»Varsinainen Mirambo on afrikalainen rosvopäällikkö...
Tanganjika-järveltä, jos maantiedon tuntemuksesi riittää niin
kauas... mutta tämä on vain Gieshüblerin hiiliproviisori ja faktotum
ja tulee todennäköisesti esiintymään tänä iltana hännystakkiin ja
puuvillakäsineihin puettuna.»
Pieni välikohtaus oli ilmeisesti vaikuttanut Effiin suotuisasti ja
suurelta osalta palauttanut hänen mielensä keveyden, ja Innstetten
tahtoi tehdä parastaan edistääkseen tätä toipumista. »Olen iloinen, kun
suostuit ja niin nopeasti ja arvelematta, ja nyt tahtoisin ehdottaa
sinulle vielä jotakin saadakseni sinut täysin entisellesi. Huomaan
selvästi, että sinua vaivaa vielä jokin yöllinen asia, joka ei sovi
Effiini ja joka on välttämättä karkoitettava, ja siihen ei ole parempaa
lääkettä kuin raitis ilma. Sää on oivallinen, sekä raikas että leuto,
tuskin tuulen henkäystäkään; mitäpä arvelet, jos lähdemme ajelemaan,
mutta kauas eikä vain Plantaašin ympäri, tietenkin reessä, ja kulkusin
ja valkoisin rekipeitoin, ja palattuamme kotiin neljän tienoissa sinä
lepäät, ja seitsemän aikaan olemme Gieshüblerin luona kuulemassa
Trippelliä.»
Effi tarttui hänen käteensä. »Kuinka hyvä oletkaan, Geert, ja kuinka
suopea. Minä näytin sinusta varmaan lapsekkaalta tai ainakin kovin
lapselliselta; ensinnäkin se, että pelkäsin ja sitten, että neuvoin
sinua myymään talon ja, mikä pahempi, järjestämään toisin asioita
ruhtinaan kanssa. Sinunko pitäisi kääntyä yrmeäksi häntä kohtaan —
sehän on naurettavaa. Onhan hän lopultakin se mies, joka ratkaisee
meidän kohtalomme. Minunkin. Et voi uskoa, kuinka kunnianhimoinen olen.
Olen mennyt kanssasi naimisiin oikeastaan vain kunnianhimon vuoksi.
Mutta älä sentään huoli näyttää niin vakavalta. Rakastanhan sinua...
kuinka sanotaankaan, kun taitetaan oksa ja riivitään siitä lehdet?
Riemuellen, itkeskellen, ylenpalttisesti.»
Hän nauroi helakasti. »Sanohan minulle», jatkoi hän Innstettenin yhä
ollessa vaiti, »minne tästä lähdetään?»
»Ajattelin, että ajaisimme rautatieasemalle, mutta kiertoteitse, ja
sitten viertoteitse takaisin. Aterioimme asemalla tai paremminkin
Golchowskin luona 'Ruhtinas Bismarckin' majatalossa, jonka ohi ajoimme
tänne saapuessamme, jos vielä muistat. Sellainen vierailu on aina
hyödyllinen, ja minä ja starosta Effin armosta juttelemme hieman
vaaleista. Vaikka hän henkilönä ei olekaan suuriarvoinen, hän pitää
kuitenkin järjestyksessä taloutensa ja keittiönsä sitäkin paremmin.
Täkäläiset ihmiset osaavat syödä ja juoda.»
Tämä keskustelu tapahtui suunnilleen yhdentoista aikaan. Kahtatoista
lyödessä Kruse ajoi reen oven eteen, ja Effi sijoittui siihen. Johanna
aikoi tuoda jalkapussin ja turkit, mutta Effi kaipasi kaiken sen
jälkeen, mikä häntä yhä painosti, raitista ilmaa siinä määrin, ettei
suostunut niitä ottamaan, sallihan vain kietoa peitteen kaksin kerroin
ympärilleen. Innstetten virkkoi Kruselle: »Kruse, nyt ajetaan asemalle;
missä olimme jo kerran tänä aamuna. Ihmiset varmaan ihmettelevät, mutta
eipä haittaa. Ajattelen että ajamme Plantaašin ohi ja sitten vasemmalle
kohti Kroschentinin kirkontornia. Antakaa hevosten juosta. Meidän
täytyy olla asemalla kello yhden aikaan.»
Niin lähdettiin. Kaupungin valkoisten kattojen yöpuolella leijui
savu, sillä ilma tuskin liikkui. Utpatelin myllykin kiersi siipiään
vain hitaasti, ja nopeasti kiiti reki eteenpäin, ihan kirkkomaan
vieritse. Pensaiden oksat ulottuivat ristikkoaidan yli ja viistivät
kärjillään Effiä niin että lunta varisi hänen rekipeitollensa. Tien
toisella puolen oli aidattu alue, ei paljoa suurempi kuin kukkalava, ja
sisäpuolella ei näkynyt mitään muuta kuin sen keskeltä kohoava nuori
mänty.
»Onko tuossakin joku haudattuna?» kysyi Effi.
»On. Kiinalainen.»
Effi säpsähti; se oli kuin isku. Hänellä oli kumminkin kyllin voimia
hillitäkseen itsensä ja sanoakseen näennäisen rauhallisesti: »Meidänkö
kiinalaisemme?»
»Niin, meidän. Seurakunnan kalmistoon häntä ei tietenkään voitu
sijoittaa, ja niin kapteeni Thomsen, joka oli tavallaan hänen
ystävänsä, osti tuon paikan ja antoi haudata hänet siihen. Siinä on
myöskin kivi ja kirjoitus. Kaikki tietenkin ennen minun tänne tuloani
tapahtunut. Mutta siitä puhutaan yhä vielä.»
»Siinä siis kuitenkin piilee jotakin. Tarina. Sanoithan jo tänä aamuna
jotakin sellaista. Ja lienee lopulta parasta, että saan kuulla, kuinka
on laita. Niin kauan kuin en sitä tiedä, olen kaikista hyvistä aikeista
huolimatta aina kuvitelmieni uhri. Kerro minulle asia sellaisena kuin
se todellisuudessa on. Todellisuus ei voi kiduttaa minua niinkuin oma
kuvitteluni.»
»Hyvä, Effi. En tahtonut siitä puhua. Mutta nyt se tapahtuu itsestään,
ja se on hyvä. Siinä ei muuten oikeastaan ole mitään.»
»Yhdentekevää, eikö ole mitään vai onko paljon tai vähän. Aloitahan.»
»Niin, se on helposti sanottu. Alku on aina hankala, tarinoissakin.
Luulenpa, että on paras aloittaa kapteeni Thomsenista.»
»Hyvä, hyvä.»
»Thomsen, jonka olen jo sinulle maininnut, oli monet vuodet niinsanottu
Kiinan-kävijä, kuljetti riisilasteja Shanghain ja Singaporen väliä ja
lienee ollut jo kuudenkymmenen iässä saapuessaan tänne. En tiedä, oliko
hän täällä syntynyt vai oliko hänellä täällä muita suhteita. Sanalla
sanoen, hän tuli tänne ja möi aluksensa, vanhan laatikon, josta ei
paljoakaan saanut, ja osti itselleen talon, sen, jossa me nyt asumme.
Hän näet oli kerännyt ulkona maailmalla melkoisen varallisuuden. Hänen
perujaan ovat krokodiili ja haikala ja luonnollisesti myöskin laiva...
Thomsen siis oli täällä, erittäin taidollinen mies (niin ainakin
minulle on kerrottu) ja yleisesti suosittu. Hänestä piti myöskin
pormestari Kirstein ja ennen kaikkia silloinen Kessinin pastori, eräs
berliniläinen, joka oli tullut tänne hieman aikaisemmin kuin Thomsen ja
jolla oli täällä paljon vihollisia.»
»Sen uskon. Olen huomannut, kuinka ankaroita ja itsekylläisiä ihmiset
täällä ovat. Se on luullakseni pommerilaisuutta.»
»Asia on niin eikä ole niin, miten siihen suhtautuu. On olemassa
toisia seutuja, joissa ihmiset eivät ole ollenkaan ankaroita ja
joissa kaikki menee ylösalaisin... Mutta katsohan, Effi, tuossa on
Kroschentinin kirkontorni ihan edessämme. Emmekö luovu alkuperäisestä
suunnitelmastamme ja aja mieluummin vanhan rouva von Grasenabbin luo?
Jos olen asian oikein käsittänyt, ei Sidonie ole kotona. Voisimme siis
uskaltaa...»
»Mitä ajatteletkaan, Geert? Onhan kerrassaan taivaallista kiitää tällä
tavoin eteenpäin, ja minä ihan tunnen, kuinka alkaa tuntua oloni
vapaalta ja kuinka minusta karisee kaikki pelko. Pitäisikö minun nyt
luopua kaikesta tästä vain pistäytyäkseni vanhojen ihmisten vieraana
ja todennäköisesti tuottaakseni heille hämminkiä? Taivaan tähden ei.
Sitäpaitsi tahdon ennen kaikkea kuulla tarinan. Oli siis puheena
kapteeni Thomsen, jonka otaksun tanskalaiseksi tai englantilaiseksi;
hän oli varmaan erittäin siisti, korkea valkoinen kaulus ja hohtavan
valkoiset liinavaatteet...»
»Aivan oikein. Sellaiseksi hänet kuvaillaan. Ja hänen mukanaan oli
eräs nuori henkilö, suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen,
jonka toiset sanoivat olleen hänen veljentyttärensä, mutta useimmat
hänen tyttärentyttärensä, mikä muuten ikävuosiin nähden oli tuskin
mahdollista. Ja paitsi tätä sukulaista oli vielä eräs kiinalainen,
samainen, joka nyt lepää tuolla rantasärkkien välissä ja jonka haudan
ohi vastikään ajoimme.»
»Hyvä, hyvä.»
»Tuo kiinalainen oli Thomsenin palvelija, ja Thomsen piti hänestä
siinä määrin, että hän oli pikemmin ystävä kuin palvelija. Ja niin
kuluivat vuoden päivät. Sitten kerrottiin yhtäkkiä, että Thomsenin
tyttärentytär, jonka nimi luullakseni oli Nina, tulisi menemään
naimisiin, ukon toivomuksen mukaan erään kapteenin kanssa. Ja niinpä
olikin laita. Talossa vietettiin suuret häät, berliniläinen pastori
vihki heidät, ja mylläri Utpatel, joka oli lahkolainen, ja Gieshübler,
johon kirkollisissa asioissa ei häneenkään oikein luotettu, olivat
saaneet kutsun; mutta ennen kaikkea oli häävieraiden joukossa paljon
kapteeneja puolisoineen ja tyttärineen. Ja ilo oli suuri, kuten
ajatella saattaa. Illalla tanssittiin, ja morsian tanssi kaikkien
kanssa, lopulta kiinalaisenkin kanssa. Sitten kuultiin yhtäkkiä
sanottavan, että hän oli poissa, nimittäin morsian. Ja hän oli
tosiaankin poissa, minne lieneekään joutunut, kukaan ei tiedä, mitä
oli tapahtunut. Ja neljäntoista päivän kuluttua kuoli kiinalainen;
Thomsen osti sen hautapaikan, jonka sinulle osoitin, ja siihen
hänet haudattiin. Mutta berliniläinen pastori kuuluu sanoneen, että
kiinalaisen olisi yhtä hyvin voinut haudata kristittyjen kirkkomaahan,
koska hän oli ollut erittäin kunnollinen mies ja aivan yhtä hyvä
kuin muutkin. Keitä hän noilla 'muilla' oikeastaan tarkoitti, on
epätietoista, sanoi minulle Gieshübler.»
»Minä puolestani olen siinä asiassa aivan toista mieltä kuin pastori;
sellaista ei saa lausua, sillä se on uskallettua ja sopimatonta. Niin
ei olisi sanonut Niemeyerkään.»
»Pastori-parkaa, jonka nimi oli Trippel, moitittiin senvuoksi kovin,
joten oli oikeastaan onni, että hän aivan pian kuoli, koska olisi
muuten menettänyt virkansa. Vaikka näet kaupunki oli hänet valinnut,
se oli kuitenkin häntä vastaan, aivan samoinkuin sinä, ja konsistorio
tietenkin aivan erikoisesti.»
»Trippel, niinkö sanoit? Niinpä hän lienee jossakin yhteydessä sen
pastorinrouva Trippelin kanssa, jonka tulemme näkemään tänä iltana?»
»Luonnollisesti. Pastori oli hänen miehensä, ja Trippellin isä.»
Effi nauroi. »Trippellin! Nyt vasta asian oikein ymmärrän. Gieshübler
mainitsi jo kirjeessään, että hän on Kessinissä syntynyt, mutta minä
ajattelin, että hän on jonkun italialaisen konsulin tytär. Onhan täällä
viljalti ulkomaalaisia nimiä. Mutta hänpä onkin hyvä saksalainen ja
polveutuu Trippelistä. Onko hän tosiaankin niin oivallinen, että on
uskaltanut muuttaa itsensä italialaiseksi?»
»Maailma on sen, joka uskaltaa. Hän on muuten varsin etevä. Hän
opiskeli pari vuotta Parisissa, missä oppi tuntemaan myöskin venäläisen
ruhtinaan — venäläiset ruhtinaat näet ovat erittäin valistuneita, eivät
välitä pienistä luokkaennakkoluuloista, ja Kotšukov ja Gieshübler,
jota hän muuten nimittää 'sedäksi' ja jota melkein sopii nimittää
synnynnäiseksi sedäksi, he molemmat oikeastaan ovat tehneet pikku
Marian siksi, mikä hän on. Gieshübler auttoi hänet Parisiin ja Kotšukov
on sitten muuntanut hänet Trippelliksi.»
»Ah, Geert, kuinka viehättävää tämä kaikki onkaan, ja millaista
arkielämää olenkaan elänyt Hohen-Cremmenissä! Ei koskaan sattunut
mitään erikoista.»
Innstetten tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Niin et saa puhua, Effi.
Aaveista sopii ajatella, mitä haluaa. Mutta varo erikoista tai sitä,
mitä erikoiseksi nimitetään. Sen, mikä näyttää kovin houkuttelevalta
— ja siihen lajiin kuuluvaksi minä luen myöskin Trippellin viettämän
elämän — saa yleensä maksaa onnellaan. Minä tosin tiedän, kuinka
rakastat Hohen-Cremmeniä ja olet siihen kiintynyt, mutta usein sitä
pilkkailetkin ollenkaan aavistamatta, mitä merkitsevät hiljaiset
päivät, sellaiset kuin Hohen-Cremmenissä vietetyt.»
»Niin ei ole laita», väitti Effi. »Tiedän varsin hyvin, mitä ne
merkitsevät. Kuulen vain mielelläni jostakin muusta, ja sitten tekee
mieleni saada olla mukana. Mutta olet ihan oikeassa. Ja oikeastaan
minäkin ikävöin vain lepoa ja rauhaa.»
Innstetten varoitti sormellaan. »Kallein Effi kultani, tuon sinä vain
jälleen keksit. Pelkkiä haaveita, milloin niin, milloin näin.»