Sellainen oli ollut Effin ensimmäinen Kessinissä viettämä päivä.
Innstetten antoi hänelle vielä puoli viikkoa aikaa erinäisten
Hohen-Cremmeniin lähetettävien kirjeiden sepittämistä varten — äidille,
Huldalle ja kaksosille; mutta sitten olivat alkaneet vierailut,
joille usein lähdettiin suljetuissa vaunuissa (satoi näet juuri
niin uutterasti, että sellainen säännöttömyys kävi päinsä). Siitä
suoriuduttua tuli maalaisaatelin vuoro. Se vaati enemmän aikaa,
sillä suurten etäisyyksien vuoksi voitiin suorittaa ainoastaan yksi
vierailu päivässä. Ensinnä käytiin Rothenmoorissa Borckein luona,
sitten Morgnitzissa, Dabergotzissa ja Kroschentinissä, missä oltiin
Ahlemannien, Jatzkowien ja Grasenabbien vieraina. Sitten seurasi
vielä pari muuta, niiden joukossa Papenhagenin vanha parooni von
Güldenklee. Effin saama vaikutelma oli kaikkialla sama: keskinkertaisia
ihmisiä, enimmälti epäilyttävän ystävällisiä, jotka muka Bismarckista
ja kruununprinsessasta puhuessaan oikeastaan vain tutkivat Effin
vaatetusta, jonka toiset havaitsivat liian vaateliaaksi niin nuorelle
naiselle, toiset taas liian vähässä määrin säädylliseksi hänen
asemassaan olevalle naishenkilölle. Kaikessa havaittiin Berlinin
koulun vaikutusta: vaistoa ulkonaiselle ja merkillistä hämmennystä ja
epävarmuutta, kun tulivat esille suuret kysymykset. Borckein luona
Rothenmoorissa ja samoin Morgnitzin ja Dabergotzin perheissä hänet
huomattiin »ratsionalismia potevaksi», ja Kroschentinin Grasenabbien
luona hänet selitettiin kerrassaan »ateistiksi». Vanha rouva von
Grasenabb, joka oli kotoisin Etelä-Saksasta (syntyjään Stiefel von
Stiefelstein), oli tosin tehnyt heikon yrityksen pelastaakseen Effin
ainakin deismille, mutta Sidonie von Grasenabb, kolmenviidettä vuoden
ikäinen vanhaneito, oli puuttunut karusti puheeseen: »Minä vakuutan
sinulle, äiti, kerta kaikkiaan ateisti, ei tuumaakaan vähempää,
ja sillä hyvä.» Vanha rouva, joka pelkäsi tytärtänsä, oli silloin
viisaasti vaiennut.
Koko kiertoretki oli kestänyt suunnilleen kaksi viikkoa, ja kun
viimeiseltä vierailulta palattiin, myöhäisenä iltahetkenä, oli
joulukuun toinen päivä. Tämä viimeinen vierailuretki oli tehty
Papenhageniin Güldenkleen luo, ja siinä tilaisuudessa Innstetten ei
ollut voinut väistää kohtaloansa: hänen oli täytynyt puhua politiikasta
vanhan Güldenkleen kanssa. »Niin, parahin piirineuvos, kun ajattelee,
kuinka ajat ovat muuttuneet! Ihmisikää aikaisemmin, tai suunnilleen
silloin, oli myöskin joulukuun toinen päivä, ja kelpo Louis ja
Napoleonin-serkku — _jos_ hän se oli eikä polveutunut jostakin aivan
toisaalta — paukutteli raehauleilla Parisin roskaväkeä. No, _se_
hänelle annettakoon anteeksi, siihen työhön hän oli oikea mies, ja
minä puolestani kannatan periaatetta: 'Jokaisen olo on täsmälleen niin
hyvä tai huono kuin hän ansaitsee'. Mutta että hän sittemmin menetti
kaiken arvostelukykynsä ja aikoi vuonna 70 käydä muitta mutkitta meidän
kimppuun, se oli, mitä sanonkaan, se oli hävytöntä. Saipa hän siitä
veronsa. Vanha Herramme tuolla ylhäällä ei anna itseänsä pilkata, _hän_
on meidän puolellamme.»
»Niin», sanoi Innstetten, joka oli kyllin älykäs näennäisen vakavasti
käsitelläkseen sellaisiakin poroporvarillisia väitteitä. »Saarbrückenin
sankari ja valloittaja ei oikein tietänyt, mitä teki. Mutta ette saa
tuomita liian ankarasti häntä itseänsä. Kukapa onkaan ehdoton käskijä
talossaan? Ei kukaan. Minäkin varustaudun jo laskemaan hallitusohjakset
toisiin käsiin, ja Louis Napoleon, niin, hän oli kuin vahakappale
katolisen tai paremmin sanoen jesuiittamaisen vaimonsa käsissä.»
»Vahakappale vaimonsa käsissä, ja vaimo teki hänelle sitten pitkän
nenän. Epäilemättä, Innstetten, se hän oli. Mutta ettehän tahdo siten
pelastaa tuota nukkea? Hän on tuomittu ja pysyy tuomittuna. Sinänsä ei
muuten ole vielä ollenkaan todistettu», ja hänen niin sanoessaan hänen
katseensa etsi pelokkaasti oman aviosiipan silmiä, »eikö naisvaltikka
voi olla eduksikin, kunhan on nainen sen mukainen. Mutta mikä oli se
nainen? Hän ei ollut mikään nainen, vaan parhaassa tapauksessa daami,
ja siten on kaikki sanottu; 'daamissa' tuntuu jo melkein aina sivumaku.
Tuo Eugenie, jonka suhteesta juutalaiseen pankkiiriin mielelläni
olen mitään mainitsematta, koska vihaan hyveenkopeutta, oli jossakin
määrin kotoisin _café chantant'ista_, ja jos se kaupunki, jossa hän
eli, oli Babel, niin hän oli Babelin nainen. En voi lausua ajatustani
selvemmin, koska tiedän», tässä hän kumarsi Effille, »mitä olen velkaa
saksalaisille naisille. Anteeksi, armollisin, että olen ollenkaan
kosketellut näitä asioita teidän kuultenne.»
Niin oli keskustelu jatkunut, kun oli sitä ennen puhuttu vaaleista,
rapsista ja muusta, ja nyt istuivat Innstetten ja Effi jälleen kotona
jutellen vielä puolisen tuntia. Molemmat palvelijattaret olivat jo
makuulla, sillä oli kohta puoliyö.
Innstetten asteli edestakaisin lyhyessä kotinutussa ja
safiaanikengissä; Effi oli vielä vierailupuvussaan, viuhka ja käsineet
lepäsivät hänen vieressään.
»Niin», sanoi Innstetten keskeyttäen kävelynsä, »tätä päivää meidän
oikeastaan pitäisi juhlia, mutta en vielä tiedä miten. Tuleeko minun
soittaa sinulle voittomarssi tai keinuttaa haikalaa tai kantaa sinut
riemukulussa läpi eteisen? Jotakin täytyy tapahtua, sillä tiedäthän,
että tänään suoritimme viimeisen vierailumme.»
»Jumalan kiitos», virkkoi Effi. »Mutta se tunne, että nyt olemme
rauhassa, on luullakseni meille riittävä juhla. Vain suutelon
voisit minulle antaa. Mutta sitä et ajattelekaan. Koko matkalla et
kajonnutkaan, kylmä kuin lumiukko. Ja aina vain sikari suussa.»
»Annahan olla, minä kyllä parannan itseni, tahdon vain toistaiseksi
tietää, kuinka on tämän koko seurustelukysymyksen laita. Tunnetko vetoa
toisen tai toisen puoleen? Ovatko Borcket voittaneet Grasenabbit vai
päinvastoin, vai onko vanha Güldenklee sinun mieleisesi? Se, mitä hän
Eugeniestä sanoi, vaikutti erittäin jalolta ja puhtaalta.»
»Kas vaan, herra von Innstetten osaa olla ivallinenkin! Minä opin
tuntemaan sinut ihan uudelta taholta.»
»Ja ellei aatelimme kelpaa», jatkoi Innstetten häiriytymättä, »niin
kuinka on laita Kessinin arvohenkilöiden? Mitä arvelet seuraelämästä?
Siitähän lopultakin kaikki riippuu? Minä näin sinun hiljattain
juttelevan reserviluutnantti-tuomarimme kanssa, sievän miehen, joka
kenties kelpaisi, kunhan hän vihdoinkin pääsisi vapautumaan siitä
luulosta, että Le Bourget tuli valloitetuksi takaisin sen nojalla,
että hän ilmaantui rintaman sivustalle. Ja hänen rouvansa! Häntä
pidetään Kessinin parhaana bostoninpelaajana, ja hänellä on kauneimmat
pelimerkit. Siis vielä kerran, Effi, kuinka tulee olemaan laita
Kessinissä? Voinetko tänne eläytyä? Tulletko kansanomaiseksi ja takaat
minulle enemmistön, kun tahdon päästä valtiopäiville? Vai puollatko
erakkuutta, erottumista kessiniläisistä, sekä kaupunkilaisista että
maalaisista?»
»Luultavasti valitsen erakkuuden, ellei Mustanmiehen apteekki tempaa
minua ulos. Sidonie tosin tulee ajattelemaan minua vieläkin ankarammin,
mutta ei auta; tämä taistelu on taisteltava. Minun tukeni ja turvani
on Gieshübler. Kuulostaa kenties hieman naurettavalta, mutta hän on
tosiaankin ainoa, jonka kanssa täällä voi kunnollisesti keskustella,
ainoa oikea ihminen.»
»Niin onkin», sanoi Innstetten. »Sinä osaat hyvin valita.»
»Olisitko _sinä_ minun, ellei olisi niin laita?» virkkoi Effi
painautuen hänen käsipuoleensa.
* * * * *
Tämä tapahtui joulukuun toisena päivänä. Viikkoa myöhemmin Bismarck oli
Varzinissa, ja nyt tiesi Innstetten, että hänen rauhalliset päivänsä
olivat olleet ja menneet jouluun asti, kenties kauemmaksikin. Ruhtinas
piti hänestä erikoisesti Versaillesin ajoilta asti ja kutsui hänet
usein päivällisille, kun hänellä oli vieraita, mutta myöskin yksinään,
sillä nuorekas, yhtä ryhdikäs kuin älykäskin piirineuvos oli yhtä hyvin
ruhtinattarenkin suosiossa.
Joulukuun neljäntenätoista saapui ensimmäinen kutsu. Oli satanut lunta,
joten Innstetten aikoi ajaa reessä kaksituntisen matkan asemalle,
josta oli vielä tunnin rautatiematka. »Älä huoli minua odottaa, Effi.
En voi saapua takaisin ennen keskiyötä; todennäköisesti tulen vasta
kahden aikaan tai myöhemminkin. En kumminkaan sinua häiritse. Voi
hyvin, ja näkemiin huomenna aamulla.» Niin hän istuutui rekeen, ja
isabellaväriset juoksijat kiitivät läpi kaupungin ja sitten maaseudulle
kohti rautatieasemaa.
Tämä oli ensimmäinen pitkä ero, melkein kaksitoista tuntia kestävä.
Effi rukka! Kuinka hän saisikaan illan kulumaan? Oli vaarallista
mennä varhain makuulle, koska hän silloin heräsi varhain, ei voinut
enää päästä uneen ja kuunteli kaikkea. Ei, ensin oikein väsyneeksi ja
sitten sikeään uneen, se oli parasta. Hän kirjoitti kirjeen äidilleen
ja lähti sitten rouva Krusen luo, jonka mielisairas tila — hän piti
usein myöhään yöhön sylissään mustaa kanaa — herätti Effissä osanottoa.
Hänen siten ilmaisemaansa ystävällisyyteen ei kumminkaan millään tavoin
vastannut ylen kuumassa pirtissä istuva ja hiljaa ajatustaan hautova
nainen. Huomatessaan, että hänen käyntinsä tuntui pirtissä pikemmin
häiritsevältä kuin ilahduttavalta asialta, Effi poistui tiedustellen
vain, tahtoiko sairas saada jotakin. Mutta hän torjui kaikki tarjoukset.
Sillävälin oli tullut ilta, ja lamppu oli jo sytytetty. Effi asettui
huoneensa ikkunan luo ja katseli ulos metsikköön, jonka oksilla lepäsi
kimmeltelevä lumi. Näkymö otti hänet kerrassaan valtoihinsa, joten
hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui huoneessa hänen takanansa.
Käännyttyään jälleen taakseen katsomaan hän huomasi Friedrichin hiljaa
asettaneen sohvapöydälle tarjottimen ja lautaset. »Ah, niin, iltanen...
Täytyneepä istua syömään.» Mutta ruoka ei tahtonut maittaa, ja niin
hän jälleen nousi ja luki vielä kerran äidille kirjoittamansa kirjeen.
Jos hänet oli jo aikaisemmin vallannut yksinäisyyden tunne, niin nyt
kaksin verroin. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisivat astuneet
huoneeseen Jahnken pellavapäät tai vaikka vain Hulda. Viimeksimainittu
tosin oli aina liikatunteellinen, ja häntä askarruttivat enimmälti
hänen omat voittonsa; mutta olivatpa nuo voitot kuinka epäiltäviä ja
kiistanalaisia tahansa, Effi olisi sittenkin mielellään kuullut niistä
nyt kerrottavan. Vihdoin hän avasi flyygelin soittaakseen jotakin;
mutta se ei luonnistunut. »Ei, siitä minä muutun ihan synkkämieliseksi;
mieluummin luen.» Hän alkoi etsiä jotakin kirjaa. Ensimmäinen hänen
käsiinsä osunut oli paksu punainen matkakäsikirja, mahdollisesti
Innstettenin luutnanttiajoilta. »Niin, sitäpä minä luenkin; ei ole
mitään rauhoittavampaa kuin sellaiset kirjat. Vaarallisia ovat vain
kartat; mutta sen silmäjauheen, jota vihaan, minä kyllä vältän.» Niin
hän avasi onnen kaupalla: s. 153. Viereisestä huoneesta kuului kellon
tikitys, ja ulkona haukahteli Rollo, joka oli pimeän tultua lähtenyt
suojastaan ja asettunut tänä iltana, kuten ainakin, makuuhuoneen edessä
olevalle isolle punotulle matolle. Sen läheisyyden tietoisuus lievensi
yksinäisyyden tunnetta, Effi saavutti melkein jonkinlaista tunnelmaa
ja alkoi viipymättä lukea. Hänen avaamallaan sivulla oli puheena
»Eremitage», tunnettu rajakreivin huvilinna Bayreuthin läheisyydessä;
tuo houkutteli lukijaa — Bayreuth, Richard Wagner — ja niin hän luki
eteenpäin: »Eremitagen kuvien joukosta mainitsemme vielä erään, joka
ei vetoa mielenkiintoon kauneudellaan, mutta kylläkin iällään sekä
esittämänsä henkilön vuoksi. Se on tummunut naisen muotokuva, pää
pieni, kasvojenpiirteet karut, hieman kaameat, ja kaulassa röyhelö,
joka näyttää päätä kannattavan. Toiset arvelevat, että hän on joku
vanha rajakreivitär viidennentoista vuosisadan lopulta, toiset ovat
sitä mieltä, että hän on kreivitär Orlamünde; mutta siinä suhteessa
ovat kaikki yksimieliset, että kuva esittää sitä naishenkilöä, joka
on myöhemmin saavuttanut hohenzollerien historiassa eräänlaista
kuuluisuutta 'valkoisen naisen' nimellä.»
»Osuinpa oikeaan», virkkoi Effi laskien kirjan kädestään; »haluan
säästää hermojani, ja ensimmäisenä sattuu käsiini kertomus 'valkoisesta
naisesta', jota olen pelännyt niin kauan kuin ajatella voin. Mutta
koska kammo kerran on jo olemassa, niin luenpahan loppuun.»
Hän avasi jälleen kirjan ja luki: »... Juuri tämä vanha muotokuva
(jonka esittämä _henkilö_ näyttelee erikoista osaa hohenzollerien
sukuhistoriassa), näyttelee _kuvana_ eräänlaista osaa Eremitage-linnan
erikoishistoriassa, ja tämä seikka johtunee siitä, että se on
kiinnitetty vieraalta silmältä salattuun tapettioveen, jonka takana
ovat pohjakerroksesta ylös johtavat portaat. Kerrotaan, että
kun Napoleon vietti täällä yötä, 'valkoinen nainen' oli astunut
kehyksestään ja liikkunut hänen vuodettaan kohti. Keisari oli
kavahtanut kauhistuneena istualleen, huutanut adjutanttiansa ja puhunut
aina elämänsä loppuun asti suuttuneena tuosta kirotusta linnasta
(_maudit château_).»
»Minun täytyy luopua yrityksestäni päästä rauhoittumaan tämän luettavan
avulla», sanoi Effi. »Jos luen lisää, joudun varmaan kellariholviin,
josta paholainen on ratsastanut tiehensä viinitynnörin selässä.
Saksassa on luullakseni paljon sellaista, ja matkaoppaaseen täytyy
tietenkin koota kaikki. Niinpä suljenkin mieluummin silmäni ja yritän
parhaani mukaan muistella häitteni aattojuhlaa. Kaksoset eivät
kyenneet kyyneliltään jatkamaan esitystänsä, ja serkku Briest väitti
juhlallisesti, kaikkien silmäillessä toisiaan hämillään, että sellaiset
kyynelet avaavat ihmiselle paratiisin. Hän oli tosiaankin ihastuttava
ja aivan ylen veitikkamainen... Entä minä? Ja juuri täällä. Ah, enhän
minä kelpaa ollenkaan suuren maailman naiseksi. Äiti olisi tänne
sopinut, hän olisi määrännyt asiain sävyn, kuten piirineuvoksettaren
sopii, ja Sidonie Grasenabb olisi ollut ihan nöyrä hänen edessään eikä
olisi liikoja huolehtinut hänen uskostaan tai uskon puutteestaan. Minä
sitävastoin... minä olen lapsi ja tulen luultavasti lapsena pysymään.
Kerran kuulin sanottavan, että se on onni. En kumminkaan tiedä, liekö
tuo totta. Täytyyhän ihmisen sentään aina sopia siihen, miksi hänet
kerran on asetettu.»
Samassa tuli Friedrich pöytää korjaamaan.
»Onko jo myöhäkin, Friedrich?»
»Käy yhdeksää, armollinen rouva.»
»Sitä kelpaa kuulla. Lähettäkää Johanna luokseni.»
* * * * *
»Armollinen rouva on suvainnut käskeä.»
»Niin, Johanna. Minä aion mennä nukkumaan. On oikeastaan varhaista.
Mutta olen kovin yksinäni. Viekää tuo kirje postilaatikkoon, ja kun
ehditte takaisin, niin sittenpä jo lieneekin aika. Ja vaikka ei
olisikaan.»
Effi otti lampun ja lähti makuusuojaansa. Aivan oikein, kaislamatolla
makasi Rollo. Nähdessään Effin tulevan se nousi päästääkseen hänet
kulkemaan ja sipaisi korvallaan hänen kättänsä. Sitten se jälleen
paneutui pitkäkseen.
Johanna oli sillävälin lähtenyt viemään kirjettä viraston
postilaatikkoon. Hän ei ollut pitänyt erikoista kiirettä, vaan oli
alkanut keskustella rouva Paaschenin, vahtimestarin vaimon kanssa.
Tietenkin nuoresta rouvasta.
»Millainen hän sitten on?» kysyi rouva Paaschen.
»Erittäin nuori hän on.»
»Se ei ole mikään onnettomuus, pikemmin päinvastoin. Nuoret — ja se
juuri onkin hyvä — seisovat alinomaa vain kuvastimen edessä ja nykivät
ja asettelevat paljoakaan näkemättä tai kuulematta, eivät ole vielä
sellaiset, että aina laskevat kynttiläntynkiä eivätkä salli toisen
saada suuteloa, koska eivät itse enää sitä saa.»
»Niin», virkkoi Johanna, »sellainen oli minun edellinen rouvani ja ihan
suotta. Mutta meidän armomme ei ole ollenkaan sellainen.»
»Onko herra hyvinkin hellä?»
»Erinomaisen hellä. Kuten ajatella voitte.»
»Mutta että hän jättää hänet yksin...»
»Parahin rouva Paaschen, älkää unohtako... ruhtinas. Ja onhan hän
sitäpaitsi piirineuvos. Ja pyrkii kenties vielä korkeammallekin.»
»Epäilemättä. Ja tulee pääsemäänkin. Hänessä on sellaista kurssia. Sitä
sanoo aina Paaschenkin, joka tuntee ihmiset.»
Käynti virastorakennuksessa oli vienyt suunnilleen neljännestunnin, ja
kun Johanna palasi, istui Effi jo kuvastimen edessä odottamassa.
»Te viivyitte kauan, Johanna.»
»Niin, armollinen rouva... Armollinen rouva suonee anteeksi... Tapasin
rouva Paaschenin ja viivähdin vähän aikaa. Täällä on kovin hiljaista.
On aivan iloinen tavatessaan ihmisen, jonka kanssa voi hieman
keskustella. Christel on erittäin hyvä ihminen, mutta hän ei puhu, ja
Friedrich on uninen ja varovainenkin eikä tahdo kunnolla mitään sanoa.
Ihmisen täytyy luonnollisesti osata olla vaitikin, ja Paaschen, joka
on ylen utelias, ei oikeastaan ole laisinkaan minun mieleiseni, mutta
hupaisaa on sentään, kun joskus jotakin kuulee ja näkee.»