Kun Effi seuraavana aamuna heräsi, oli jo kirkas päivä. Hänen oli
vaikea heti perehtyä uuteen asioiden tilaan. Missä hän olikaan?
Oikein, Kessinissä, piirineuvos Innstettenin talossa, ja hän itse
oli piirineuvoksen puoliso, paroonitar Innstetten. Hän kohottautui
ja katseli uteliaana ympärilleen. Edellisenä iltana hän oli ollut
liian väsynyt voidakseen lähemmin tarkastella kaikkea sitä puolittain
oudonlaista, puolittain vanhanaikaista, mikä häntä ympäröi. Vuoliaisia
tukemassa oli kaksi pylvästä, ja viheriät verhot erottivat muusta
huoneesta alkovintapaisen makuusuojan, jossa olivat vuoteet; vain
keskeltä verho puuttui tai oli siirretty syrjään, joten hän voi
makuusijaltaan helposti huonetta tarkastella. Molempien ikkunoiden
välissä oli kapea, lähelle katonrajaa ulottuva seinäkuvastin, ja
vasemmalla sen vieressä, eteisen seinän puolella, kohosi iso musta
kaakeliuuni, jota (sen hän oli huomannut jo edellisenä iltana)
lämmitettiin vanhan tavan mukaan ulkoapäin. Nyt hän tunsi, kuinka
siitä uhosi lämmintä. Kuinka suloista sentään olikaan omassa kodissa;
sellaista mielihyvää hän ei ollut kokenut koko matkan aikana, ei
Sorrentossakaan.
Mutta missä oli Innstetten? Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään,
ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kuuli vain pienen heilurikellon
tikityksen ja silloin tällöin uunista kumean äänen, jonka nojalla
päätteli, että eteisestä käsin lisättiin uuniin puuta. Vähitellen
hänen mieleensä johtui, että Geert oli edellisenä iltana puhunut
soittojohdosta. Hänen ei tarvinnutkaan sitä kauan etsiä; ihan hänen
pieluksensa vieressä oli pieni valkoinen norsunluinen nuppi, jota hän
kevyesti painoi.