Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa,
joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön
runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja
ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä
tuskassaan ja epätoivossaan.
Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906),
joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan _Runoelmia_. Niitä
seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes
hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa
vankkaan nidokseen _Valittuja runoja_. Sen paras ja pysyvin osa on
hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa,
jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös
hänen _Hämäläisen laulunsa_, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan
kansanlauluiksi muuttuneet.
J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä
tyypillisen kansallisen romantikon.
Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon
hänen v. 1885 julkaisemistaan _Uusista runoelmista_, joiden
syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä
alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa _Havaittuani_
(1886), mietenäytelmässä _Tietäjä_ (1887) ja suorasanaisessa
kertomuksessa _Uskovainen_ (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä.
Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta
omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja
sen pohjalta kohoavan _vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen
kehityksen_ palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä
pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman
veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen
valtiollisen äänenkannattajan _Päivälehden_ ympärille järjestyvät ja
joita siitä syystä voidaan myös _Päivälehden piiriksi_ nimittää.
Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä
runovihoissaan _Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia_ y.m.
Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään
ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina
kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa
sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset
näytelmänsä _Aino_ (1893), _Kullervo_ (1895) ja _Pohjolan häät_ (1902),
viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta
varten kirjoitettu.
Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa
yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin
edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut
valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla
vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä
jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.