Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen _kirjakielen_ isä, niin voidaan
Elias Lönnrotia suomalaisen _kirjallisuuden_ isäksi nimittää.
Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin
torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten
hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin
kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka
hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa,
viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi
Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän
tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla
kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827
hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen
kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa
tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi
Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa,
professori Törngrenin lasten koti-opettajana.
Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius
vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin
Reinhold von Beckerin _Turun Viikkosanomista_, joiden toimittajaan hän
sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin
johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä
_Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta_, esiintyen
sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä
tohtori-väitöskirjallaan _Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta_,
Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa
oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään,
pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin _Elinan surman_, tarinan
Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy
Laukon kartanon omaan historiaan.
V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen
(Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen,
Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään
Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka,
joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin
suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän
vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina
Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan.
Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon
saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin
Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta _koleraa_ vastaan,
johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän
jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja
pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä
(1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille,
tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt
hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu
erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä _runosikermiä_, mutta
työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen _yhtenäisen teoksen
ajatus_, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen
nimi oli _Kalevala_. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja
maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista
ennätyksistään.
Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt
luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32
runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa
Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v.
1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain
runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se
sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840
syntynyt _Kanteletar_, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari
vuotta myöhemmin kokoelma _Sananlaskuja ja Arvoituksia_. Välillä
kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee
kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle,
joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen
professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen,
nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen
kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.
Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850.
Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna _kiellettiin
venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin
uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta_. Niin suuri oli
taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä
hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko
Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan
muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.
Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen
hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan
kirjallisia töitään toimitellen.
Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin
tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko
kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme
itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista
kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi
sovittaa sen _murteiden taistelun_, joka vuosisadan alulla oli
viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt
kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena
tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia _ammattisanoja_,
joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka
alalla tarvittiin. Niinpä hän _Suomen kasvistollaan_ (1860) loi
suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla
suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin _Lain-obillisella käsikirjalla_
suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla
oli kuitenkin laaja _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, joka ilmestyi
vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin
v. 1880 valmistuneet _Loitsurunot_, hänen johdollaan ja pääasiallisesti
myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden _Virsikirjan_ laitoksen,
hänen toimittamansa _hyötykirjat_ rahvaan tarpeita varten, kuten
_Talonpojan kotilääkäri_, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa
(_Mehiläinen_ vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä
tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden
syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole
laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.
Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin _Kalevala_. Heti
ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta
_maailmankirjallisuuteen_.
Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee
tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille
edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen
_kansansielun_ haarautumisesta yhä _yksilöllisempiin_ aines-osiinsa,
joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen
nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa,
sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan _vanhan
kultuurin_ tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin
alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja
tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi
kansalliskirjallisuus on Suomen _nuoren kultuurin_ tuotetta, jonka ikä
on vain vuosikymmenissä laskettava.
Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja
ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen
tulevaisuus.