Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa
olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas
päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston
ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus
leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja
sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja
jonka kehän muodosti _canna indica_ ja rabarberipensaat. Suunnilleen
kaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa,
näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänä
ja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle,
ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattain
kullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus,
kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsä
pienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiin
lammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivan
lähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoran
varassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikon
ja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.
Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita ja
pari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samalla
kaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinä
annettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkin
talon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävän
syvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointa
ikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljä
askelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti ja
tytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistä
tilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsi
lukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkiona
sekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta ja
suuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmasti
liikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsä
tarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaa
neulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
kumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman.
Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaan
hieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinä
seisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkain
korkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikin
työstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonut
ilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikka
sellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu.
Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainen
liinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinen
nahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laaja
merimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsa
vallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivat
suurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntä
nimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koska
hänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.
Effi oli jälleen noussut ja käännähteli liikkeitään suorittaen vuoroin
oikeaan, vuoroin vasempaan, kun äiti irroitti katseensa neulomuksestaan
ja virkkoi: »Kuulehan, Effi, sinun olisi oikeastaan pitänyt ruveta
kaunoratsastajaksi. Aina trapetsilla, aina ilmojen tyttärenä. Luulenpa
melkein, että se on halusi.»
»Voipa olla, äiti. Mutta jos niin olisi, kuka on syypää? Keneltä se on
peritty? Sinultapa tietenkin. Vai arveletko sen johtuvan isästä? Jo
täytyy itsesikin nauraa. Ja minkätähden pistät minut tähän pussiin,
tähän pojanmekkoon? Toisinaan ajattelen, että joudun vielä lyhyitä
hameita kantamaan. Ja kun _ne_ ovat jälleen ylläni, niin minä niiaankin
taasen niinkuin tyttöheilakan tulee, ja kun tulevat tänne Rathenowista,
istun eversti Goetzen syliin ja ratsastan hopp, hopp. Miksi en sitä
tekisi? Kolme neljännestä on hänessä setää ja vain yksi neljännes
liehittelijää. Oma syysi. Minkätähden en saa kunnollisia vaatteita?
Miksi et tee minusta täysikasvanutta?
»Tekisikö mielesi?»
»Ei.» Samassa Effi juoksi äidin luo, syleili häntä kiihkeästi ja
suuteli.
»Ei niin rajusti, Effi, ei niin kiihkoisasti. Minä käyn aina kovin
levottomaksi, kun näen sinut tuollaisena...» Ja äiti tuntui vakavasti
aikovan jatkaa huoltensa ja pelkojensa esittämistä. Mutta hän ei
päässyt pitkälle, sillä samassa astui kirkkomaan aidassa olevasta
pienestä rautaovesta puutarhaan kolme nuorta tyttöä, jotka astelivat
hiekoitettua käytävää pitkin pyöreätä kukkalavaa ja aurinkokelloa
kohti. He heiluttivat kaikin päivänvarjojansa tervehdykseksi Effille
ja kiiruhtivat rouva von Briestin luo suudellakseen hänen kättänsä.
Rouva von Briest esitti nopeasti muutamia kysymyksiä ja kehoitti sitten
tyttöjä olemaan puolisen tuntia heidän tai ainakin Effin seurana.
»Minulla on muutenkin paljon tekemistä, ja nuoret viihtyvät parhaiten
toistensa parissa. Voikaa hyvin.» Sitten hän nousi puutarhasta
kylkirakennukseen johtavia kiviportaita.
Nyt olivat nuoret yksin.
Kaksi tytöistä — pieniä, pyöreitä olentoja, joiden kesakot ja
hyvätuulisuus erinomaisesti sopivat heidän kihariin, vaaleanruskeisiin
hiuksiinsa — olivat Hansaliittoa, Skandinaviaa ja Fritz Reuteria
ehdottomasti ihailevan kanttori Jahnken tyttäriä. Kanttori olikin
mecklenburgilaiseen maanmieheensä ja mielirunoilijaansa nojautuen
ja Miningin ja Liningin suomaa esikuvaa silmälläpitäen antanut
omille kaksosilleen nimet Bertha ja Hertha. Kolmas nuori neito oli
Hulda Niemeyer, pastori Niemeyerin ainoa lapsi; hän käyttäytyi
täysikasvaneemmin kuin molemmat toiset, mutta oli sensijaan
ikävystyttävä ja omahyväinen, pöhöttynyt, vaaleaverinen tyttö, jonka
hieman ulkonevat silmät tylsyydestään huolimatta näyttivät alinomaa
jotakin etsivän. Husaari Klitzing olikin hänestä sanonut: »Eikö
näytä siltä kuin hän odottaisi joka hetki enkeli Gabrielia?» Effin
mielestä oli hieman kriitillinen Klitzing liiankin oikeassa, mutta
siitä huolimatta hän karttoi erilaista suhtautumista näihin kolmeen
ystävättäreensä. Kaikkein vähimmin teki hänen nyt mielensä siten
menetellä. Hän laski kätensä pöydälle ja virkkoi: »Tämä ompeleminen on
ihan kuolettavan ikävää. Jumalan kiitos, että tulitte.»
»Mutta äitisi me olemme ajaneet pakoon», sanoi Hulda.
»Ette suinkaan. Hän olisi lähtenyt muutenkin, kuten jo teille sanoi;
hän näet odottaa vierasta, vanhaa ystävää tyttöajoiltansa. Minä
kerron hänestä teille myöhemmin; se on lemmentarina sankareineen
ja sankarittarineen ja se päättyy kieltäymykseen. Suurin silmin
sitä ihmettelette. Minä olen muuten jo nähnyt äidin vanhan ystävän
Schwantikowissa; hän on piirineuvos, hyvävartaloinen ja erittäin
miehekäs.»
»Se on pääasia», virkkoi Hertha.
»Epäilemättä. Naiset naiselliset, miehet miehekkäät — se, kuten
tiedätte, on isän lempilauseita. Mutta auttakaa nyt minua tämän pöydän
järjestämisessä, muuten saan jälleen kuulla nuhdesaarnan.»
Käden käänteessä siirtyivät kaikki vyyhdit koriin, ja kun kaikki
jälleen istuivat, sanoi Hulda: »Nyt, Effi, on aika esittää
kieltäymykseen päättyvä lemmentarina. Vai eikö se olekaan niin paha?»
»Kieltäymykseen päättyvä tarina ei ole milloinkaan paha. Mutta en voi
aloittaa, ellei Hertha maista karviaismarjoja — näenhän, ettei hän
käännä niistä katsettansa. Ota muuten kuinka paljon tahansa, voimmehan
myöhemmin poimia uusia, mutta heitä kuoret kauas tai mieluummin tähän
sanomalehdelle, teemme siitä sitten tötterön ja toimitamme kaikki pois.
Äiti ei siedä, että kuoria on kaikkialla, hän sanoo voivan luiskahtaa
ja katkaista säärensä.»
»En usko», virkkoi Hertha, ahkerasti käyttäen hyväkseen karviaismarjoja.
»En minäkään», vahvisti Effi. »Ajatelkaahan: minä kaadun joka päivä
vähintään kaksi tai kolme kertaa, mutta en ole vielä katkaissut mitään.
Eihän kunnon sääri hevin katkea, ei minun eikä sinunkaan, Hertha. Mitä
arvelet sinä, Hulda?»
»Ei pidä kiusata kohtaloansa; ylpeys käy lankeemuksen edellä.»
»Aina kuin kotiopettajatar; sinä olet ihan ilmetty vanhapiika.»
»Mutta toivon kumminkin joutuvani naimisiin. Ehkäpä ennen sinua.»
»Olkoon menneeksi. Luuletko minun sitä odottelevan. Se vielä puuttuisi.
Minä muuten saan sulhasen, ehkä piankin. Se ei minua pelota. Hiljattain
sanoi minulle pieni Ventivegni tuolta toiselta puolen: 'Lyödäänkö
vetoa, neiti Effi; täällä vietetään häät jo tänä vuonna'.»
»Entä mitä sanoit sinä?»
»Varsin mahdollista, sanoin minä, varsin mahdollista; Hulda on meistä
vanhin ja voi mennä naimisiin milloin hyvänsä. Mutta hän ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavankaan, vaan sanoi: 'Ei, vaan eräs toinen nuori
neiti, joka on yhtä ruskea kuin neiti Hulda on vaalea. Samalla hän
silmäili minua aivan vakavasti... Mutta minä joudun tässä ihan pois
ladulta ja unohdan kerrottavani.»
»Niin, sinä keskeytät kerran toisensa jälkeen; et kenties tahdokaan
kertoa.»
»Tahdonpa kyllä, mutta kertomukseni tosiaankin aina katkeaa, sillä koko
juttu on hieman omituinen, melkeinpä romanttinen.»
»Mutta sanoithan, että hän on piirineuvos.»
»Niin onkin. Ja hänen nimensä on Geert von Innstetten, parooni von
Innstetten.»
Kaikki kolme nauroivat.
»Mitä nauratte?» kysyi Effi loukkaantuneena. »Mitä tämä merkitsee?»
»Ah, Effi, emmehän tahdo loukata sinua enempää kuin parooniakaan.
Sanoitko Innstetten? Ja Geert? Eihän täällä ole ketään sennimistä
ihmistä. Mutta aateliset nimet ovat usein naurettavia.»
»Niin, rakkaani, epäilemättä. Mutta ovatpahan sensijaan aatelisia. He
voivat sen itselleen sallia, ja mitä kauemmaksi siirrytään taaksepäin
— tarkoitan ajassa — sitä enemmän he voivat itselleen sallia. Siitä
te ette ymmärrä mitään, mutta älkää panko pahaksenne, että sen sanon.
Pysymmehän sittenkin hyvinä ystävinä. Siis Geert von Innstetten ja
parooni. Hän on ihan yhtä vanha kuin äiti, päivälleen.»
»Ja kuinka vanha on oikeastaan äitisi?»
»Kolmenkymmenenkahdeksan.»
»Kaunis ikä.»
»Onpa niinkin, varsinkin jos on säilynyt näöltään sellaisena kuin
äiti. Onhan hän oikeastaan kaunis nainen, eikö teidänkin mielestänne?
Ja kuinka hän onkaan kaikesta selvillä, aina varma ja samalla hieno
eikä milloinkaan sopimaton niinkuin isä. Jos olisin nuori luutnantti,
rakastuisin äitiin.»
»Kuinka voitkaan sanoa niin, Effi?» virkkoi Hulda. »Sehän on neljännen
käskyn rikkomista.»
»Joutavia. Kuinka se voisi olla neljännen käskyn rikkomista? Luulenpa,
että äiti olisi mielissään, jos saisi kuulla minun niin sanovan.»
»Mahdollista kyllä», keskeytti Hertha. »Mutta nyt vihdoinkin kertomaan!»
»Olehan huoletta, minä jo aloitan... Siis parooni Innstetten! Hän
ei ollut vielä kahdenkymmenen vuoden ikäinen palvellessaan tuolla
Rathenowin rykmentissä, ja silloin hän vieraili usein täkäläisillä
tiloilla, mieluimmin Schwantikowissa isoisäni Bellingin luona.
Tietenkään ei isoisän vuoksi, ja kun äiti siitä kertoo, voi kuka
hyvänsä helposti huomata, kenen tähden se oikeastaan tapahtui. Ja
luulenpa, että asia oli molemminpuolinen.»
»Entä kuinka kävi sitten?»
»Kävi niinkuin käydä täytyi ja niinkuin aina käy. Hän oli vielä aivan
liian nuori, ja kun sitten ilmaantui isäni, joka oli jo ritarineuvos
ja omisti Hohen-Cremmenin, ei ollut puhettakaan pitkistä aikailuista,
äitini otti hänet ja oli siitä lähtien rouva von Briest... Ja mitä
muuta vielä tuli, sen tiedätte... se muu olen minä.»
»Niin, se muu olet sinä, Effi», virkkoi Bertha. »Jumalan kiitos,
meillä ei olisi sinua, jos olisi käynyt toisin. Mutta kerrohan, mitä
Innstetten teki, mitä hänestä tuli! Missään tapauksessa hän ei ole
itseänsä surmannut, sillä niin ollen ette voisi odottaa häntä tänään
luoksenne.»
»Ei, hän ei ole surmannut itseänsä. Mutta jotakin sentapaista sentään
sattui.»
»Yrittikö hän?»
»Ei yrittänytkään. Mutta hän ei voinut enää jäädä näille main, ja koko
sotilaselämä alkoi varmaan häntä kyllästyttää. Silloinhan olikin rauhan
aika. Sanalla sanoen, hän otti eron ja alkoi opiskella lakitiedettä,
'oikein olut-innoin', kuten isä sanoo. Vuonna seitsemänkymmentä, sodan
puhjetessa, hän palasi palvelukseen, mutta ei entiseen rykmenttiinsä,
vaan Perlebergin, ja sai ristin. Luonnollisesti, sillä hän on erittäin
reima. Heti sodan loputtua hän istui jälleen asiakirjojensa ääressä,
ja sanotaan, että Bismarck pitää häntä suuressa arvossa samoinkuin
keisarikin, ja niin hänestä tuli piirineuvos Kessinin piiriin.»
»Missä on Kessin? Minä en ole kuullut sellaisesta.»
»Ei, se ei olekaan meidän tienoillamme; se sijaitsee sievoisen matkan
päässä täältä, Pommerissa, jopa Taka-Pommerissakin, mikä ei kumminkaan
paljoa merkitse, koska se on kylpypaikka (siellä onkin pelkkiä
kylpypaikkoja), ja parooni Innstettenin nyt suorittama lomamatka on
oikeastaan lankomatka tai jotakin sentapaista. Hän tahtoo tavata
vanhoja tuttaviaan ja sukulaisiaan.»
»Onko hänellä täällä sukulaisia?»
»On ja ei ole, kuinka tahtoo asian ymmärtää. Innstettenin sukua täällä
ei enää ole, eipä liene yleensäkään enää olemassa. Mutta hänellä on
täällä kaukaisia serkuksia äidin puolelta, ja ennen kaikkea hän lienee
tahtonut nähdä jälleen Schwantikowin ja Bellingin kartanon, johon häntä
liittävät monet muistot. Toissapäivänä hän oli siellä, ja tänään hän
saapuu tänne Hohen-Cremmeniin.»
»Entä mitä sanoo siihen isäsi?»
»Ei mitään. Hän ei ole sellainen. Sitäpaitsi hän tuntee äidin. Hän vain
kiusoittelee äitiä.»
Samassa kuuluivat keskipäivän lyönnit, ja jo ennen äänten häipymistä
ilmaantui Wilke, Briestin talon kaikkikaikessa tuoden Effille tietoa:
»Armollinen rouva käskee sanoa että armollisen neidin tulee pukeutua
hyvissä ajoin; kohta kello yhden jälkeen saapunee parooni.» Tuota vielä
ilmoittaessaan Wilke jo alkoi korjata pois pöydällä olevia esineitä
tarttuen ensinnä sanomalehteen, jolla karviaismarjankuoret lepäsivät.
»Ei, Wilke, ei niin; se on meidän asiamme... Hertha, sinun pitää tehdä
tötterö ja pistää siihen kivi, jotta se paremmin uppoaisi. Ja sitten
me lähdemme pitkänä surusaattona ja hautaamme tötterön avoimelle meren
selälle.»
Wilke muhoili. »Aika villitty, meidän neitimme», oli suunnilleen hänen
ajatuksensa. Mutta Effi laski tötterön keskelle kokoonkaapaisemaansa
pöytäliinaa ja sanoi: »Nyt käymme kiinni, kukin kulmaltansa, ja
laulamme jotakin surullista.»
»Niin, niinpä sanot, Effi. Mutta mitä laulamme?»
»Jotakin; mitä tahansa, kunhan loppusointuun sisältyy syviä ja
surullisia ääntiöitä. Lauletaan siis:
»Vuoksi, vuoksi,
tuo kaikki jälleen luoksi...»
Effin alkaessa juhlallisesti laulaa litaniaansa kaikki neljä lähtivät
liikkeelle kohti lammen laituria, astuivat venheeseen ja antoivat siinä
seisten tötterön hiljalleen liukua lampeen kivineen päivineen.
»Nyt on syyllisyytesi upotettu syvyyteen, Hertha», sanoi Effi. »Johtuu
tässä muuten mieleeni, että ennen vanhaan hukutettiin tällä tavoin
venheestä käsin onnettomia naisraukkoja, tietenkin uskottomuuden
vuoksi.»
»Ei kumminkaan näillä main.»
»Ei, ei näillä main», nauroi Effi, »täällä ei sellaista tapahdu. Mutta.
Konstantinopolissa, ja johtuupa vielä mieleeni sekin, että sinun täytyy
tietää asia yhtä hyvin kuin minun, koska olin läsnä, kun maisteri
Holzapfel kertoi meille siitä maantiedetunnilla.»
»Niin kyllä», sanoi Hulda, »se kertoi aina sellaisia. Mutta ne asiat
unohtuvat toinen toisensa jälkeen.»
»Minä en unohda. Minun muistissani ne pysyvät.»