»Ah, Johanna, luulenpa nukkuneeni liian kauan. On varmaan jo myöhä.»
»Täsmälleen yhdeksän.»
»Entä herra...» Hänestä tuntui vaikealta puhua muitta mutkitta
»miehestänsä». »Herra on liikkunut hiljaa, sillä minä en ole kuullut
mitään.»
»Epäilemättä. Ja armollinen rouva on varmaan nukkunut sikeästi. Pitkän
matkan jälkeen.»
»Niin olen. Entä herra, nouseeko hän aina niin varhain?»
»Aina, armollinen rouva. Siinä suhteessa hän on ankara. Hän ei siedä
liikaa nukkumista, ja kun hän tulee huoneeseensa, täytyy uunin olla
lämmin, ja kahvikaan ei saa viipyä.»
»Hän on siis jo syönyt aamiaista?»
»Eipä suinkaan, armollinen rouva... armollinen herra...»
Effi käsitti, ettei hänen olisi pitänyt tuota kysyä ja että olisi
ollut parempi jättää lausumatta se otaksuma, ettei Innstetten ollut
voinut häntä odottaa. Senvuoksi hän tahtoi korjata virhettänsä,
mikäli se oli mahdollista, nousi, asettui kuvastimen eteen ja aloitti
keskustelun uudelleen: »Herra on muuten aivan oikeassa. Varhainen
nouseminen oli sääntönä vanhempienikin kodissa. Siellä, missä ihmiset
viettävät aamunsa vuoteessa, ei ole koko päivänä mitään järjestystä.
Mutta herra ei varmaankaan ole ylen vaatelias minuun nähden; minä
valvoin yöllä vähän aikaa, vieläpä hieman pelkäsinkin.»
»Mitä ihmettä, armollinen rouva! Mikä olikaan vikana?»
»Yläpuoleltani kuului aivan omituinen ääni, ei voimakas, mutta erittäin
itsepintainen. Ensin kuulosti siltä, kuin olisivat pitkät laahustimet
permantoa viistäneet, ja olinpa kiihtyneessä mielentilassani pari
kertaa näkevinäni valkoisia atlaskenkiä. Minusta tuntui kuin
yläkerrassa olisi tanssittu, mutta aivan hiljaa.»
Keskustelun aikana Johanna katseli nuoren rouvan olkapään yli korkeaan,
kapeaan kuvastimeen voidakseen paremmin tarkastella Effin ilmeitä.
Sitten hän sanoi: »Niin, se kuuluu yläkerran salista. Aikaisemmin se
kuului keittiöönkin. Mutta nyt me emme sitä enää kuule; olemme siihen
tottuneet.»
»Onko siinä jotakin erikoista?»
»Taivas varjelkoon, ei ollenkaan. Ensin ei oikein tiedetty, mistä
se johtui, ja herra saarnaaja näytti hämmentyneeltä, vaikka tohtori
Gieshübler aina vain nauroi asialle. Mutta nyt tiedämme, että se johtuu
uutimista. Sali on hieman ummehtunut, ja senvuoksi ovat ikkunat aina
auki, ellei satu olemaan rajuilma. Siitä syystä on ylhäällä melkein
aina ankara veto, joka viistättää ylen pitkiä uutimia pitkin lattiaa,
edestakaisin. Se kuulostaa kuin silkkihameiden kahinalta tai kuin
atlaskenkien askelilta, kuten armollinen rouva äsken sanoi.»
»Niin, tietysti. Mutta enpä käsitä, minkätähden uutimia ei oteta
pois. Tai voisihan ne lyhentää. Sellainen omituinen ääni häiritsee
kenen hermoja tahansa. Antakaahan nyt, Johanna, tuo pieni liina,
ja pyyhkäiskää otsaani. Tai ottakaa mieluummin pirskotinpullo
käsilaukustani... Ah, se on oivallista ja virkistävää. Nyt lähden
toiseen huoneeseen. Onhan hän vielä siellä, vai onko hän jo lähtenyt
ulos?»
»Armollinen herra oli jo ulkona, luullakseni virastossa. Mutta
hän palasi neljännestunti sitten. Minä käsken Friedrichiä tuomaan
aamiaisen.»
Sen sanottuaan Johanna poistui huoneesta. Effi loi vielä silmäyksen
kuvastimeen ja kulki sitten eteisen läpi, jonka iltainen loihtuisuus
oli päivänvalossa melkoista vähäisempi, Geertin huoneeseen.
Viimeksimainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli verrattain
kömpelörakenteinen, mutta josta hän ei tahtonut luopua, koska se oli
vanhempien kodista saatu perintökalu. Effi seisoi hänen takanansa ja
syleili ja suuteli häntä, ennenkuin hän ehti paikaltaan nousemaan.
»Näin varhain?»
»Varhain, sanot. Tietenkin minua pilkaten.»
Innstetten pudisti päätänsä. »Kuinka voisinkaan?» Mutta Effiä miellytti
itsensä syyttäminen, ja hän ei tahtonut kuullakaan, kun hänen miehensä
väitti puhuneensa ihan vilpittömästi. »Täytyyhän sinun jo matkaltamme
tietää, etten ole milloinkaan antanut itseäni odottaa aamusella. Päivän
mittaan — niin, se on toista. En tosin ole kovin täsmällinen, mutta
en unikekokaan. Sikäli ovat vanhempani luullakseni kasvattaneet minut
hyvin.»
»Sikäli? Joka suhteessa, suloinen Effini.»
»Sinä sanot niin vain senvuoksi, että vietämme vielä
kuherruskuukauttamme... mutta ei, mehän olemme jo sen viettäneet.
Taivaan tähden, Geert, sitä en ole tullut vielä ollenkaan ajatelleeksi,
mehän olemme olleet naimisissa jo yli kuusi viikkoa, kuusi viikkoa ja
päivän. Niin, se on toista; niinpä en käsitäkään sitä enää imarteluksi,
vaan pidän sen täytenä totena.»
Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden kahvia. Aamiaispöytä oli
vinosti pienen kulmasohvan edessä, joka tarkoin täytti huoneen erään
nurkan. He sijoittuivat siihen molemmin.
»Kahvi on oivallista», sanoi Effi, samalla tarkastellen huonetta ja
sen sisustusta. »Tämä on vielä hotellikahvia tai kuin Bottegonessa...
muistatko, Firenzessä, tuomiokirkko näköalana. Siitä minun täytyy
kirjoittaa äidille, tällaista kahvia ei ole meillä Hohen-Cremmenissä.
Yleensäkin, Geert, minä huomaan vasta nyt, kuinka hienosti olen mennyt
naimisiin. Meillä oli kaikki vain jotenkuten mukiinmenevää.»
»Hullutuksia, Effi. En ole nähnyt milloinkaan parempaa taloudenhoitoa
kuin teillä.»
»Ja millainen onkaan asuntosi. Ostettuaan uuden pyssykaapin ja
kiinnitettyään kirjoituspöytänsä yläpuolelle puhvelinpään ja heti sen
alle ukko Wrangelin (hän näet oli aikoinaan ukon adjutanttina) isä
luuli jo jotakin tehneensä; mutta kun katselen täällä ympärilleni,
niin koko Hohen-Cremmenin ihanuus on tämän rinnalla vain puutteellista
ja jokapäiväistä. En tiedä ollenkaan, mihin tätä kaikkea vertaisin;
jo eilen illalla, nopeasti katsahdettuani, johduin ajattelemaan
kaikenlaista.»
»Mitä, jos saan kysyä?»
»Niin, mitä. Mutta et saa sille nauraa. Minulla oli kerran kuvakirja,
jossa nähtiin persialainen tai intialainen ruhtinas (hänellä näet oli
päässään turbaani) istumassa punaisella silkkityynyllä, jalat allansa,
ja hänen takanansa oli sitäpaitsi vielä iso punainen silkkipielus, joka
pursui esiin pulleana vasemmalta ja oikealta, ja huoneen takaseinä oli
ihan täynnä miekkoja ja tikareita ja pantterinnahkoja ja kilpiä ja
pitkiä turkkilaisia pyssyjä. Aivan samanlaista on täällä sinun luonasi,
ja jos vielä vedät jalat allesi, niin yhtäläisyys on täydellinen.»
»Effi, sinä olet ihastuttava, suloinen olento. Et ollenkaan tiedä,
kuinka vakuutettu olen siitä ja kuinka mielelläni tahtoisin joka hetki
sinulle osoittaa, että olen siitä vakuutettu.»
»Onhan sinulla vielä aikaa aivan riittävästi; minä olen vasta
seitsemäntoista vuoden ikäinen enkä aio vielä kuolla.»
»Et ainakaan ennen minua. Minä tosin ottaisin sinut mieluimmin mukaani,
kun kuolema tulee. En tahdo jättää sinua kenellekään toiselle. Mitä
siitä arvelet?»
»Sitä asiaa minun täytyy vielä ajatella. Tai oikeammin: jättäkäämme
se juttu. Minä en puhu mielelläni kuolemasta, minä kannatan elämää.
Sanohan nyt, kuinka täällä elelemme? Olet kertonut minulle matkalla
kaikenlaista merkillistä maaseudusta ja kaupungista, mutta et
sanaakaan siitä, kuinka me itse tulemme täällä elämään. Huomaan
tosin, että täällä on kaikki toisenlaista kuin Hohen-Cremmenissä ja
Schwantikowissa, mutta täytyyhän meidän voida löytää hieman seuraa
tässä 'kelpo Kessinissäkin', kuten sinä paikkakuntaa aina nimität. Onko
tässä kaupungissa jalosukuisia?»
»Ei, rakas Effi; siinä suhteessa joudut kokemaan suurta pettymystä.
Lähiseudulla asuu eräitä aatelisia, joihin tulet tutustumaan, mutta
täällä kaupungissa ei ole mitään.»
»Ei mitään? Sitä tuskin voin uskoa. Onhan teitä suunnilleen
kolmetuhatta henkeä, ja täytyyhän täällä vähäpätöisten henkilöiden,
sellaisten kuin parturi Beza (sehän hänen nimensä oli), ohella olla
jonkinlainen valiojoukko, arvohenkilöitä tai jotakin sentapaista.»
Innstetten nauroi. »Niin, onhan täällä arvohenkilöitä. Mutta tarkoin
katsoen se ei suuriakaan merkitse. Meillä on tietenkin saarnaaja ja
tuomari ja rehtori ja luotsipäällikkö, ja sellaiset virkahenkilöt
täyttänevät kokonaisen tusinan, mutta useimmat heistä ovat hyviä
ihmisiä ja huonoja soittoniekkoja. Ja kaikki muut ovatkin sitten vain
konsuleita.»
»Vain konsuleita! Kuinka voitkaan niin sanoa, Geert? Onhan se jotakin
suurta, tekisipä mieleni sanoa melkein pelottavaakin. Konsulit,
nehän ovat niitä, jotka kuljettivat raippakimppuja, niistä kirves
kurkistamassa.»
»Ei ihan, Effi. Heitä nimitettiin liktoreiksi.»
»Aivan oikein, ne olivat liktoreita. Mutta onhan konsulina-olo sentään
jotakin erittäin ylhäistä ja korkeasti laillista. Olihan Brutuskin
konsuli.»
»Oli, Brutus oli konsuli. Mutta meikäläiset eivät kovinkaan häntä
muistuta. He tyytyvät kaupitsemaan sokeria ja kahvia tai murtamaan auki
appelsiinilaatikon, josta sitten myyvät sinulle hedelmiä kymmenestä
pennistä kappaleen.»
»Eihän se ole mahdollista!»
»On varmaakin. He ovat pieniä viekkaita kauppiaita, tarjoavat
neuvojansa vieraille aluksille, jotka tänne saapuessaan eivät oikein
tiedä, miten menetellä jossakin liikeasiassa, ja kun ovat neuvonsa
antaneet ja siten suorittaneet palveluksen jollekin hollantilaiselle
tai portugalilaiselle alukselle, tulevat lopulta sellaisten
vieraiden valtakuntien valtuutetuiksi edustajiksi, joten meillä on
täällä Kessinissä ihan yhtä paljon konsuleita kuin Berlinissä on
lähettiläitä, ja kun sattuu jokin juhlapäivä — ja niitä sattuu täällä
tuhkatiheään — vedetään kaikki liput tankoon. Jos sattuu olemaan kirkas
auringonpaiste, näet sellaisena päivänä koko Euroopan liputtavan meidän
katoillamme, ja lisäksi tähtilipun ja kiinalaisen lohikäärmeen.»
»Sinä olet ivallisella tuulella, Geert, ja lienetpä oikeassakin. Mutta
minun vähäisen täytyy puolestani tunnustaa, että pidän kaikkea täällä
ihastuttavana ja että havellandilaiset kaupunkimme joutuvat tämän
rinnalla ihan häpeään. Kun siellä vietetään keisarin syntymäpäivää,
näkyy liehumassa ainoastaan mustaa ja valkoista ja korkeintaan hieman
punaista lisäksi, mutta eihän se ole mitään niiden lukemattomien
lippujen rinnalla, joista kerroit. Kuten sinulle jo sanoin, on
mielestäni täällä kaikki jollakin tavoin vierasmaalaista, ja enpä
ole kuullut enkä nähnyt vielä mitään, mikä ei olisi minua tavallaan
hämmästyttänyt heti eilen illalla tuo merkillinen laiva eteisessä ja
sen takana haikala ja krokodiili ja sitten tämä sinun huoneesi. Kaikki
on niin itämaista, aivan kuin intialaisen ruhtinaan luona, sanon sen
vieläkin...»
»Olkoonpa menneeksi. Minä onnittelen, ruhtinatar...»
»Ja yläkerrassa sali, jonka pitkät uutimet viistävät permantoa.»
»Mitä tiedätkään siitä salista, Effi?»
»En mitään muuta kuin sen, mitä sanoin. Kun yöllä heräsin, minusta
tuntui tunnin ajan kuin olisin kuullut silkkikenkien lattiaa hipovan,
kuin olisi tanssittu ja melkeinpä kuin olisi soittoakin kuulunut. Mutta
kaikki ihan hiljaa. Kerroin sitten kaikki Johannalle tänä aamuna, vain
selittääkseni, minkätähden olin niin kauan nukkunut. Ja hän sanoi sen
johtuvan pitkistä uutimista salissa. Ajattelenpa, että päätämme asian
lyhyeen leikkaamalla kappaleen uutimista, tai ainakin suljemme ikkunat;
alkaahan muutenkin kohta olla myrskyinen sää. Marraskuun keskivaiheilla
on jo aika.»
Innstetten katseli hetkisen hämillään eteensä ja näytti olevan
kahden vaiheilla, vastaisiko tuohon kaikkeen. Lopulta hän päätti
olla mitään sanomatta. »Olet aivan oikeassa, Effi; me lyhennämme
yläkerran pitkiä uutimia. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä,
varsinkaan kun ei ole varmaa, että siitä tulee apu. Asiaan voi olla
syynä jokin muu, savupiippu tai puuta kovertava mato tai hilleri.
Täällä näet on hillereitä. Ennenkuin ryhdymme toimittamaan muutoksia
taloudessamme, sinun täytyy siihen perehtyä, tietenkin minun
opastamanani; me suoriudumme siitä neljännestunnissa. Ja sitten
sinä pukeudut, järjestäydyt, vain hieman, sillä oikeastaan olet
näin kaikkein viehättävin. Kello käy jo yhtätoista, ja erehdynpä
kovin, ellei ystävämme Gieshübler ilmaannu tänne yhdentoista aikaan
tai myöhäisintään kellon kahtatoista lyödessä lausuakseen sinut
kunnioittavimmin tervetulleeksi. Sellainen puhetapa näet on hänen
suosimansa. Muuten, kuten jo sanoin, miesten mies, josta tulee
ystäväsi, jos tunnen oikein hänet ja sinut.»