Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa,
havaitaan yleisiä _henkisiä virtauksia_, jotka käyvät maasta maahan,
kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä
muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun
europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja
uusromantiikka.
Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois
olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee
takaisin _luontoon_, kauas kansojen _entisyyteen_ tai yksilön oman
_sisäisen tunne-elämän_ hämärille, itsetiedottomille alkulähteille.
Realismi taas viihtyy _nykyisyydessä_ ja _todellisuudessa_, etsii
aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta _ihmis-elämästä_ ja pysyy
itsetietoisen, erittelevän _järjen_ piirissä. Romantiikan
tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä _tunnelmapohja_ ja laaja,
lentävä _mielikuvitus_, realismin taas kylmä, valikoiva _huomiokyky_ ja
säälimätön _sielun-erittely_. Romantiikan luonnosta seuraa, että se
mielellään käyttää _runomuotoa_, samalla kuin realismin luontainen
taidekeino on _suorasanainen_ esitys.
Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös _naturalismiksi_.
Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m.
_symbolismi_, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä
yhteyttä selittämään.
Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata
kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki
toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä
jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen
korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy _klassillinen taide_, joka
tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä.
Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa
aikakausissa.
_Romantiseksi ajaksi_ suomalaisen kirjallisuuden historiassa me
nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan
ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870),
samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias
Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen _valmistavaksi ajaksi_
nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että
kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät
ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto
rakastaa _välimuotoja_. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja
useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota
ilmiöiden _pääominaisuuksiin_, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset
vivahdukset.