He juttelivat niin vielä hetken aikaa muistellen närkästyneinä ja
mielihyvin yhteisiä koulutuntejansa ja kaikenlaisia Holzapfelin
kertoelemia sopimattomia asioita. Jutuista ei tahtonut tulla
loppuakaan, kunnes Hulda yhtäkkiä virkkoi: »Nyt on aika, Effi; sinä
näytät, niin, kuinka sanoisinkaan, sinä näytät sellaiselta kuin tulisit
kirsikoita poimimasta, kaikki on ihan rypyssä; liinakangas painuu
ainakin moniin laskoksiin, ja iso valkoinen kääntökaulus... niin,
totisesti, sinä olet ihan kuin laivapoika.»
»Midshipman, jos suvaitset. Täytyyhän minulla olla jotakin hyötyä
aateluudestani. Olinpa muuten midshipman tai laivapoika, joka
tapauksessa on isä luvannut minulle hiljattain jälleen mastopuun, joka
pystytetään tuohon keinun viereen raakapuineen ja köysitikapuineen. Se
olisi totisesti minulle mieleen, ja viirin minä tahtoisin välttämättä
itse kiinnittää sen huippuun. Ja sinä, Hulda, kiipeät toista puolta
ylös, ja siellä korkealla me huudamme hurraa ja suutelemme toisiamme.
Tuhat tulimmaista, se joltakin maistuisi!»
»'Tuhat tulimmaista...' miltä tuo nyt kuulostaakaan... Sinä puhut
tosiaankin kuin midshipman. Mutta varonpa kiipeämästä jälkeesi,
en ole niin uhkarohkea. Jahnke on ihan oikeassa sanoessaan, että
sinussa on paljon bellingiläistä, äidiltäsi perittyä. Minä olen vain
pastorinlapsi.»
»Joutavia. Syvässä vedessä isot kalat uivat. Muistatko vielä, kuinka
serkku Briestin ollessa täällä kadettina laskit mäkeä vajan katolta,
vaikka olit jo varsin iso. Ja minkätähden? Enpä tahdo ilmaista sitä
salaisuutta. Mutta tulkaa keinumaan, kaksi kummallekin puolen; ei se
suinkaan katkea, mutta ellei teillä ole halua — nolo ilmeenne näyttää
siihen viittaavan — niin ollaan hippasilla. Minulla on aikaa vielä
neljännestunti. En halua vielä lähteä sisään, kun ei ole parempaa asiaa
kuin sanoa hyvää päivää piirineuvokselle, vieläpä sellaiselle, joka
tulee Taka-Pommerista. Onhan hän jo iällinenkin, voisi melkein olla
isäni, ja jos hän tosiaankin asuu merikaupungissa — Kessinin sanotaan
olevan jotakin sellaista — niin silloinhan minun merimiespukuni
oikeastaan täytyy miellyttää häntä kaikkein parhaimmin, jopa tuntua
suurelta huomaavaisuudeltakin. Sen verran olen kuullut isältäni, että
ruhtinaatkin toisiaan vastaanottaessaan pukeutuvat vierailijan maassa
käytettyyn asepukuun. Ei siis hätää mitään... hei, hei, ottakaa kiinni,
tuossa rahin vieressä on 'vapaa'.»
Hulda tahtoi tehdä vielä pari rajoitusta, mutta Effi kiiti jo lähintä
polkua ylös, vasemmalle, oikealle, kunnes yhtäkkiä kerrassaan hävisi.
»Effi, se ei käy päinsä; missä olet? Emmehän ole piilosilla, vaan
hippasilla!» Sellaisia moitteita esittäen ystävättäret riensivät hänen
jäljessään, kauas istutuspyörylän ja sivulla seisovien plataanien
toiselle puolelle, kunnes kadonnut äkkiä syöksyi esiin piilostaan ja
saapui vaivattomasti vapaalle alueelle rahin luo, koska takaa-ajajat
olivat jo ehtineet hänen ohitsensa.
»Missä sinä olit?»
»Rabarberipensaitten takana: niissä on suuret lehdet, vielä suuremmat
kuin viikunapuussa...»
»Hyi...»
»Ei, vaan hyi teitä, kun pelin hävisitte. Hulda suurine silmineen
ei taaskaan nähnyt mitään, aina taitamaton.» Samassa Effi kiiti
jälleen yli istutuspyörylän kohti lammikkoa, luultavasti aikoen ensin
piiloutua siellä kasvavaan tiheään pähkinäpuuviidakkoon, kiertää
sitten suuressa kaaressa kirkkomaan ja päärakennuksen ja saapua
vihdoin kylkirakennuksen luo ja rauhoitetulle alueelleen. Kaikki oli
hyvin harkittu; mutta hän ei ollut ehtinyt vielä kiertää puoltakaan
lammikkoa, kun jo kuuli nimeänsä huudettavan. Kääntyessään hän näki
äitinsä viittovan nenäliinallaan kiviportailta. Seuraavana hetkenä Effi
jo oli hänen edessään.
»Nyt sinä olet yhä vieläkin mekossasi, ja vieras on saapunut. Sinä et
ole milloinkaan valmis ajallasi.»
»Minä kyllä pidän vaarin ajastani, mutta vieras ei ole niin tehnyt.
Eihän kello ole vielä yksi, ei likimainkaan.» Sitten hän kääntyi
kaksosiin päin (Hulda oli loitompana) ja huusi heille: »Leikkikää vain
edelleen; minä tulen aivan kohta.»
* * * *
Jo seuraavana hetkenä Effi astui äitinsä kanssa suureen puistosaliin,
joka täytti melkein koko kylkirakennuksen.
»Äiti, älä minua moiti. On tosiaankin vasta puoli yksi. Minkätähden hän
tulee niin varhain. Kavaljeerit eivät saavu liian myöhään, mutta vielä
vähemmin liian aikaisin.»
Rouva von Briest oli ilmeisesti hämillään, mutta Effi painautui
hyväillen häntä vasten ja sanoi: »Suo anteeksi, minä pidän nyt
kiirettä; tiedäthän, että voin olla nopsakin. Viidessä minuutissa
muuttuu Tuhkimo kuninkaantyttäreksi. Niin kauan hän voi odottaa tai
jutella isän kanssa.»
Äidilleen nyökäten hän aikoi lähteä pieniä rautaportaita, jotka
johtivat salista yläkertaan. Mutta rouva von Briest, joka toisinaan
saattoi jättää sovinnaiset säännöt huomiotta, pidätti äkkiä
poisrientävää tytärtään, loi silmäyksen nuorekkaan viehättävään
olentoon, joka leikin kiihdyttämänä seisoi hänen edessään kuin kaikkein
raikkaimman elämän kuva, ja sanoi melkein tutunomaisesti: »Lienee
lopultakin parasta, että tulet tässä asussasi. Niin, tule tosiaankin.
Sinä näytät erittäin somalta. Ja ellei niinkään olisi, näytät
valmistautumattomalta, koristelemattomalta, ja sehän onkin tärkeintä
ensi hetkenä. Minun näet täytyy sanoa sinulle, Effi kultaseni...» hän
tarttui lapsensa molempiin käsiin... »minun täytyy sanoa sinulle...»
»Äiti, mitä nyt? Minua alkaa ihan pelottaa.»
»... Minun täytyy sanoa sinulle, Effi, että parooni Innstetten on
vastikään pyytänyt sinua vaimokseen.»
»Minua vaimokseen? Tosissaanko?»
»Se ei ole mikään leikin asia. Sinä näit hänet toissapäivänä, ja
luulenpa, että hänkin miellytti sinua. Hän on tosin sinua vanhempi,
mikä kaiken kaikkiaan on vain onneksi, sitäpaitsi mies, jolla on luja
luonne, hyvä asema ja hyvät tavat, ja ellet sano 'en', mitä tuskin voin
odottaa älykkäältä Effiltäni, olet kahdenkymmenen iällä siinä, mihin
toiset ehtivät neljäkymmentä täytettyään. Sinä ehdit paljoa kauemmaksi
kuin äitisi.»
Effi oli vaiti ja haeskeli vastausta. Mutta ennenkuin vastaus löytyi,
hän kuuli viereisestä, vielä päärakennukseen kuuluvasta takahuoneesta
isänsä äänen, ja kohta senjälkeen astui sisään ritaristoneuvos
von Briest, hyvin säilynyt ja nimenomaan hyvätuulisen näköinen
viisikymmenvuotias herra — ja hänen kerallaan parooni Innstetten,
solakka, tummapintainen ja ryhdiltään sotilaallinen.
Hänet nähdessään Effi alkoi hermostuneesti värähdellä; mutta se ei
kestänyt kauan, sillä melkein samana hetkenä, jolloin Innstetten
ystävällisesti kumartaen lähestyi häntä, ilmaantuivat villiviinin
kiertämään avoimeen ikkunaan kaksosten pellavapäät, ja Hertha,
vallattomampi, huusi saliin: »Tule, Effi!»
Sitten hän hävisi näkyvistä, molemmat sisarukset hyppäsivät
rahinselukselta, jolla olivat seisoneet, ja kuului vain vielä heidän
hiljainen hihityksensä ja naurunsa.