»Armollisen rouvan hiukset ovat erittäin kauniit, pitkät ja
silkinhienot.»
»Niin, ne ovat erittäin hienoiset. Mutta se ei ole hyvä, Johanna.
Millaiset hiukset, sellainen luonne.»
»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan pehmeä luonne parempi kuin kova.
Minun hiukseni ovat myös pehmeät.»
»Niin ovat, Johanna. Ja sitäpaitsi vaaleat. Sellaisista miehet eniten
pitävät.»
»Ah, se asia on hyvin erilainen, armollinen rouva. Onhan paljon
sellaisiakin, jotka pitävät mustista.»
»Onpa kyllä», nauroi Effi, »minäkin olen sen jo huomannut.
Asia johtunee jostakin aivan muusta. Mutta niillä, jotka ovat
vaaleatukkaiset, on aina vaalea hipiäkin, niin teilläkin, Johanna,
ja tahtoisinpa panna itseni vedon pantiksi, että teitä paljon
ahdistellaan. Minä olen vielä sangen nuori, mutta sen tiedän sentään
minäkin. Sitäpaitsi minulla on ystävätär, hänkin vaalea, ihan
pellavanvaalea tukka, vielä vaaleampi kuin teillä, papin tytär...»
»Niinpä kyllä...»
»Mitä tarkoitattekaan sanoessanne 'niinpä kyllä', Johanna? Tuohan
kuulostaa kerrassaan vihjailevalta ja omituiselta; eihän teillä
voi olla mitään papin tyttäriä vastaan... Hän oli erittäin sievä
tyttö, ja upseerimmekin — meillä näet oli upseereja, vieläpä lisäksi
punaisia husaareja — olivat aina sitä mieltä. Sitäpaitsi hän ymmärsi
hyvin pukuasiat — musta samettimiehusta ja siinä kukka, ruusu tai
heliotrooppikin — ja kunhan silmät eivät olisi olleet niin ulkonevat...
ah, teidän olisi pitänyt nähdä ne, Johanna, ainakin noin suuret,
(Effi venytti nauraen oikeata silmäluontansa), niin hän olisi ollut
kerrassaan kaunotar. Hänen nimensä oli Hulda, Hulda Niemeyer, ja me
emme olleet edes erikoisen läheiset ystävät; mutta jos hän olisi nyt
täällä ja istuisi tuossa, pienen sohvan kulmassa, juttelisin hänen
kanssaan puoleenyöhön saakka tai kauemminkin. Minä ikävöin kovin ja...»
hän veti Johannan pään ihan lähelle »... pelkään.»
»Ah, se asia kyllä paranee, armollinen rouva, niin on ollut meidän
kaikkien laita.»
»Teidän kaikkien laita? Mitä se merkitsee, Johanna?»
»... Ja jos armollinen rouva tosiaankin kovin pelkää, niin voinhan
asettaa tänne yösijani. Otan olkimaton ja kumoan tuolin, jotta pääni
saa tukea, ja sitten nukun täällä huomisaamuun tai kunnes armollinen
herra on palannut.»
»Hän ei tule minua häiritsemään. Hän lupasi sen nimenomaan.»
»Tai istuudun vain sohvannurkkaan.»
»Niin, se kenties kävisi päinsä. Mutta ei, sekään ei käy. Herra ei
saa tietää, että olen peloissani, hän ei pidä siitä. Hän tahtoo minun
olevan urhoollisen ja päättäväisen, kuten hän itse. Ja sitä minä
en voi; olen ollut aina hieman vauhko... Mutta ymmärränhän hyvin,
että täytyy hillitä itseänsä ja yleensäkin tehdä hänen mielikseen
sellaisissa asioissa... Ja onhan minulla Rollo. Se makaa oven edessä.»
Johanna nyökkäsi jokaiseen sanaan ja sytytti sitten Effin yöpöydällä
palavan kynttilän. Sitten hän otti lampun. »Käskeekö armollinen rouva
vielä jotakin?»
»En, Johanna. Ovatko ikkunaluukut hyvin suljetut?»
»Vain kiinni, armollinen rouva. On muuten kovin pimeätä ja
ummehtunutta.»
»Hyvä, hyvä.»
Sitten Johanna poistui; Effi meni vuoteeseensa ja kietoutui peitteisiin.
Hän jätti kynttilän palamaan, koska ei aikonut heti nukkua, vaan
tahtoi nyt palauttaa mieleensä häämatkaansa samoinkuin oli aikaisemmin
muistellut häiden aattoiltaa ja antaa kaiken liikkua sisäisen katseensa
ohi. Mutta kävi toisin kuin hän oli ajatellut, ja kun hän oli ehtinyt
Veronaan ja etsi Julia Capuletin taloa, hänen silmänsä jo painuivat
kiinni. Pienessä hopeisessa kynttilänjalassa palava kynttiläntynkä
lyheni vähitellen, leimahti vielä kerran ja sammui.
Effi nukkui vähän aikaa aivan sikeästi. Mutta yhtäkkiä hän kavahti
ääneen huutaen hereille, kuullen vielä oman huutonsa ja Rollon
haukahduksen — »vau-vau» kajahti kautta eteissuojan, kumeasti ja
melkein pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi seisahtunut; hän
ei kyennyt huutamaan, ja samassa huiskahti jotakin hänen ohitsensa, ja
eteiseen johtava ovi avautui. Mutta tämä äärimmäisen hädän hetki oli
samalla vapahduksen tuokio, koska näet ei tullutkaan mitään kauheata,
vaan tuli Rollo, joka etsi kuonollaan hänen kättään ja sen löydettyään
paneutui hänen vuoteensa eteen levitetylle matolle. Effi puolestaan oli
kolmeen kertaan painanut soittokellon nastaa, ja eipä kulunut puolta
minuuttia, kun jo ilmaantui Johanna, paljain jaloin, hame käsivarrella
ja iso ruudukas huivi pään ja hartiain yli heitettynä.
»Jumalan kiitos, Johanna, että tulitte.»
»Mitä olikaan, armollinen rouva? Armollinen rouva on uneksinut.»
»Niin, minä olen uneksinut. Jotakin sellaista sen täytyi olla... mutta
oli siinä varmaan jotakin muutakin.»
»Mitä sitten, armollinen rouva?»
»Minä nukuin ihan sikeästi ja yhtäkkiä kavahdin hereille ja huusin...
se oli kenties painajainen... se on meidän suvussamme, isääni se myös
vaivaa, ja hän pelottaa sillä meitä, ja vain äiti sanoo aina, että
hänen tulisi hieman hillitä itseänsä; mutta helppo on niin sanoa...
minä kavahdin hereille ja huusin, ja kun katsahdin taakseni, niin hyvin
kuin se kävi päinsä pimeässä, väikähti jotakin vuoteeni ohi, juuri
siinä, missä nyt seisotte, Johanna, ja samassa se oli tiessään. Ja kun
oikein ajattelen, mikä se oli...»
»Mikä se olikaan, armollinen rouva?»
»Ja kun oikein ajattelen... en osaa sitä sanoa... mutta luulen, että se
oli kiinalainen.»
»Yläkerran kiinalainenko?» ja Johanna yritti nauraa, »pieni
kiinalaisemme, jonka olemme liimanneet tuolin selustaan, Christel
ja minä. Ah, armollinen rouva on nähnyt unta, ja jos olittekin jo
valveilla, niin kaikki oli kuitenkin vain unennäköä.»
»Tekisi mieleni niin uskoa. Mutta ihan samana hetkenä alkoi Rollo
ulkona haukkua; sekin siis näki jotakin, ja sitten lennähti ovi auki,
ja kelpo koira syöksähti luokseni, ikäänkuin olisi tullut minua
pelastamaan. Ah, rakas Johanna, se oli kauheata. Ja minä olen niin
yksin ja niin nuori. Kunpa minulla olisi täällä joku, jonka luona
voisin itkeä. Mutta minä olen ylen kaukana kotoa... Ah, kaukana
kotoa...»
»Herra voi palata milloin tahansa.»
»Ei, hänen ei pidä tulla; hänen ei pidä nähdä minua tällaisena. Hän
kenties minulle nauraisi, ja sitä minä en voisi antaa hänelle anteeksi.
Se näet oli kauheata, Johanna... Teidän pitää nyt jäädä tänne... Mutta
antakaa Christelin nukkua ja samoin Friedrichin. Kenenkään ei pidä
saada siitä tietoa.»
»Tai kenties voin noutaa rouva Krusen; hän ei nuku, vaan istuu kaiken
yötä.»
»Ei, ei, hän on itse sitä lajia. Se mustan kanan piteleminen on samaa
lajia; hän ei saa tulla. Ei, Johanna, te jäätte tänne yksin. Ja
kuinka hyvä, että olette vain vetänyt ikkunaluukut kiinni. Työntäkää
ne auki, oikein äänekkäästi, jotta kuulen inhimillisen äänen, jonkin
inhimillisen äänen... minun täytyy nimittää sitä niin, vaikka se
kuulostaakin omituiselta... ja avatkaa sitten hieman ikkunaa, jotta
saan ilmaa ja valoa.»
Johanna teki kuten käskettiin, ja Effi vaipui takaisin pielukselleen ja
kohta senjälkeen unenhorrokseen.