Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut
elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja
kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden
nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä
tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä.
Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s.
_routavuodet_ (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan,
jota vastaan vain eräät _kansalaishyveet_ kauniina kajastuvat, sitä
kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät
suomalaiset _kansallispaheet_ paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika
omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä
päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään
vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden
tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin,
ajattelemaan, uneksimaan ja _unohtamaan_. Monelle Suomen kirjailijalle
se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja _sisällisen
hypnoosin_ avulla mahdollista.
Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri
alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto
synnytti sitä väkevämmän _valtiollisen vapausvaatimuksen_. Yhtyneenä
syvien rivien _yhteiskunnalliseen_, suomalaisuuden vanhaan
_kansalliseen_ ja nuorsuomalaisuuden tuomaan _yksilölliseen
vapausvaatimukseen_, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi
_suurlakossa_ (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa
vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen
_myrskyää_ myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on
yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.