Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien
olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on
samalla ympäröivien olojen _tuote_ ja _tuottava voima_, joka niitä
muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa
taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin
pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun
maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä
ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia
meille monta pätevää todistusta.
Kirjallisuus on aina _elimellisessä_ yhteydessä ympäröivien olojen
kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat _ajanhengestä_ ja
_kansanhengestä_ etsittävät, joita kirjallisen _yksilön_ henki on
omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.
Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja
tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja
salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi
itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt
jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon,
entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja
ahdistuneet.
Kuitenkaan ei _oman kansallisuuden tunto_ ollut koskaan täydellisesti
kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena
lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen
historian. Se oli elänyt osaksi _tieteellisenä mielenkiintona_, osaksi
_paikallisena patriotismina_, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto
alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta
käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla
tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja
vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin
saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri
heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma _kielensä_, vaikka ei
korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma _kansallisuutensa_,
vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan
muukalaistuneet, oma _kansanrunoutensa_, vaikka sen parhaat aarteet
vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet,
myös oma vaatimaton _kirjallisuutensa_, vaikka se ei vielä voinutkaan
sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä
kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia
toisiinsa yhdistävä _kansallishenki_, jota ilman ei mikään todellinen
_kansalliskirjallisuus_ ole maassa mahdollinen.
Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset
kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina
1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858),
joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden
syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi
emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.» Mutta se oli
helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.
Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden
keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin
kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_, joka sitten kauan aikaa pysyi
suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia
jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija
J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel
Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen
valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori,
sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen
pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli
kasvava kaikkia muita korkeammalle.
Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita
mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä
saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi
meillä siihen ulkomailta tulevaan _romantiseen virtaukseen_, joka
kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän
_rococon_ aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän
salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille.
Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui _kansalliseksi
romantiikaksi_, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta.
Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, »terveet»
käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin »turmeltuneiden» ylempien
säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen
ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis,
ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat
pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.
Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat
kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin.
Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään _suomalaisen_
kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset,
ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata _ruotsalaiselle_
kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä
oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen,
valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien
voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja
kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt.
_Ruotsinkielinen isänmaallinen runous_ oli Ruotsin vallan viimeinen
suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen
suomalaisen korvaan kaiuttanut.
Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on
vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen
kansalliskirjallisuus.
Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta
runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen,
Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta
kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä
isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen
kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota
sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana
1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman
(1806-1881), sanomalehtiensä _Saiman_ ja sittemmin _Litteraturblad_'in
kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla
tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja
kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.--Myöskin suomenkielistä
_Maamiehen Ystävää_ hän neljännesvuoden toimitti.
Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet
ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja
liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia
oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa
elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies
G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan
kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä
yläluokassamme suomalaisuuden _valtiolliseksi liikkeeksi_, sittemmin
»suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) _puolueeksi_. Vastassaan se tapasi
pian »ruotsinmielisen» (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin
saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme
valtakieleksi.