Marraskuun keskivaiheilla — matkustajat olivat ehtineet Capriin ja
Sorrentoon saakka — Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka
noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä
hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa
Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi
ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin
junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja
pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin
kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin
toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi
ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti
tarkoitetun kehoituksen »käydä joskus katsomassa». Junan jo liikkuessa
Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja
sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi
Innstettenille kätensä.
Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin
asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan
Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin
viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa
siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin
oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi
»Feeniks», jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana
hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta.
Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen
Kruselle: »Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä
avoimet vaunut.»
Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen
asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten
herrasväen ajomies ainakin.
»No, Kruse, onko kaikki järjestyksessä?»
»Kuten käskette, herra piirineuvos.»
»Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.» Effin noudattaessa kehoitusta
ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan
Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava
perille myöhemmin omnibus-vaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui
paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä
olevalta ja huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse». Ja niin ajettiin
yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina,
vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella
sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä »Ruhtinas Bismarck».
Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin,
vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä
seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja
turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin
kunnioittavasti kohotti. »Kuka hän oli?» kysyi Effi, jossa kaikki
näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli
mitä parhaimmalla tuulella. »Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka
minun totta puhuen onkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa
nähnyt.»
»Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta
osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin
jokin sellainen. Hän näet on puoli-puolalainen, nimeltään Golchowski,
ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu
ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan
luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee
kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi,
hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on
ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi
rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä
seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan
muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja
kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.»
»Mutta hän oli hyvännäköinen.»
»Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia.
Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne
ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän
kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi
luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.»
»Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää
täällä heidän kanssaan.»
»Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan.
Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet
tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.»
»Kelpo kessiniläiset. Onko se ivaa, vai ovatko he tosiaankin hyviä.»
»En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat
kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta
täkäläistä maaseutuväestöä.»
»Mistä se johtuu?»
»Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan.
Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kasubeja,
joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo
tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin. Kaikki ne, jotka
asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa,
sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan
välitä kasubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan
hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset
niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa
kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin
heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo
Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.»
»Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta,
ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman.
Kaikenlaista ulkomaista. Eikö totta, niinhän tarkoitit?»
Innstetten nyökkäsi.
»Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai
turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.»
»Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä
vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen
ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon
ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas,
näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien
välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli,
ja meren kohina kuuluu aina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.»
»Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta
lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia
enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä
kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.»
»Ei hän sitä teekään.»
»Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin
se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle
mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko
teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?»
»Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat,
ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan
toisaalla.»
»Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata.
Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.»
»Niinpä kyllä», nauroi Geert. »Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos,
aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties
hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina
valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin,
täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta
muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut,
annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.»
»Niin, Geert, tee se!»
»Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä
asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito
skotlantilainen ja ylämaalainen.»
»Onko hänellä vielä ylämaalaisen pukukin?»
»Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti
ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa
talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri,
Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista,
joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka — Meza, Beza,
sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä
jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen
kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta,
niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi,
ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo
vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut
kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta
käsittelevän pienen teoksenkin...»
»Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi
romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa
poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan
erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan
olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja
tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku
lentävä hollantilainen tai...»
»Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut
merirosvona mustalippujen joukossa.»
»En tunne. Keitä ne ovat, mustaliput?»
»Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä... Mutta ihmisten
joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.»
»Minä sentään pelkäisin häntä.»
»Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä
silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona,
sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo...»
»Rollo?»
»Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai
Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet
normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta
se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua
ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan
kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi
ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö
olekin kaunis?»
Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti,
puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti
oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta
nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri
kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka
Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo mereltä tulvivien
vesienkin muodostama _haff_.
Effi oli kuin huumautunut. »Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis,
mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa. Italiassa minä en ole
kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä
Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin
sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se
johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?»
Innstetten nauroi. »Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa
pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa,
ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet
hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista
koskevan kertomukseni vuoksi.»
»Ethän ole minulle mitään kertonut.»
»En, olen hänet vain maininnut. Mutta kiinalainen on jo sinänsä
kokonainen juttu...»
»Niinpä kyllä», nauroi Effi.
»Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen
rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun
olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin
molemmat...»
»Onko siellä kaksi?»
»On, Kessin on kohentumassa. Siellä on nykyjään katolinenkin kirkko.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa
päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen
ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin
johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien
välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä
vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä
varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä,
toisella puolen katua.
Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa
paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja
ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet
koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo,
joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi
ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle
käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi,
jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien
koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö,
jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin
kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa
riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan
turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle
ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle
heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään
näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa
parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse... Tämä on vanha
Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa... Eikö totta, Friedrich,
ne ajat kelpasivat... ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin
sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on
Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin
ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja
tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»
Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti
iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä
herransa olkapäille.
»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen
kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että
suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen
eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa
kättään se sitä hyväili.
Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen.
Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus
häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään
kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset,
pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta.
Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja,
seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen
etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta
kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin
merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat
katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen,
korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi
ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla
sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.
»Mikä tuo on, Geert?» kysyi hän.
»Se on haikala.»
»Entä tuo kauempana, tuo, joka näyttää tupakkamyymälän edustalla
riippuvalta isolta sikarilta?»
»Se on nuori krokodiili. Mutta sinä voit katsella kaikkea paremmin
ja tarkemmin huomenna; tule nyt juomaan teetä. Kaikista vaipoista
ja peitteistä huolimatta olet varmaan ollut viluissasi. Lopulta oli
tuntuvan kylmä.»
Hän tarjosi nyt Effille käsivartensa, molemmat palvelijattaret
vetäytyivät pois, ja he astuivat ainoastaan Friedrichin ja Rollon
saattamina vasemmalle, talonherran oleskelu- ja työhuoneeseen. Effi
oli täällä yhtä hämmästynyt kuin eteisessä, mutta ennenkuin hän ehti
mitään virkkamaan, Innstetten siirsi syrjään oviverhon, jonka takana
oli toinen, pihan ja puutarhan puolella sijaitseva huone. »Tämä tulee
siis olemaan sinun, Effi. Friedrich ja Johanna ovat sen järjestäneet
niin hyvin kuin osasivat, minun määräysteni mukaisesti. Minä pidän sitä
varsin siedettävänä ja olisin iloinen, jos se sinuakin miellyttäisi.»
Effi irroitti käsivartensa ja kohottautui varpaisilleen antaakseen
hänelle hellän suutelon.
»Kuinka hemmotteletkaan minua vaivaista. Flyygeli ja matto, luullakseni
kerrassaan turkkilainen, kala-allas ja vielä kukkapöytä! Pelkkää
hemmottelua, minne katsonkin.»
»Niin, rakas Effi kultani, siihen sinun nyt täytyy suostua, eipä
ollakaan suotta nuori ja kaunis ja rakastettava, minkä kessiniläisetkin
lienevät jo kuulleet, Jumala tiesi miten. Kukkapöytä näet ei ainakaan
ole minun omallatunnollani. Mistä tulee kukkapöytä, Friedrich?»
»Apteekkari Gieshübleriltä... Siinä on kortti mukana.»
»Ahaa, Gieshübleriltä, Alonzo Gieshübleriltä», virkkoi Innstetten ja
ojensi nauraen, melkeinpä vallattominkin elein Effille kortin, johon
oli painettu nimi ja hieman vieraalta kajahtava etunimi. »Gieshübler,
hänestä olen unohtanut kertoa — hän käyttää muuten tohtorintitteliäkin,
mutta ei kuule mielellään itseään sillä nimellä mainittavan, koska
arvelee oikeiden tohtorien siitä vain sydämystyvän, mikä lieneekin
oikeaan osattu. Luulenpa, että opit hänet piankin tuntemaan; hän on
meidän paras numeromme, kaunosielu ja originaali ja ennen kaikkea
erinomainen ihminen, mikä onkin aina pääasia. Mutta jätetään nyt ne
jutut ja istutaan teetä juomaan. Missä sen juomme? Täällä sinun luonasi
vaiko tuolla minun suojassani? Muuta mahdollisuutta näet ei ole. Ahdas
ja pieni on majani.»
Effi istuutui arvelematta pieneen kulmasohvaan. »Tänään jäämme tänne.
Tänään sinä olet minun vieraani. Tai paremmin näin: teen juomme
säännöllisesti minun luonani, aamiaisen nautimme sinun huoneessasi;
niin saa kumpainenkin oikeutta, ja minä olen utelias näkemään, missä
paremmin viihdyn.»
»Se on aamu- ja iltakysymys.»
»Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai
oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.»
Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.
»Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään
kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä.
Sinulle minä olen...»
»Mikä?»
»Olkoon. Enpä mieli sitä sanoa.»