Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet
pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.
Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat
mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien,
Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin
rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki
oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli
edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin
ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein
kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa
eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä;
vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin
heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun
olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest
oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan
osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli
saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa
Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin
lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi.
Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa
jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan
valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä
käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen»
merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla
loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään,
että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi,
Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan
sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan
talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen
oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien
välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.
Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti,
ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului
hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että
oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli
eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän
filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että
tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen
näköinen... niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin
hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti
käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä
etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan
olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina
vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä
kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli
tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän.
»Liian paljon lämpöä... kerrassaan mainiota... Minun täytyy muuten
kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»
* * * * *
Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta
siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli
vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui
yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest,
jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi
Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke,
kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että
leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine
leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»
Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja
selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä
tietenkään lukuunottamatta.
»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle
on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä
tietäisi, minkätähden.»
»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni
mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka
emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi
on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui
lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa,
että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta —
Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta
hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi
rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä
taideinnollansa.»
»Jokainen kiduttaa vaimoansa. Ja taideinto ei suinkaan ole pahinta.»
»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään,
siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä,
niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut
Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»
»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä
on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun
vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet
nuoruusajan asioihin.»
»Tahdoin vain saada mielialasi vilkastumaan.»
»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani
_on_ vilkas.»
»Ja hyväkin?»
»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan
vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»
»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli
omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen
eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan
sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi
vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka
se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista
eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan
itselleen tätä rakkautta.»
Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin
hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen
sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin
on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»
»Onko hän purkanut sinulle sydämensä?»
»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta,
mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat
omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä
umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»
»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut,
mistä sen tiedät?»
»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei
ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen.
Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli
kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä
syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin
sattumalta.»
»Milloin se tapahtui ja missä tilaisuudessa?»
»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa
askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun
Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa,
ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä,
että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään
muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin,
että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa
asioissa voi varmuutta saada.»
»Aivan oikein, aivan oikein.»
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitanhan vain... Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä
korvana.»
»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa
vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman
kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä
mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä
kovin liehitellyt.»
»Entä sitten?»
»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli
nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti,
joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa,
naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka
yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»
»Entä kuinka sen selität?»
»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein
intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin,
jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon
nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti
ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut
rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista
sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä,
Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta
ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä
varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»
»Mitä siis on olemassa? Mitä hänessä on?»
»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa:
huvitteluhalu ja kunnianhimo.»
»Se käy laatuun. Minä olen ihan rauhallinen.»
»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu,
se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis
ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»
»Niinpä kyllä. Sehän on hyvä.»
»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen
kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin
ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin
huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja
innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän
pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä
henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta
hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on,
ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia
olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan
vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia
häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet
Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi
toimia aivan arvelematta.»
Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja
havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista
oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten
onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti
Nienkerkenin kanssa.
»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia
ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä
Nienkerkeniä.»
»Minä ymmärrän hänet täydellisesti.»
»Eihän hän voi mennä hänen kanssaan naimisiin.»
»Ei.»
»Miksi siis?»
»Onhan siinä avarat alat, Luise.»
* * * * *
Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin
saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet
vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä
Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä
en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on
kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin
enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta
rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme
'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että
ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta
mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun
täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin
sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen
edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin
äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer
on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta
myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»
Sellaisia kortteja saapui nyt joka päivä, Innsbruckista, Veronasta,
Vicenzasta, Paduasta. Kaikki alkoivat tähän tapaan »Me kävimme tänään
aamupäivällä täkäläisessä kuuluisassa taulukokoelmassa», ja ellei
ollut kysymyksessä taulukokoelma, niin sen sijaan jokin areena tai
kirkko, jonka nimenä oli Santa Maria ja vielä jotakin lisäksi. Paduasta
tuli kortin keralla oikea kirjekin. »Eilen olimme Vicenzassa. Vicenza
täytyy nähdä Palladion vuoksi; Geert sanoi minulle, että hänestä
juontuu kaikki nykyaikainen. Tietenkin vain, mikäli on kysymyksessä
rakennustaide. Täällä Paduassa (jonne saavuimme tänään varhain aamulla)
hän sanoi hotellin vaunuissa muutamia kertoja itsekseen 'Hän lepää
haudattuna Paduassa', ja oli ihmeissään kuullessaan minulta, etten
ollut vielä milloinkaan noita sanoja kuullut. Mutta lopulta hän sanoi,
että oli oikeastaan varsin hyvä, vieläpä etukin, etten siitä mitään
tietänyt. Hän on yleensäkin erittäin oikeamielinen. Ja ennen kaikkea
hän on minulle hyvä kuin enkeli eikä ollenkaan kopea eikä myöskään
ollenkaan vanha. Minun jalkojani yhä pakottaa, ja kirjan selaileminen
ja pitkäaikainen kuvien edessä seisominen uuvuttaa minua. Mutta sehän
on välttämätöntä. Minä iloitsen kovin Veneziasta. Siellä me viivymme
viisi päivää, kentiespä kokonaisen viikonkin. Geert on jo ihastuneena
kertonut minulle Markus-torin kyyhkysistä ja että siellä saa ostaa
hernetötteröitä ruokkiakseen niitä somia eläimiä. Kuuluu olevan kuvia,
jotka sitä esittävät, kauniita, vaaleita tyttöjä, 'Huldan tyyppiä',
sanoi hän. Tuostapa johtuvatkin mieleeni Jahnken tytöt. Ah, mitä
antaisinkaan, jos saisin istua heidän kanssaan vaununaisalla pihallamme
ja ruokkia _meidän_ kyyhkysiämme. Mutta kupukyyhkystä te ette saa
surmata, tahdon saada sen vielä nähdä. Ah, täällä on erinomaisen
kaunista. Kuuluuhan tämä olevankin maailman kauneimpia paikkoja.
Onnellinen, mutta hieman väsynyt Effinne.»
Luettuaan kirjeen ääneen rouva von Briest sanoi: »Lapsi rukka. Hän
ikävöi.»
»Niin», virkkoi Briest, »hän ikävöi. Tuo kirottu matkusteleminen...»
»Minkätähden sanot niin nyt? Olisithan voinut sen estää. Mutta se on
juuri sinun tapaistasi: näytellä jälkeenpäin viisaan osaa. Kun lapsi on
pudonnut kaivoon, määräävät raatiherrat kaivon katettavaksi.»
»Ah, Luise, älä huoli minulle esittää sellaisia juttuja. Effi on meidän
lapsemme, mutta lokakuun kolmannesta päivästä lähtien hän on paroonitar
Innstetten. Ja jos hänen miehensä, meidän herra vävymme, tahtoo tehdä
häämatkan ja siinä tilaisuudessa laatia uuden luettelon jokaisesta
taidekokoelmasta, en voi häntä siitä estää. Se on juuri sitä, mitä
naimisiinmenoksi nimitetään.
»Nyt siis sen myönnät. Minun kanssani sinä olet aina väitellyt, et ole
tahtonut tunnustaa, että nainen on pakonalaisessa asemassa.»
»Niinpä olen. Mutta miksi siitä nyt kiistelisimme. Joudumme liian
avaroille aloille.»