Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin
morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti
sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana
kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva
von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja,
joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto
häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli
siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties
paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin
hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan.
Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos
alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen
perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli
hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä
täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä
varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen
kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja
omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin
nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse
puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana
pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä
taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista
mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä
— niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt,
merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla
»Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari
katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi
lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest,
puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta
suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi
ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä
enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»
Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan
sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan.
Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin
itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin
toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi
moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä
asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia.
»Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut,
niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina
yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä
alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat
vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut
taloudenhoitajattarensa.
Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen.
Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon
edustalla olevassa puutarhassa.
»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat
oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä
sinusta oikeastaan tuntuu?»
»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme
ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten
muistaakseni jo olen maininnutkin.»
»Niin olet. Mutta minua sittenkin kovin peloittaa. Onkohan hän oikea?»
»Epäilemättä hän on oikea. Sinä et sitä ymmärrä, Hertha. Kuka hyvänsä
on oikea. Hänen täytyy tietenkin olla aatelinen ja hyvässä asemassa ja
kaunismuotoinen.»
»Siunatkoon, Effi, kuinka puhut. Olethan ennen puhunut aivan toisin.»
»Niin, ennen.»
»Ja oletko jo ihan onnellinen?»
»Ihminen, joka on vasta kaksi tuntia kihloissa, on aina ihan
onnellinen. Ainakin minusta nähden.»
»Ja eikö sinusta ollenkaan tunnu, kuinka nyt sanoisinkaan, hieman
tukalalta?»
»Hieman tukalalta kyllä tuntuu, mutta ei sentään kovin. Ja luulenpa,
että siitä selviydytään.»
Pappilassa ja lukkarilassa suoritettujen vierailujen jälkeen,
jotka eivät olleet kestäneet puolta tuntia, Effi oli palannut
takaisin kotiin, missä oltiin parhaillaan istuutumassa kahvipöytään
puutarhanpuolisella kuistikolla. Appiukko ja vävypoika käyskelivät
hiekkakäytävällä suurten plataanien välimaalla. Briest puhui
piirineuvoksen asemaan liittyvistä vaikeuksista; hänelle oli virkaa
tarjottu monet kerrat, mutta hän oli aina kieltäytynyt. »Minulle on
aina ollut mieluisinta saada menetellä oman mieleni mukaan, joka
tapauksessa se on ollut mieluisampaa — anteeksi, Innstetten — kuin
joutua alinomaa suuntaamaan katsettaan yläilmoihin. Sellaisessa
tapauksessa ihmisellä on ainoastaan korkeihin ja korkeimpiin esimiehiin
kohdistuvaa oivallusta ja kunnioitusta. Se ei ole minua varten. Täällä
minä elelen miten mielin ja iloitsen jokaisesta viheriästä lehdestä ja
villiviinistä, joka kasvaa tuolla ikkunassa.»
Hän puhui vielä enemmänkin samanlaista, virallisuutta vastustavaa, ja
pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi, eri tavoin muovaten lausetta
»_Pardon_, Innstetten!» Viimeksimainittu nyökkäsi konemaisesti,
mutta kiinnitti oikeastaan vain vähän huomiotansa asiaan ja katseli
kuin lumoutuneena ikkunaa kiertävään villiviiniin, josta Briest oli
vastikään puhunut, ja niin tehden hänestä tuntui kuin näkyisivät
jälleen viiniköynnösten välitse vaaleat tytönpäät ja kuuluisi vallaton
huuto: »Tule, Effi!»
Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin
kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei
kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti
haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin
ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.
* * * *
Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois
jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin,
sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat
kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin
tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon
syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena
päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara
pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat
ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä,
niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje,
mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla
merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.
Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja
hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se
seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää.
Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä
asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa
— häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia
kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan,
oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias
kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä,
mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta.
Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä
selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin
hankkimaan _trousseauta_ prinsessa Effille, kuten Briest asian
ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin
enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan
Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan
Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin
kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä
sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen,
ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja
hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat,
äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen
päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja
muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä
kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri
Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva
serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi
»Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui
kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he
istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana
aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan
nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert,
mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä».
Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä
päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan,
koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren».
»Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan
sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten
saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli
niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä
muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei
suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella
ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja
tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta
ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä
tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä,
ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta,
niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest,
joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei
ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon,
vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat»,
ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän
elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin
korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan,
niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä
palttinaa.»
Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten
enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei
paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den
Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat
tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti
häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin
Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti
häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin
vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle
enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä
oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi
jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin
välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista.
Ja sikäli hän oli vaatelias.