Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle
Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea
myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien
ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese»,
oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää
meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin.
Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli
vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa
yksimielisyyden merkiksi.
Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli
ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen
hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein
perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että
tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi
Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään,
ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei
kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset.
Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni
kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin
parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella
junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.
Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta
ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin
iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen
toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta.
Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle
äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä
on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme
Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein
sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita
sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen
kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta
jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»
Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun
kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti
Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi,
että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta;
pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese
oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti
vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen
levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia
ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka
ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin.
»Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta
mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa
elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun
tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa
ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä
arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat
kumminkin!»
Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa
»Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin,
joka ei kuitenkaan ollut suuri.
* * * * *
Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja
herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin
viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen
uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan
näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen,
Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa,
ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer,
joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan
Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse
teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon
ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa
ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin
yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita,
joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea
herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon.
Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja
terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise
— eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan
historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit
_eivät_ ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon
menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku
Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita
Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai
välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi
Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä
sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa,
mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»
Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi
tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen,
jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi
ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan
kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että
»Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen
aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee
mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos
viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi
käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen
ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen
erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili,
Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä
ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka
hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi
ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi
tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin
liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka
ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen
prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin
satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi
ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat
ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin
tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin
he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani
heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»
Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän
paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan.
Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään
joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan
tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään
Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi
huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla
älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin
puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan
kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.
»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von
Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen
kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot
yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä.
»Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on
pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos
mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä
tuulella.»
»Harvinaisen? Onhan hän aina hyvällä tuulella?»
»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää
hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui
monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»
»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki,
mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä _täällä_ tarvitaan. Mutta koska
kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen...
huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen
ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta... koska
kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»
»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän
sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»
»En; mutta sentään sinnepäin...»
»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun
matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin.
Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle
ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit
ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian
nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin
tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa
naamiohuveihin.»
* * * * *
Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti
jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt
sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli
jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen
jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota
ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan
rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa.
Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin
koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen
etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä
päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti
liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan,
jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa
kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä,
ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.
»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja
onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää,
onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»
»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei
mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer
muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa?
Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi
se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on
Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu
omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut
liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin
vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja
häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu
muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän
keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin
mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni,
mitä vielä on sydämelläsi?»
»Ei mitään, äiti.»
»Eikö tosiaankaan?»
»Ei tosiaankaan; aivan totta... Mutta jos sittenkin pitäisi jotakin
olla...»
»Annahan kuulua!»
»... niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja
kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat... Ja sitten kenties
vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»
Rouva von Briest ei virkkanut mitään.
»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin
sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»
»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään
tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi.
Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi
tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta
ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen
selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan
ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu
kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun
hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»
Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen
minä olen.»
»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän
täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun
nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin
palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei
muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on
aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä
pahempaakin.»
»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta
minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja
runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»
Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä
olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on
toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla
on pelkkä pimeys.»
Effi näytti aikovan vastata, mutta samassa tuli Wilke tuoden kirjeitä.
Eräs oli Kessinistä Innstetteniltä. »Ah, Geertiltä», virkkoi Effi ja
jatkoi sitten, pistäen kirjeen piiloon, rauhalliseen sävyyn: »Mutta
sallithan ainakin, että asetan flyygelin saliin vinosti. Se on minusta
tärkeämpi seikka kuin liesi, jonka Geert on minulle luvannut. Ja sinun
kuvasi minä asetan sitten jalustalle; ihan ilman sinua en tule toimeen.
Ah, kuinka tulenkaan teitä ikävöimään, kenties jo matkalla, ja sitten
Kessinissä ihan varmaan. Siellähän ei kuulu olevan varusväkeä, eipä
edes sotilaslääkäriäkään, ja oiva onni, että se on edes kylpypaikka.
Serkku Briest — ja se olkoon lohdutuksenani — jonka äiti ja sisar
menevät aina Warnemündeen kylpemään — niin, minä en tosiaankaan voi
käsittää, minkätähden hän ei voisi suunnata rakkaita sukulaisia kerran
Kessiniinkin. 'Suunnata' — tuohan kuulostaa ihan pääesikunnalta, jota
kohti hänen kunnianhimonsa luullakseni pyrkii. Ja silloin hän tietenkin
tulee heidän kerallaan ja asuu luonamme. Minulle muuten kertoi
äskettäin joku, että kessiniläisillä on verrattain suuri höyryalus,
joka lähtee kaksi kertaa viikossa Ruotsiin. Ja laivalla on silloin
tanssiaiset (heillä on tietenkin soittokunta), ja hän tanssii erittäin
hyvin...»
»Kuka?»
»Dagobert, kukapa muu.»
»Luulin sinun tarkoittavan Innstetteniä. Joka tapauksessa on nyt aika
vihdoinkin saada tietää, mitä hän kirjoittaa... Onhan kirje vielä
taskussasi.»
»Oikein. Olinpa sen ihan unohtaa.» Effi avasi kirjeen ja lukaisi sen
nopeasti.
»Sinä et virka sanaakaan Effi. Et säteile etkä naurakaan. Kirjoittaahan
hän aina iloisesti ja hauskasti eikä ollenkaan isämäisen viisaasti.»
»Siihen en suostuisikaan. Hänellä on oma ikänsä ja minulla nuoruuteni.
Ja minä uhkaisin häntä sormella ja sanoisin: 'Harkitse, Geert, mikä on
parempi!'»
»Ja hän vastaisi sinulle: 'Se, mikä sinulla on, on parempi'. Hän näet
ei ole ainoastaan hienokäytöksinen mies, hän on myöskin oikeamielinen
ja ymmärtäväinen ja tietää varsin hyvin, mitä nuoruus merkitsee.
Hän ajattelee sitä aina ja soinnuttaa itsensä nuorekkaaksi, ja jos
hän säilyy avioliitossakin sellaisena, niin siitä syntyy esikuvaksi
kelpaava liitto.»
»Niin, sen uskon minäkin, äiti. Mutta ajattelehan — minua melkein
hävettää se sanoa — minä en toivo erikoisesti sitä, mitä nimitetään
mallikelpoiseksi avioliitoksi.»
»Se on sinun tapaistasi. Mutta sanohan, mitä oikeastaan toivot!»
»Minä toivon... niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi
hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska
rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä
kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon,
johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai
metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan
jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä,
toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren
keskiaition viereen.»
»Sanotko tuon vain vallattomuudesta tai päähänpistosta?»
»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta
sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin,
huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy
nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»
»Kuinka oletkaan tullut toimeen meidän seurassamme?»
»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella
tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai
kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja
pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin
silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta
muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen...»
Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja
suuteli hänen molempia käsiään.
»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen
joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta
tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään
erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»
»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen
mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan
minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen
kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»
»Lue, lue!»
»Rakas Effi!... Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää
minua 'Pikku Eevakseen'».
»Lue, lue... Onhan asiasi nyt lukea.»
»No niin: Rakas Effi! Mitä lähemmäksi siirtyy hääpäivämme, sitä
harvemmin saapuu sinulta kirje. Postin tultua minä etsin aina ensin
sinun käsialaasi, mutta kuten tiedät (ja enhän minäkään ole muuta
toivonut) yleensä suotta. Talossa on nyt käsityöläisiä, joiden tulee
järjestää tosin vähälukuiset huoneet sinun tuloksesi. Paras osa työtä
tapahtunee vasta meidän ollessamme matkalla. Verhoilija Madelung, joka
kaikki toimittaa, on originaali, josta sinulle kohdakkoin kerron, mutta
ennen kaikkea sanon, kuinka iloitsen sinusta, sinä suloinen, pikku
Effini. Maaperä tuntuu polttavan jalkojeni alla, ja samalla muuttuu
kelpo kaupunkimme yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Viimeinen
kylpyvieras matkusti pois eilen; hän kylpi lopulta 9 asteen vedessä, ja
kylvettäjät olivat aina iloiset, kun hän hengissä asiasta suoriutui. He
näet pelkäsivät halvausta, joka saattaisi kylpylän huonoon maineeseen,
ikäänkuin aallot olisivat täällä huonommat kuin missä muualla tahansa.
Minä riemuitsen ajatellessani, että saan jo neljän viikon kuluttua
matkustaa kanssasi Piazzettalta Lidoon tai Muranoon, jossa valmistetaan
lasihelmiä ja kauniita koruja. Kaunein olkoon sinua varten. Paljon
terveisiä vanhemmille ja hellin suutelo sinulle Geertiltäsi.»
Effi taittoi kirjeen jälleen kokoon pistääkseen sen kuoreen.
»Erittäin sievä kirje», virkkoi rouva von Briest, »ja erikoisena etuna
on vielä se, että hän noudattaa kaikessa kohtuutta.»
»Epäilemättä, hän noudattaa kohtuutta.»
»Rakas Effini, salli minun kysyä jotakin: olisiko sinulle mieluisempaa,
ellei kirje noudattaisi kohtuutta, toivoisitko sen helläksi, kenties
ylenmäärin helläksi?»
»En, en, äiti. Totta totisesti en. Näin on sentään parempi.
»Näin on sentään parempi. Miltä tuo nyt taas kuulostaakaan. Oletpa
merkillinen. Ja taanoin sinä itkit. Mitä sinulla onkaan sydämelläsi?
Vielä on aikaa. Etkö rakasta Geertiä?»
»Minkätähden en häntä rakastaisi? Minä rakastan Huldaa ja rakastan
Berthaa ja rakastan Herthaa. Rakastanhan vanhaa Niemeyeriäkin. Ja enpä
tahdo puhuakaan siitä, kuinka teitä rakastan. Minä rakastan kaikkia,
jotka tahtovat parastani ja ovat minulle hyviä ja hemmottelevat minua.
Ja Geert tulee varmaan hänkin minua hemmottelemaan. Tietenkin omalla
tavallaan. Tahtoohan hän jo lahjoittaa minulle koruja Veneziassa. Hän
ei aavistakaan, etten välitä mitään koruista. Mieluummin minä kiipeilen
ja keinun, ja kaikkein mieluimmin aina peläten, että se voi katketa ja
että voin syöksyä maahan. Eihän siinä heti pää mene.»
»Entä rakastatko kenties myöskin serkkuasi Briestiä?»
»Erinomaisesti. Hän ilahduttaa minua aina.»
»Ja olisitko halunnut mennä naimisiin serkun kanssa?»
»Naimisiin? Herra varjelkoon! Hänhän on vielä melkein poikanen. Geert
on mies, kaunis mies, mies, jonka kanssa voin esiintyä edukseni ja
josta jotakin tulee maailmassa. Mitä ajatteletkaan, äiti?»
»Hyvä niin, Effi, se on minulle mieleen. Mutta onko sinulla vielä
jotakin sydämelläsi?»
»Voi olla.»
»Sanohan!»
»Näetkös, äiti, se seikka, että hän on minua vanhempi, ei ollenkaan
haittaa, onpa kenties aivan hyväkin: eihän hän ole vanha, hän on
terve ja reipas ja sotilasmainen ja terävä. Voisinpa sanoa olevani
ehdottomasti hänen puolellaan, ellei... niin, kunhan hän olisi hieman
toisenlainen.»
»Kuinka niin, Effi?»
»Niin, kuinka. Et saa minulle nauraa. Vasta äskettäin satuin sen
kuulemaan, tuolla pappilassa. Me puhuimme Innstettenistä, ja yhtäkkiä
veti vanha Niemeyer otsansa laskoksiin, tosin kunnioituksen ja ihailun
laskoksiin, ja sanoi: 'Niin, parooni! Hän on lujaluontoinen mies, mies,
jolla on periaatteet'.»
»Niin onkin, Effi.»
»Epäilemättä. Ja luulenpa Niemeyerin myöhemmin sanoneen niinkin, että
hän on mies, jolla on lujat valta-aatteet. Ja se luullakseni merkitsee
vielä enemmän. Ah, ja minulla... minulla ei ole mitään sellaista.
Näetkö, äiti, siinä piilee jotakin kiduttavaa ja pelottavaa. Hän on
minulle hyvä ja hellä ja lempeä, mutta... minä pelkään häntä.»