Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin
romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että
he sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään.
Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi
katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko
nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan
kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja
yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä
nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli
syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden
kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi
tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.
Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden
_itsenäisyysjulistus_. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus
lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme
ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen
vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.
Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden
välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä _klassilliseksi_ kokonaisuudeksi.
Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla:
_laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden_. Näytelmärunouden
hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin,
Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin
hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen
yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille
monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei
perusta tosin--siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä--mutta
hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta
akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja
kalevalaista mielialaa.
Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän
kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset
_maailmankirjailijat_: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on
hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa _kansan-elämä_ itse ja se
hämäläisuusmaalainen _luonto_, jonka helmassa hän on syntynyt ja
kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja
joka hänet vihdoin sulkee povelleen.
Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä
oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä
myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen
kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja
äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias
Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin
_Hirven-ampujain_ ja _Aeneidin_ ensimmäisen laulun suomentaja, jopa
erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon _Jaako, Kyröskosken
poltissa kerran_ sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana,
ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja
taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä
haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja
huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs
hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi
ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän
hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten
mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin
päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen
elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut
kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.
Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen
ensimmäinen näkyvä hedelmä oli _Kullervo_, valmistunut ja palkittu
Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän
muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä
esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo,
hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on
tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on
hänen toinen suuri murhenäytelmänsä _Karkurit_ (1867), vaikka sekin
monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi
näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan _kansanomaisen
huvinäytelmän_ alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.
Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat _Nummisuutarit_ (1864) ja
_Kihlaus_ (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa
Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä
voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä
ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden _luonnekomediain_
rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n
kuuluisaan mestariteokseen _Figaron häät_, johon sen suhde kuitenkin on
kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa
sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.
Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin
merkillisessä romaanissaan _Seitsemän veljestä_, ilmestynyt painosta
v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on
vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se
laajenee samalla suurpiirteiseksi _kultuurikuvaukseksi_ koko Suomen
kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen
elämään. Tekijän _realismi_ kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä
häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän _romantiikka_
luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana
mielialana ja valtavana mielikuvituksena.
Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen _muoto_, joka on sekoitus
draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki
kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa
on _homeerisen patriarkan_, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta
myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta
vaihtelevien elämänkohtaloiden.
Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen,
1-näytöksinen näytelmänsä _Lea_ (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla,
itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin
kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa
Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu
kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi
sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen
toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä _Yö ja päivä_.
Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia
helmiä kuin _Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla_ y.m.
Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas
luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne
Seitsemään veljekseen siroitetut _sadut_ ja kauan tekijän kuoleman
jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno _Paimentyttö_,
täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille
antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.
Syystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen _kansallisrunoilija_.