Innstetten oli palannut Varzinista vasta kuuden aikaan aamulla ja
oli Rollon hyväilyt torjuen vetäytynyt mahdollisimman hiljaa omaan
huoneeseensa. Hän asettui levolle niin mukavasti kuin voi ja salli
Friedrichin vain tuoda matkapeitteen. »Herätä minut yhdeksän aikaan!»
Niin olikin tapahtunut. Hän nousi nopeasti ja sanoi: »Tuo aamiainen!»
»Armollinen rouva vielä nukkuu.»
»Mutta onhan jo myöhä. Onko jotakin tapahtunut?»
»En tiedä; tiedän vain, että Johannan on täytynyt nukkua yönsä
armollisen rouvan huoneessa.»
»Lähetä siis Johanna tänne!»
Johanna tuli. Hänen hipiänsä oli yhtä rusottava kuin ainakin, joten hän
ei näyttänyt erikoisesti huolestuneen yön tapahtumista.
»Mitä on tapahtunut? Friedrich sanoo jotakin sattuneen ja kertoo teidän
nukkuneen armollisen rouvan luona.»
»Niin, herra parooni. Armollinen rouva soitti kolme kertaa nopeasti
peräkkäin, joten heti ajattelin sen jotakin merkitsevän. Ja niin olikin
laita. Hän oli kaiketi uneksinut tai kenties se oli se muu.»
»Mikä muu?»
»Ah, tietäähän sen armollinen herra.»
»Minä en tiedä mitään. Joka tapauksessa on siitä tehtävä loppu. Ja
missä tilassa tapasitte rouvan?»
»Hän oli kuin suunniltaan ja piteli kiinteästi kaulahihnasta Rolloa,
joka seisoi armollisen rouvan vuoteen vieressä. Ja koira oli sekin
peloissaan.»
»Entä mitä hän oli uneksinut, tai olkoon menneeksi: mitä hän oli
kuullut tai nähnyt? Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi sen hiipineen ihan hänen ohitseen.»
»Minkä? Kenen?»
»Sen tuolta yläkerrasta. Salista tai pienestä kamarista.»
»Mielettömyyttä, sanon minä. Yhä uudelleen samaa typerää lorua; en
tahdo enää kuulla siitä puhuttavankaan. Ja sitten te jäitte rouvan luo?»
»Niin, armollinen herra. Tein itselleni makuusijan ihan lähelle häntä,
Ja minun täytyi pitää häntä kädestä, ja sitten hän nukahti.»
»Nukkuuko hän vieläkin?»
»Ihan sikeästi.»
»Se huolestuttaa minua, Johanna. Ihminen voi nukkua itsensä terveeksi,
mutta yhtä hyvin sairaaksikin. Meidän täytyy herättää hänet, tietenkin
varovasti, jottei hän jälleen säikähdä. Friedrichin ei pidä tuoda
aamiaista, minä odotan, kunnes rouva tulee. Menetelkää varovasti.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin tuli Effi. Hän näytti viehättävältä, oli ihan
kalpea ja nojasi Johannaan. Mutta Innstettenin nähdessään hän syöksyi
hänen luokseen ja syleili ja suuteli häntä. Samalla virtasivat kyynelet
pitkin hänen poskiansa. »Ah, Geert, Jumalan kiitos, että olet kotona.
Nyt on kaikki jälleen hyvin. Et saa enää lähteä, et saa jättää minua
yksin.»
»Rakas Effi... jättäkää siihen, Friedrich, minä järjestän sen
itse... rakas Effi, enhän jätä sinua yksin välinpitämättömyyden
tai päähänpiston vuoksi, vaan pakosta; minulla ei ole valitsemisen
varaa, olen palveluksessa oleva mies, en voi sanoa ruhtinaalle enkä
ruhtinattarellekaan: Teidän korkeutenne, en voi tulla, vaimoni on
yksinään tai vaimoni pelkää. Jos niin sanoisin, joutuisimme verrattain
naurettavaan valoon, minä epäilemättä ja samoin sinäkin. Mutta juohan
ensin kuppi kahvia.»
Effi joi ja vilkastui siitä ilmeisesti. Sitten hän jälleen tarttui
miehensä käteen ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot; minä ymmärrän, ettei
se käy päinsä. Ja tahdommehan me sitäpaitsi päästä ylenemäänkin. Sanon
me, sillä minä toivoelen sitä oikeastaan kiihkeämmin kuin sinä...»
»Sellaisia ovat kaikki naiset», nauroi Innstetten.
»Asia on siis päätetty; sinä noudatat kutsuja kuten tähänkin asti,
ja minä jään tänne odottelemaan 'korkeata herraani', johtuen siitä
ajattelemaan Huldaa syreenipuun alla. Kuinka hän voinee?»
»Huldan laiset naiset voivat aina hyvin. Mutta mitä aioit vielä sanoa?»
»Aioin sanoa, että jään tänne, yksinänikin, jos se on välttämätöntä.
Mutta en tähän taloon. Vaihdetaan asuntoa. Vallin luona on kauniita
taloja, eräs konsuli Martensin ja konsuli Grützmacherin välissä ja eräs
torin varrella, Gieshübleriä vastapäätä; miksi emme voi asua siellä?
Minkätähden juuri täällä? Vierailevilta ystäviltä ja sukulaisilta
olen usein kuullut, että Berlinissä perheet muuttavat pianonsoiton
tai torakkain tai epäystävällisen portinvartijanvaimon vuoksi; jos se
tapahtuu sellaisten joutavien asioiden vuoksi...»
»Joutavien asioiden? Portinvartijanvaimon? Älähän sano...»
»Jos se on mahdollista sellaisten asioiden vuoksi, niin täytyyhän sen
olla mahdollista täälläkin, missä sinä olet piirineuvos ja ihmiset
noudattavat mieltäsi ja monet ovat kiitollisuudenvelassakin. Gieshübler
varmaan meitä avustaisi, jo yksin minun tähteni, sillä hän varmaan
minua säälii. Sanohan, Geert, että lähdemme tästä noidutusta talosta,
talosta, jossa liikkuu...»
»... Kiinalainen, tarkoitat. Näetkö, Effi, tuon kamalan sanan voi
lausua hänen ilmaantumatta. Se, mitä siellä näit tai mitä luulosi
mukaan hiipi vuoteesi ohi, oli pieni kiinalainen, jonka tytöt ovat
liimanneet yläkerran tuolin selustaan; panenpa vetoa, että sillä oli
yllään sininen nuttu ja päässä ihan litteä lakki kiiltävine nappeineen.»
Effi nyökkäsi.
»Unennäköä siis, aistiharhaa. Ja Johanna lienee kertonut sinulle eilen
illalla jotakin, yläkerrassa vietetyistä häistä...»
»Ei.»
»Sitä parempi.»
»Hän ei ole kertonut minulle sanaakaan. Mutta huomaanhan kaikesta, että
täällä on jotakin eriskummallista. Ja krokodiili; täällä on kaikki ylen
kaameata.»
»Ensimmäisenä iltana, nähdessäsi krokodiilin, sinä pidit sitä
tarumaisena...»
»Niin, silloin...»
»... Sitäpaitsi, Effi, en voi helposti muuttaa täältä pois, vaikka
olisi mahdollistakin talo myydä tai vaihtaa. Asian laita on samoin kuin
Varziniin lähetettävän kieltäytymisen. En voi sallia kaupunkilaisten
sanovan, että piirineuvos Innstetten myy talonsa, koska hänen rouvansa
on nähnyt liimatun pienen kiinalaisen haamuna vuoteensa vieressä. Jos
niin menettelen, olen hukassa, Effi. Sellaisesta naurettavuudesta
ihminen ei kohennu milloinkaan entiselleen.»
»Oletko siis varma siitä, ettei sellaista ole olemassa, Geert?»
»Niin en tahdo väittää. Se on asia, jonka voi uskoa tai vielä
mieluummin olla uskomatta. Mutta jos otaksumillekin, että sellaista on
olemassa, mitä se haittaa? Se seikka, että ilmassa lentelee basilleja,
joista lienet kuullut, on paljon pahempi ja vaarallisempi kuin koko
tuo haamutemmellys. Edellyttäen, että ne temmeltävät, että sellaista
tosiaankin on olemassa. Sitäpaitsi minua hämmästyttää, että havaitsen
sellaista pelkoa ja vapistusta sinussa, Briest-suvun jäsenessä.
Aivan kuin polveutuisit jostakin pienestä porvariperheestä. Aave on
samanlainen etu kuin sukupuu ja muu samanlainen, ja tunnenpa sukuja,
jotka yhtä mielellään sallisivat riistää itseltään vaakunansa kuin
'valkoisen naisensa', joka tietenkin voi yhtä hyvin olla musta.» Effi
oli vaiti.
»Effi, sinä et vastaa mitään?»
»Mitäpä vastaisin? Olen myöntynyt ja osoittautunut halukkaaksi
noudattamaan toivomuksiasi, mutta sinä puolestasi olisit nähdäkseni
voinut olla myötätuntoisempi. Kunpa tietäisit, kuinka kaipaan juuri
sitä. Olen kärsinyt kovin, tosiaankin, ja sinut nähdessäni ajattelin
kohta vapautuvani pelontuskastani. Mutta sinä sanot minulle vain, ettet
halua tehdä itseäsi naurettavaksi, et ruhtinaan etkä kaupunkilaisten
silmissä. Se on laiha lohdutus. Minä pidän sitä vähänä ja sitäkin
vähempänä, kun lopulta vielä puhut ristiriitaisesti, et ainoastaan
näytä itse uskovan noita asioita, vaan vaadit minulta vielä aatelista
aaveylpeyttä. Sitä minussa ei kumminkaan ole. Ja kun puhut suvuista,
joille heidän aaveensa on yhtä arvokas kuin heidän vaakunansa, niin
minä sanon tuota makuasiaksi; minulle on vaakuna arvokkaampi. Meillä
Briesteillä ei ole aavetta, Jumalan kiitos. Briestit ovat aina olleet
erittäin hyvää väkeä, ja asia johtunee siitä.»
* * * * *
Kiista olisi luultavasti jatkunut ja voinut johtaa vakavaankin
mielialan rikkoutumiseen, ellei Friedrich olisi tullut tuomaan
armolliselle rouvalle saapunutta kirjettä. »Herra Gieshübleriltä. Tuoja
odottaa vastausta.»
Effin kasvoista hävisi heti kaikki harmi; pelkkä Gieshüblerin nimen
kuuleminen vaikutti häneen mieluisasti, ja kirjeen tarkasteleminen
lisäsi tuota mielihyvän tunnetta. Kirje oli todellisuudessa vain
kokoontaitettu paperiarkki, johon oli erinomaisin kansliakäsialoin
kirjoitettu osoite »Rouva Paroonitar von Innstetten, o.s. von Briest»
ja jossa sinetin sijaan oli kiinnitetty pieni pyöreä kuva, lyyra ja
siinä sauva. Sauva saattoi esittää nuoltakin. Effi ojensi kirjeen
miehelleen, joka sitä samoin ihasteli.
»Luehan.»
Effi avasi kirjeen ja luki: »Korkeasti kunnioitettu rouva,
armollisin rouva paroonitar! Sallikaa minun liittää kunnioittavimpaan
aamupäivätervehdykseeni kaikkein nöyrin pyyntö. Päiväjunalla saapuu
tänne monivuotinen hyvä ystävättäreni, eräs kelpo kaupunkimme
Kessinin tyttäriä, neiti Marietta Trippelli, ja viipyy luonanne
huomisaamuun saakka. T.k. 17 p:nä hän on Pietarissa, missä antaa
konsertteja tammikuun keskivaiheille asti. Ruhtinas Kotšukov avaa
hänelle tälläkin kertaa vieraanvaraisen kotinsa. Minulle muuttumatonta
ystävällisyyttänsä osoittaen on Trippelli lupautunut viettämään
tämän illan luonani ja esittämään muutamia lauluja ehdottomasti
minun valintaani noudattaen (hän näet ei tiedä mitään vaikeuksista).
Voisikohan rouva paroonitar suostua olemaan läsnä tässä musikaalisessa
illanvietossa, joka alkaa kello seitsemältä. Herra puolisonne,
jonka toivon varmasti saapuvan, tulee varmaan kannattamaan nöyrintä
pyyntöäni. Vieraita on ainoastaan pastori Lindequist (joka säestää) ja,
luonnollisesti, leskirouva Trippel. Erinomaisin kunnioituksen tuntein
A. Gieshübler.»
»Mitä arvelet?» kysyi Innstetten. »Suostummeko vai kieltäydymme?»
»Tietenkin suostumme. Se tempaa minut toisiin ajatuksiin. Ja enhän voi
torjua kelpo Gieshübleriäni heti hänen ensi kertaa kutsuessaan.»
»Sitä minäkin. Friedrich, sanokaa siis Mirambolle, joka kirjeen lienee
tuonut, että me rohkenemme kutsua noudattaa.»