Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen,
kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita
kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi
romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli
jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden _tieteellisestä
erittelystä_ (analyysista). Pyritään takaisin suuriin _yhteenvetoihin_
(synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja
ympäristöstään. Tämän _uusromantisen suunnan_ vaikutusta me olemme jo
realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.
Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan,
että realistin _totuuden_ etsintä ei yksin riitä _kaunista_ taidetta
ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden _valikoimiseen_ ja
ulkonaisen todellisuuden _tyylittelyyn_, entisten tuhatkarvaisten
elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien sijasta _viivoihin_,
silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään,
vuosisatoja seisovaan: _monumentaliseen_. Sitä ei Ranska voi neuvoa
enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan
_koristeellisuus_ (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen
korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut
romantiseksi, salaperäiseksi, _vertauskuvalliseksi_ (symbolistiseksi).
Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan.
_Luonnontieteen_ totuudet ovat tehneet tehtävänsä. _Kristillinen
maailmankatsomus_ viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita
henkiä _esteettisellä kauneudellaan_, mutta sen eheä _tunne_-elämä on
vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi,
sinne tänne läikähteleviksi _tunnelmiksi_. Vain hetkellisissä,
kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja
yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä
_herkutteleminen_ ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia.
Sitä tietä hän joutuu _voittohurmaiseen_ (dityrambiseen) mielentilaan
ja _pakanalliseen kauneus-uskontoon_.
Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä,
karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat
ihannoimisen esineiksi _elämän runsaus_, sen täyteläisyys, sen vapaa,
iloinen ja yksilöllinen _nauttiminen_. Kuuma, _aistillinen_ henkäys käy
yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, _aisti-kultuuri_
astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan
eteen. _Ihmisluonto_, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin
koetettu tukahduttaa, vaatii tulla _viljellyksi_ tältäkin puoleltaan.
Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August
Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin,
Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm
Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich
Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja
Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa
ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.