Kello kävi jo kauan kahtatoista, mutta Gieshübleriä ei ollut vielä
ilmaantunut. »Minä en voi odottaa kauemmin», sanoi Geert, jonka täytyi
lähteä virastoonsa. »Jos Gieshübler vielä saapuu, ole mahdollisimman
kohtelias, niin kaikki käy erinomaisesti. Hämilleen joutuessaan hän ei
tiedä, mitä sanoa, tai puhuu mitä eriskummallisimpia asioita; mutta
jos osaat herättää hänessä luottamusta ja hilpeyttä, niin hän puhuu
kuin kirja. Sinä varmaan asiasta selviydyt. Älä odota minua ennen kello
kolmea; minulla on kaikenlaista suoritettavaa. Mitä yläkerran saliin
tulee, harkitsemme asiaa vielä; mutta luulenpa olevan parasta jättää se
ennalleen.»
Innstetten lähti ja jätti nuoren vaimonsa yksin. Effi istui hieman
taaksepäin nojautuneena somassa nurkassa ikkunan luona ja nojasi
siinä katsellessaan vasenta käsivarttansa pieneen lautaan, joka oli
vedetty ulos kirjoituspöydän sivusta. Katu oli rannalle johtava
valtaväylä, ja kesällä vallitsi siinä vilkaskin liike, mutta nyt,
keskivaiheilla marraskuuta, oli kaikki tyhjää ja hiljaista. Vain
muutamia köyhiä lapsia, joiden vanhemmat asuivat »Plantaašin»
äärimmällä laidalla sijaitsevissa olkikattoisissa hökkeleissä, astua
kapsutti puukengissään Innstettenin talon ohi. Effiä ei yksinäisyys
kumminkaan rasittanut, sillä hänen mielikuvituksensa askarteli yhä
niissä ihmeellisissä asioissa, joita hän oli nähnyt vähän aikaisemmin,
taloa tarkastellessaan. Tarkastelu oli alkanut keittiöstä, jonka
liesi havaittiin rakenteeltaan uudenaikaiseksi; katonrajassa taas
kulki aina palvelijattarien huoneeseen saakka ulottuva sähköjohto
— molemmat laitteet olivat vasta äskettäin järjestetyt. Effi oli
ollut iloissaan Innstettenin tuosta kertoessa, mutta sitten hän
oli lähtenyt keittiöstä takaisin eteiseen ja eteisestä pihamaalle,
jonka alkupuolen muodosti pelkkä kahden kylkirakennuksen välinen
verrattain kapea kujanne. Noihin sivusuojiin oli sijoitettu kaikki,
mitä talouteen vielä kuului: oikealla olivat palvelijattarien ja
palvelijoiden suojat ja mankelihuone, vasemmalla tallin ja vaunuvajan
välissä sijaitseva ajomiehen asunto, joka oli Krusen perheen
hallussa. Sen yläpuolella, lakassa, olivat saaneet sijansa kanat, ja
tallin yläpuolella oleva kattoluukku oli kyyhkysten kulkuaukkona.
Kaikkea tuota Effi oli katsellut suurin mielenkiinnoin, mutta hänen
mielenkiintonsa lisääntyi verrattomasti, kun hän pihalta etusuojaan
palattuaan nousi Innstettenin opastamana yläkertaan johtavia portaita.
Portaat olivat vinot, rappeutuneet ja pimeät; eteissuoja, johon ne
päätyivät, vaikutti sensijaan melkein iloiselta, koska oli valoisa
ja tarjosi kauniin näköalan: toisella puolen näkyi kaupunginrannan
kattojen ja »Plantaašin» takana korkealla rantasärkällä seisova
hollantilainen tuulimylly, toisella puolen Kessine-joki, joka tässä,
lähellä mereenlaskua, oli verrattain leveä ja vaikutti komealta. Tuota
vaikutelmaa oli mahdoton välttää, ja Effi olikin ilmaissut vilkkaasti
riemastustansa. »Niin, erittäin kaunista, kuin maalaus ikään», oli
Innstetten vastannut. Sitten hän oli asiaan enempää kajoamatta avannut
hieman vinona riippuvan kaksoisoven, joka johti oikealle niinsanottuun
saliin. Sali oli koko kerroksen pituinen; etu- ja takaikkunat olivat
avoinna, ja monestimainitut pitkät uutimet liikkuivat voimakkaassa
ilmanhengessä edestakaisin. Toisella pitkällä seinämällä ulkoni
liesi suurine kivilevyineen, ja vastakkaisella seinällä oli kaksi
läkkipeltistä kynttilähaarukkaa, kummassakin kaksi kynttilänsijaa,
aivan samanlaiset kuin alakerrassa, mutta tummat ja hoidottomat. Effi
tunsi itsensä hieman pettyneeksi ja selitti haluavansa aution ja
vaivaisen salin asemesta nähdä eteisen toisella puolen olevat huoneet.
»Siellä ei ole oikeastaan mitään», oli Innstetten vastannut, mutta oli
kuitenkin avannut ovet. Siellä oli neljä huonetta, jokaisessa yksi
ikkuna, kaikki keltaiseksi maalatut ja yhtä tyhjät kuin sali. Vain
eräässä oli pari kaislatuolia rikkinäisille istuimineen, ja erään
tuolin selustaan oli kiinnitetty pieni, vain puolen sormen pituinen
kuva, joka esitti kiinalaista sinisessä nutussa, roimahousuissa ja
päässä lattea hattu. Effi näki sen ja kysyi: »Mikä on tuo kiinalainen?»
Innstetteniä itseäänkin näytti kuva ihmetyttävän, ja hän vakuutti,
ettei tietänyt siitä mitään. »Sen on siihen liimannut Christel tai
Johanna. Leikintekoa. Voit nähdä, että se on leikattu aapisesta.»
Effi oli samaa mieltä ja ihmetteli vain, miksi Innstetten suhtautui
kaikkeen niin vakavasti, ikäänkuin asiassa sittenkin olisi jotakin
piillyt. Sitten Effi oli vielä vilkaissut saliin ja sanonut olevan
oikeastaan valitettavaa, että kaikki oli tyhjänä. »Meillähän on
alakerrassa ainoastaan kolme huonetta, ja kun joku tulee vieraaksemme,
emme tiedä, mitä tehdä. Etkö luule, että salista voisi tehdä kaksi
kaunista vierashuonetta. Se olisi jotakin äidille; hän voisi nukkua
takasuojassa, josta on näköala joelle ja molemmille aallonmurtajille,
ja etupuolella hän näkee kaupungin ja hollantilaisen tuulimyllyn.
Hohen-Cremmenissä meillä on yhä vielä vain pukkimylly. Sanohan, mitä
siitä arvelet! Toukokuussa äiti varmaan tulee.»
Innstetten oli suostunut kaikkeen ja oli vain lopuksi sanonut: »Kaikki
hyvin. Mutta luulenpa, että on sittenkin parempi, jos sijoitamme äidin
tuonne virastorakennukseen; koko ensimmäinen kerros on siellä tyhjä
aivan samoin kuin täälläkin, ja hän on siellä enemmän omissa oloissaan.»
* * * * *
Tuo oli ollut ensimmäisen talossa suoritetun kierroksen tuloksena.
Sitten Effi oli pukeutunut, ei aivan niin nopeasti kuin Innstetten oli
otaksunut, ja istui nyt miehensä huoneessa ajatellen vuoroin yläkerran
pientä kiinalaista, vuoroin Gieshübleriä, jota ei vieläkään kuulunut.
Neljännestuntia aikaisemmin tosin oli kadun toista puolta kulkenut
pienikokoinen, vinohartiainen ja melkeinpä vialliseltakin näyttävä mies
puettuna lyhyeen hienoon turkisnuttuun ja korkeaan, erittäin sileäksi
harjattuun silkkihattuun ja oli katsellut ikkunoihin. Mutta se ei
varmaankaan voinut olla Gieshübler! Ei, tuon vinohartiaisen herran,
joka samalla näytti erittäin hienolta, täytyi olla oikeudenpresidentti,
ja Effi tosiaankin muisti jossakin seurassa täti Theresen luona
sellaisen nähneensä, kunnes hänen mieleensä äkkiä johtui, että
Kessinissä oli vain alemman asteen tuomari.
Effin ollessa vielä näissä mietteissään tuli hänen ajatustensa esine,
joka oli ilmeisesti ollut aamu- tai kenties vain rohkaisukävelyllä
Plantaašin ympärillä, jälleen näkyviin, ja minuuttia myöhemmin
Friedrich ilmoitti apteekkari Gieshüblerin saapuneen.
»Minä pyydän.»
Rouva-rukan sydän tykytti kovin, koska hänen nyt piti ensimmäisen
kerran esiintyä talon emäntänä, vieläpä kaupungin ensimmäisenä rouvana.
Friedrich auttoi Gieshüblerin yltä turkit ja avasi sitten jälleen oven.
Effi ojensi tulijalle kätensä, jota viimeksimainittu suuteli verrattain
kiihkeästi. Nuori rouva näytti vaikuttaneen häneen heti voimakkaasti.
»Mieheni on minulle jo kertonut... Mutta minä otan teidät vastaan
täällä mieheni huoneessa... Hän on virastossa ja voi palata milloin
tahansa... Saanko pyytää tulemaan minun huoneeseeni?»
Gieshübler seurasi edellä astelevaa Effiä sivuhuoneeseen, jossa hänelle
osoitettiin nojatuoli; Effi itse istuutui sohvaan. »Kunpa voisin teille
sanoa, millaista iloa minulle tuotitte eilen kauniilla kukilla ja
kortillanne! Minä lakkasin heti tuntemasta itseäni täällä vieraaksi ja
kun kerroin sen Innstettenille, hän sanoi, että me tulisimme yleensäkin
olemaan hyvät ystävät.»
»Niinkö hän sanoi? Kelpo piirineuvos. Niin, herra piirineuvos ja te,
armollisin rouva, rohkenenpa sanoa, että siinä ovat löytäneet toisensa
kaksi herttaista ihmistä. Minä näet tiedän, millainen puolisonne on, ja
näen, millainen olette te, armollisin rouva.»
»Kunhan ette vain näe liian suopein silmin. Minä olen kovin nuori. Ja
nuoruus...»
»Ah, armollisin rouva, älkää moittiko nuoruutta. Nuoruus on
virheineenkin kaunis ja rakastettava, ja vanhuus ei kelpaa
hyveineenkään juuri mihinkään. Minä puolestani en tosin voi tästä
asiasta paljoakaan sanoa, korkeintaan vanhuudesta, mutta nuoruudesta
en, sillä en ole oikeastaan milloinkaan ollut nuori. Minunlaiseni
henkilöt eivät ole koskaan nuoria. Saanen sanoa, että se on
surullisinta koko jutussa. Ihmisellä ei ole oikeata uskallusta, ei
luottamusta itseensä, tuskin rohkenee pyytää naista tanssiin, koska
haluaa säästää häntä hämillejoutumasta, ja niin kuluvat vuodet, ihminen
vanhenee, ja elämä käy köyhäksi ja tyhjäksi.»
Effi ojensi hänelle kätensä. »Ah, ette saa niin sanoa. Me naiset emme
suinkaan ole niin pahoja.»
»Ettepä suinkaan...»
»Ja kun palautan asioita mieleeni», jatkoi Effi, »kaikkea mitä olen
eläessäni kokenut... paljoa siinä ei ole, sillä minä olen joutunut vain
vähän pois kotoa ja olen melkein kaiken aikaa asunut maaseudulla...
mutta kun palautan kaikkea mieleeni, huomaan kuitenkin, että me aina
rakastamme sitä, mikä on rakastettavaa. Ja näenpä myös heti, että te
olette toisenlainen kuin muut, sellaisissa seikoissa meillä naisilla
on terävä katse. Voipa olla niinkin, että tässä tapauksessa vaikuttaa
osaltaan nimi. Se oli aina vanhan pastorimme Niemeyerin mieliväite;
hän sanoi, että nimi, erittäinkin ristimänimi, vaikuttaa salaperäisen
määräävästi, ja Alonzo Gieshübler avaa mielestäni näkyviin kokonaisen
uuden maailman, tekisipä mieli kerrassaan saada sanoa, että Alonzo on
romanttinen nimi, Preziosa-nimi.»
Gieshübler hymyili aivan erikoisesti mielissään ja rohkeni laskea
kädestään hänen oloissaan ihan liian korkean silkkihatun, jota oli
toistaiseksi pidellyt ja pyöritellyt. »Niin, armollisin rouva, siinä
osutte oikeaan.»
»Ah, minä ymmärrän. Olen kuullut konsuleista, joita sanotaan Kessinissä
olevan paljonkin, ja teidän arvoisa isänne on varmaan oppinut Espanjan
konsulin luona tuntemaan jonkun meri-capitanon tyttären, luultavasti
jonkun kauniin andalusiattaren. Andalusian naiset ovat kaikki kauniita.»
»Aivan niinkuin otaksutte, armollisin. Ja äitini oli tosiaankin kaunis
nainen, vaikka ei olekaan minun asiani käydä sitä todistamaan. Mutta
teidän puolisonne saapuessa tänne kolme vuotta sitten hän oli vielä
elossa, ja hänen silmänsä olivat yhä yhtä tuliset. Herra piirineuvos
voi sanani todistaa. Minä puolestani olen pikemmin Gieshüblerien
heimoa, väkeä, jonka ulkomuodosta ei käy paljoakaan puhuminen, mutta
joka muuten pitää säällisesti virastaan vaarin. Me olemme täällä
jo neljännessä polvessa, täydet sata vuotta, ja jos olisi olemassa
apteekkariaatelia...»
»Niin te voisitte vaatia sen itsellenne. Minä puolestani otaksun sen
todistetuksi, vieläpä ilman minkäänlaisia rajoituksia. Meille, vanhojen
sukujen jäsenille se on helpointa, koska me — ainakin ovat minun
vanhempani minua niin kasvattaneet — hyväksymme ilomielin jokaisen
hyvän mielenlaadun, ilmaantuipa se miltä taholta hyvänsä. Minä olen
omaa sukuani Briest: ja polveudun siitä Briestistä, joka Fehrbellinin
taistelun edellisenä päivänä suoritti hyökkäyksen Rathenowia vastaan,
josta kenties olette kuullut...»
»Tietysti, armollisin rouva, sehän on minun erikoisalani.»
»Siis Briest. Ja isäni on minulle sanonut — sata kertaa ei riitä
mihinkään — hän on sanonut: Effi (se näet on nimeni), Effi, tässä se on
aateluus, vain tässä, ja kun Froben vaihtoi hevosta, hän oli aatelinen,
ja kun Luther sanoi Tässä seison', hän oli aivan erikoisesti aatelinen.
Ja luulenpa, herra Gieshübler, Innstettenin olleen aivan oikeassa
minulle vakuuttaessaan, että meistä tulee hyvät ystävät.»
Gieshübler olisi mieluimmin tunnustanut heti rakkautensa ja pyytänyt
saada Cidin tai jonkun muun campeadorin tavoin taistella ja kuolla
hänen puolestaan. Mutta koska se ei käynyt päinsä ja koska hänen
sydämensä ei enempää sietänyt, hän nousi, etsi hattuansa, jonka onneksi
kohta löysi, ja vetäytyi nopeasti pois suudellen kättä kahteen kertaan,
mitään enempää virkkamatta.