Varsinaisen _Päivälehden piirin_ muodostavat:
1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861,
ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v.
1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen
tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta:
_Kievarin pihalla_ (1884), _Hellmanin herra_ (1886). Hänessäkin on
vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan
kehityskauteensa kuuluva _Muudan markkinamies_ (1884) todistaa.
Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella
taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen
kansan-elämän kuvauksessa _Rautatie_ (1884) ja pienessä, klassillisessa
kultuurikuvauksessa _Siihen aikaan kuin isä lampun osti_ (1883).
Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen
alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin
olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun
kuvaus _Papin tytär_ (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus
kuin norjalaisella, tuli kuitenkin _ranskalaisella kirjallisuudella_,
eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla _Guy de
Maupassant_'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen _toisen
kehityskautensa_ hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella
tarkkuudella piirretty matkakuvaus _Helsinkiin_ (1889), erinomainen
yksilöllisen sielunelämän kuvaus _Yksin_ (1890), jonka hän julkaisee
valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari
ensimmäistä kokoelmaa _Lastuja_ (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä
piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia,
Papin tyttären jatko _Papin rouva_ (1893), kesäisen, suomalaisen
pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen
lemmentarina, sekä _Maailman murjoma_ (1894), siro, muotokaunis
kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä
tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen
murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin
yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan
_romantisen kaipuun_ jälleen oikeuksiinsa.
Niin tulee hänestä _uusromantinen_ kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän
julkaisee _Heränneitä_ (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia
vanhojen »pietistien» elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja
karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen
salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto
itse, jonka hän _kalevalaisilla kauneuskuvilla_ elävöittää. Sellaisia
tavataan jo hänen kolmannessa _Lastu_-kokoelmassaan (1896), mutta
syvimmälle menee tämän Ahon _kolmannen kehityskauden_ luonnonmystiikka
hänen suuressa loitsu-eepoksessaan _Panu_ (1897), joka on koko
realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa
katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle
romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa
kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta _Kevät ja takatalvi_
(1906) asettaa näiden aikojen _uskonnollisen_ herätyksen (pietismin)
syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle _kansalliselle_
herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta
valtaväylää.
Vielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat _Lastuja_ IV (1899), kaksi
sarjaa _Katajainen kansani_ (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja
uhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita
käsittelevä näytelmä _Tuomio_ (1907) ja puolitieteellinen tutkimus
_Aatteiden mies_ (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja
harrastuksista.
Juhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että
ulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet
ruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana
hän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä
syvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan,
sitten alkusoinnullisella, _rytmillisellä proosallaan_ vaikuttanut.
2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin
maanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen,
yhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa.
Suuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä
teoksellaan _Isänmaa_ (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa
kansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren
talonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän
sielullisen murroskauden tulos on _Heräämiseni_ (1894). Saman opin
valossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan
_Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia,
Veneh'ojalaiset_ y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä
aatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan
taiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä
huolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja
siveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä
pienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä _Elämän meri_
(1903) julkaisee.
Myöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla
hän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa _Titus_ (esitetty
Suomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa
Orjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän
Jerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja
roomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä.
Muista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä _Samuel Croëll_
muistettava.
3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori,
sanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen
viljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan _Hellaassa_ (1890) hän
kuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa
kertomuskokoelmissaan _Iltapuhteeksi_, I-II, _Reservikasarmista_
ja _Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_ taas mitä vaihtelevimpia
elämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi,
miltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen
romaaninsa _Aikansa lapsipuoli_ (1895), jossa hän terävällä kynällä
paljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman
suosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan
aloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten
heimosotien kuvaus _Juho Vesainen_ (1893) ja jonka tähän-astisena
taiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti
suunniteltua romaaniaan _Erämaan taistelu_ (1909). Niiden välillä ovat
ilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset _Anna Fleming,
Tuomas piispa, Margareta_, historialliset näytelmät _Lahjoitusmailla_
ja _Kustaa Eerikin poika_, kertomuskokoelma _Saaristossa_ y.m.
Sovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen
ihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä
havainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.
4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori,
taide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden
varsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun
jälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana
novellillaan _Emmalan Elli_ (1885) ja kertomuskokoelmallaan _Elämästä_
(1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa
_Ristiaallokossa_ (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen
maun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä
elämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja
romantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan
_Väljemmillä vesillä_ (1893) herättää etenkin huomiota sen komea,
harvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen
alkuruno _Elämän laulu_ sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä
ovat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa _Runoja_, hänen suuri,
runomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä _Jaakko
Ilkka ja Klaus Fleming_ (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa
_Prosper Mérimée_ ja _Hovimaalaaja Aleksander Laurdus_. Välillä hän
toimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä _Nykyaika_ (1898-1899),
suomentaa Ibsenin runonäytelmän _Brand_, johtaa Suomalaista
Maaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa _Suomen
Näyttämön_, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen
runokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja
muotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.
Päivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani
Ahon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä
ajanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä
Kalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset
purjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.