Oli jo myöhä, kun hajauduttiin. Pian kymmenen jälkeen Effi oli jo
sanonut Gieshüblerille: »Lienee jo aika lähteä; täytyyhän neiti
Trippellin, joka ei saa junasta myöhästyä, lähteä Kessinistä jo
kuuden aikaan.» Mutta vieressä seisova Trippelli, joka oli nuo sanat
kuullut, oli hänelle ominaisella kaunopuheisuudella torjunut sellaista
huomaavaisuutta. »Ah, armollisin rouva, te luulette meikäläisen
tarvitsevan säännöllistä unta, mutta niin ei ole laita; me tarvitsemme
säännöllisesti vain suosionosoituksia ja korkeita pääsylipun hintoja.
Niin, naurakaahan vain. Sitäpaitsi minä voin nukkua junavaunussakin
(siihen tottuu), jokaisessa asennossa, jopa vasemmalla kyljelläkin ja
tarvitsematta edes pukuani avata. Totta kyllä, etten ole milloinkaan
pahassa pinteessä; rinnan ja keuhkojen täytyy olla aina vapaina, ja
ennen kaikkea sydämen. Niin, armollisin rouva, se on pääasia. Ja
mitä uneen tulee, niin ratkaiseva seikka ei ole sen paljous, vaan
laatu; viisi minuuttia kestävä hyvä uinahdus on parempi kuin viiden
tunnin levoton heittelehtiminen, milloin vasempaan, milloin oikeaan.
Venäjällä muuten nukkuu oivallisesti, väkevästä teestä huolimatta.
Sen vaikuttanee ilma tai myöhään nautittu runsas ateria tai se, että
ihmistä siinä määrin hemmotellaan. Surua ei Venäjällä ole ollenkaan;
siinä suhteessa — mitä rahaan tulee, on asia molemmissa maissa sama —
Venäjä on Amerikkaakin parempi.»
Trippellin annettua tuon selityksen Effi oli lakannut kehoittamasta
lähtemään, ja niin ehti puoliyö. Erottiin iloisina ja herttaisina ja
eräänlaisin tutunomaisin tunnoin.
Matka Mustanmiehenapteekista piirineuvoksen asuntoon oli verrattain
pitkä, mutta se lyheni sen nojalla, että pastori Lindequist pyysi
saada vähän matkaa saatella Innstetteniä ja rouvaa sanoen kävelyretken
tähtitaivaan alla olevan parhaan keinon hälventää Gieshüblerin
reininviinin vaikutuksia. Matkalla tietenkin puhuttiin väsymättä
kaikenlaisista Trippelliä koskevista seikoista; Effi aloitti
esittämällä, mitä hänen muistiinsa oli jäänyt, ja heti hänen jälkeensä
tuli pastorin vuoro. Pastori, iroonikko, oli kysellyt Trippelliltä
kaikenlaisia maallisia ja lopulta uskoa koskeviakin asioita saaden
siten kuulla, että Trippelli tunsi ja tunnusti yhden ainoan suunnan,
nimittäin oikeauskoisen. Hänen isänsä tosin oli ollut ratsionalisti,
melkeinpä vapaa-ajattelijakin, ja olisi senvuoksi mieluimmin haudannut
kiinalaisen seurakunnan kalmistoon; mutta Trippelli oli aivan toista
mieltä, vaikka henkilökohtaisesti nauttikin sitä suurta etua, ettei
uskonut yhtään mitään. Trippelli oli nimenomaisen ei-uskovaisuutensa
ohella joka hetki tietoinen siitä, että tuo oli erikoinen ylellisyys,
jota voi nauttia ainoastaan yksityishenkilönä. Valtiossa leikki
loppuu, ja Trippelli sanoi, että jos hänen ohjattavanaan olisi
kultusministeristö tai kerrassaan konsistoriohallinto, hän menettelisi
säälimättömän ankarasti. »Minä tunnen itsessäni Torquemadan luontoa.»
Innstetten oli erittäin hilpeällä tuulella ja kertoi puolestaan
tahallaan kartelleensa arkaluontoisia dogmaattisia asioita, mutta
asettaneensa sen sijaan moraalisen elämän nimenomaan etualalle.
Tärkeimpänä keskusteluaiheena oli ollut viekoittelevaisuus, alinomainen
vaaranalaisuus, jota sisältyy kaikkeen julkiseen esiintymiseen. Siihen
Trippelli oli vastannut kevyesti ja vain lauseen jälkipuolta korostaen:
»Niin alinomaa vaarassa; varsinkin ääni.»
Niin jutellen he vielä ennen eroamistaan kertailivat mielessään
Trippelli-iltaa, ja vasta kolme päivää myöhemmin muistutti Gieshüblerin
ystävätär jälleen itsestään lähettämällä Pietarista Effille osoitetun
sähkösanoman. Se kuului näin: _Madame, la Baronne d'Innstetten, née
de Briest. Bien arrivée. Prince K. à la gare. Plus epris de moi que
jamais. Mille jois merci de votre bon accueil. Compliments empressés à
Monsieur le Baron. Marietta Trippelli_.
Innstetten oli ihastuksissaan ja ilmaisi ihastustaan niin vilkkaasti,
ettei Effi voinut sitä käsittää.
»En ymmärrä sinua, Geert.»
»Koska et ymmärrä Trippelliä. Minua ihastuttaa aitous; siinä on kaikki,
aina i:n pistettä myöten.»
»Pidät siis kaikkea pelkkänä komediana?»
»Minäpä muunakaan? Kaikki on suunniteltu sikäläisiä ja täkäläisiä,
Gieshübleriä ja Kotšukovia varten.. Gieshübler varmaan tekee
lahjoituksen, kenties myös vain jälkisäädöksen Trippellin hyväksi.»
Gieshüblerin soitannollinen iltama oli vietetty joulukuun
keskivaiheilla, kohta senjälkeen alkoivat jouluvalmistelut, ja Effi,
jonka olisi muuten ollut vaikea suoriutua näistä päivistä, siunasi
sitä, että hänellä itsellään oli kotiväkeä, jonka vaatielmat oli
tyydytettävä. Oli harkittava, kyseltävä, ostettava, ja kaikki tuo
esti synkkiä ajatuksia mieleen nousemasta. Aaton aattona saapui
lahjoja vanhemmilta Hohen-Cremmenistä, ja samaan laatikkoon oli
sälytetty kaikenlaisia kanttorista saatuja pieniä lahjoja: oivallisia
reinetteomenia puusta, jonka Effi ja Jahnke olivat yhdessä oksastaneet
useita vuosia sitten, ja lisäksi ruskeita ranteen- ja polvenlämmittäjiä
Berthalta ja Herthalta. Hulda kirjoitti vain muutamia rivejä puolustaen
itseään huomauttamalla, että hänen oli vielä virkattava matkapeitto
erästä henkilöä varten. »Se on pelkkää juttua», sanoi Effi. »Lyönpä
vetoa, ettei tuota erästä henkilöä ole olemassakaan. Merkillistä, ettei
hän voi olla ympäröimättä itseään tuulesta temmatuilla ihailijoilla!»
Sitten tuli jouluaatto.
Innstetten itse oli järjestämässä, joulukuusi paloi, ja pieni enkeli
väikkyi ylhäällä ilmassa. Seimikin oli koreine lauselmineen, joista
eräs viittasi hellävaroen erääseen Innstettenin perheessä seuraavana
vuonna odotettavaan tapahtumaan. Effi luki sen ja punastui. Sitten hän
astui kohti Innstetteniä aikoen häntä kiittää, mutta ennenkuin hän ehti
niin pitkälle, lensi vanhan pommerilaisen joulutavan mukaan eteiseen
lahja: suuri laatikko, jossa oli valtava määrä esineitä. Lopulta
löytyi pääasiakin, siro, kaikenlaisin japanilaisin kuvin kaunistettu
pieni lipas, jossa varsinaisen sisällyksen ohella oli vielä pieni
paperilappu. Siihen oli kirjoitettu:
Oli Kristuksen luo kolmen tietäjän tie,
Eräs mustien ruhtinas ollut lie; —
Apoteekkari mustain nyt saapuvi luo
Ja mausteita parhaita hänkin tuo;
Jos mirhami, suitsuke puuttuvat tässä,
Pistasia- ja mandelimöykyt on lässä.
Effi luki sen pariin kolmeen kertaan ja iloitsi siitä. »Hyvän ihmisen
ystävyydenosoitus vaikuttaa aina erinomaisen hyväätekevästi. Etkö ole
sinäkin samaa mieltä, Geert?»
»Epäilemättä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka ihmistä ilahduttaa tai
jonka ainakin pitäisi häntä ilahduttaa. Jokaisella näet on sen ohella
kaikenlaiset ikävyytensä. Minullakin. Mutta ihminen on epäilemättä
sellainen kuin on.»
Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken
luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta
Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona».
Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena.
Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä
heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset,
joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä
siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto.
Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa
tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin,
lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa
käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli
palanut kolme riihirakennusta.
Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään
toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi
vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin,
sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen
kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan
kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten
viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.
»Kessinissä, joulukuun 31 p:nä. Rakas Äiti! Tästä voi sukeutua
pitkäkin kirje, koska en ole — korttia lukuunottamatta — pitkiin
aikoihin antanut itsestäni mitään tietoa. Viimeksi kirjoittaessani
olin vielä keskellä jouluvalmisteluja, mutta nyt ovat joulupäivät
jo olleet ja menneet. Innstetten ja hyvä ystäväni Gieshübler olivat
tehneet parhaansa tehdäkseen jouluaaton minulle mahdollisimman
mieluisaksi, mutta sittenkin tunsin itseni hieman yksinäiseksi ja
ikävöin teitä. Vaikka minulla yleensäkin on erittäin paljon syytä
olla kiitollinen, iloinen ja onnellinen, en kumminkaan voi vapautua
yksinäisyyden tunteesta, ja jos olen aikaisemmin ivaillut Huldan
ikuista tunnekyyneltä, niin nyt saan rangaistukseni ja joudun itse
taistelemaan samaa kyyneltä vastaan. Innstetten näet ei saa sitä
nähdä. Uskon kuitenkin varmaan kaiken paranevan, kun kotoinen
elämämme vilkastuu, ja niin tulee käymään, rakas äiti. Se, mihin jo
aikaisemmin viittasin, on nyt varmaa, ja Innstetten ilmaisee minulle
joka päivä iloansa sen johdosta. Minun ei tarvinne tehokkaammin
vakuuttaa, kuinka onnellinen olen itse jo siitä syystä, että sitten
tulee ympärilläni olemaan elämää ja huvia tai, kuten Geert sanoo,
'rakas lelu'. Niin sanoessaan hän lienee oikeassa, mutta parempi
olisi, ellei hän tuota lausepartta käyttäisi, koska mieltäni joka
kerta hieman kirvelee, kun muistan, kuinka nuori olen ja että kuulun
vielä puolittain lastenkamariin. Tämä ajatus ei lähde mielestäni
(Geert pitää sitä sairaalloisena) ja saa aikaan, että se, minkä
pitäisi olla ylin onneni, on melkein vieläkin enemmän alinomaisena
vastuksenani. Niin, rakas äiti, kun Flemmingin kelpo naiset hiljattain
tiedustelivat minulta kaikenlaista, minusta tuntui kuin olisin
ollut huonosti valmistuneena suorittamassa tutkintoa, ja luulenpa
vastanneenkin sangen tuhmasti. Sitäpaitsi olin harmissani. Paljon
siitä, mikä näyttää myötätunnolta, onkin näet pelkkää uteliaisuutta
ja vaikuttaa sitäkin tungettelevammalta, kun minun täytyy odottaa
iloista tapahtumaa vielä varsin kauan, aina kesään saakka. Se tapahtuu
luullakseni heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Silloin täytyy sinun
tulla, tai vielä parempi, jos minä hieman toivuttuani otan täältä
lomaa ja tulen sinne Hohen-Cremmeniin. Ah, kuinka iloitsenkaan
sitä ajatellessani, iloitsen jo muistaessani Havellandin ilmaa —
täällä näet on melkein aina kylmän kalsea sää — ja sitten joka
päivä ajeluretki, kaiken ollessa punaista ja keltaista, ja olenpa
jo näkevinäni, kuinka lapsi ojentaa käsiänsä sitä kohti, koska
arvatenkin tuntee olevansa vain siellä oikein kotonansa. Mutta tästä
minä kirjoitan ainoastaan sinulle, Innstetten ei saa siitä tietää,
ja sinultakin minun täytyy pyytää anteeksi, että tahdon tulla lapsen
keralla Hohen-Cremmeniin ja ilmoitan jo nyt tulostani sen sijaan,
että kutsuisin sinua, rakas äiti, oikein hartaasti tulemaan tänne
Kessiniin, missä on joka kesä tuhatviisisataa kylpyvierasta, laivoja,
joissa liehuu jos jonkinlaisia lippuja, vieläpä rantahotellikin. Mutta
se seikka, että osoitan vain vähän vieraanvaraisuutta, ei kumminkaan
todista minulta niitä tunteita puuttuvan, niin kovin en ole suvustani
vieraantunut, vaan syynä on yksinomaan piirineuvoksen asumus, joka
kaikesta somuudestaan ja erikoisuudestaan huolimatta ei kumminkaan
ole mikään oikea talo, vaan korkeintaan kahden ihmisen asunto,
tuskin sekään, sillä meillä ei ole edes ruokasalia, joka seikka on
ikävä, kun sattuu tulemaan vieraisiin pari henkilöä. Meillä tosin on
suojia toisessakin kerroksessa, suuri sali ja neljä pientä kamaria,
mutta ne eivät ole ollenkaan kodikkaita, ja minä nimittäisin niitä
romukamareiksi, jos niissä olisi romua; mutta ne ovat aivan tyhjät,
paria kaislatuolia lukuunottamatta, ja vaikuttavat lievimmin sanoen
erittäin oudoilta. Sinä kaiketi arvelet, että tuo kaikki on helposti
korjattavissa; mutta niin ei ole laita, sillä meidän talossamme...
kummittelee; siinä se nyt on sanottuna. Pyydän sinua muuten hartaasti
olemaan mitään vastaamatta tähän tiedonantooni, sillä minä näytän
Innstettenille aina teidän kirjeenne, ja hän olisi suunniltaan, jos
saisi tietää, että olen tuon sinulle ilmoittanut. En olisikaan sitä
tehnyt, sitä vähemmän, kun olen saanut olla rauhassa viikkokausia
ja olen lakannut pelkäämästä; mutta Johanna sanoo, että sellaista
sattuu yhä uudelleen, varsinkin kun taloon tulee joku uusi henkilö.
Ja enhän voi asettaa sinua alttiiksi sellaiselle vaaralle, tai jos
tuo on liikaa, sellaiselle omituiselle ja epämukavalle häiriölle!
Itse asialla en tahdo sinua nyt vaivata, en missään tapauksessa
seikkaperäisesti. Se on tarina, jossa esiintyy eräs vanha kapteeni,
niinsanottu Kiinan-kävijä, ja hänen tyttärentyttärensä, joka oli
lyhyen ajan kihloissa erään täkäläisen nuoren kapteenin kanssa ja
äkkiä hävisi hääpäivänänsä. Tuo kävisi vielä laatuun. Mutta tärkeämpää
on, että eräs nuori kiinalainen, jonka vanha kapteeni oli tuonut
mukanaan Kiinasta ja joka oli aluksi hänen palvelijansa ja myöhemmin
hänen ystävänsä, kuoli pian senjälkeen ja on haudattu yksinäiseen
paikkaan kirkkomaan kupeelle. Minä ajoin siitä hiljattain ohi, mutta
käännyin nopeasti toisaalle, koska otaksuin muuten näkeväni hänet
haudallaan istumassa. Seikka näet on valitettavasti se, rakas äiti,
että olen hänet kerran todellakin nähnyt, tai ainakin minusta siltä
näytti, kun nukuin ja Innstetten oli vierailemassa ruhtinaan luona.
Se oli kauheata; en tahtoisi milloinkaan enää sellaista kokea. Ja
sellaiseen taloon, olipa se muuten kuinka soma tahansa (se on,
merkillistä kylläkin, samalla kertaa sekä kodikas että kaamea), minä
en voi sinua niinkään kutsua. Ja vaikka olenkin monessa suhteessa
samaa mieltä kuin Innstetten, rohkenen kumminkin sanoa, ettei hän ole
käyttäytynyt asiassa aivan moitteettomasti. Hän vaati minua pitämään
tuota kaikkea vanhana akkojen loruna ja nauramaan sille, mutta sitten
hän taas näytti sen uskovan ja, kumma kyllä, vaati minua pitämään
sellaista kummittelua ylhäisenä ja vanhaan aateluuteen kuuluvana
asiana. Mutta sitä minä en voi enkä tahdokaan. Vaikka hän muuten
onkin hyvänluontoinen, hän ei kumminkaan käyttäydy tässä kohden minua
kohtaan kyllin suopeasti. Johannan ja myöskin rouva Krusen kertomien
nojalla minä näet tiedän, että asiassa jotakin piilee. Rouva Kruse on
ajomiehemme vaimo, joka istuu aina ylen lämpimässä huoneessaan mustan
kanansa keralla. Tämä kaikki on jo kyllin pelottavaa. Ja nyt tiedät,
minkätähden tahdon tulla, kun asia on ehtinyt niin pitkälle. Ah, kunpa
jo oltaisiin niin kaukana. On olemassa paljonkin syitä, joiden vuoksi
sitä toivon. Tänään pidetään uudenvuodentanssiaiset, ja Gieshübler —
ainoa miellyttävä ihminen täällä, vaikka hänen toinen olkapäänsä onkin
korkeammalla, tai oikeastaan enemmänkin — Gieshübler on lähettänyt
minulle kameliankukkia. Minä kenties kumminkin tanssin. Lääkärimme
sanoo, ettei siitä ole minulle vahinkoa, päinvastoin. Ja minua melkein
hämmästytti, että Innstettenkin suostui. Ja nyt tervehdi ja suutele
isää ja kaikkia muita rakkaita. Onnea uudelle vuodelle.