva, kun ihminen on ehtinyt minun iälleni ja on liikkunut
paljon maailmalla, on ollut Venäjällä ja puoli vuotta Romaniassakin,
niin hän pitää kaikkea mahdollisena. On olemassa ylen paljon pahoja
ihmisiä, ja kaikki muu ilmaantuu sen keralla, se ikäänkuin kuuluu
yhteen.»
Effi kuunteli tarkkaavasti.
»Minä kuulun erittäin valistuneeseen perheeseen», jatkoi Trippelli,
»ainoastaan äitini laita ei ole ollut ihan oikein, mutta siitä
huolimatta sanoi isäni, kun psykografiaa aljettiin harrastaa:
'Kuulehan, Maria, siinä asiassa piilee jotakin'. Ja hän oli oikeassa,
siinä tosiaankin piilee jotakin. Yleensäkin ihmistä väijytään joka
puolelta, edestä ja takaa. Te opitte sen vielä tuntemaan.»
Samassa saapui Gieshübler, joka tarjosi Effille käsivartensa,
Innstetten lähti Mariettan keralla, ja sitten seurasivat pastori
Lindequist ja leski Trippel. Niin mentiin aterialle.