Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän
aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen
piiriin:
1) _Suomalaisen historiankirjoituksen_, jonka vanhin muistomerkki on
ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin
latinankielinen _Piispankronika_. Latina pysyikin sitten kansallisen
tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan
isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa
Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka
kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman
leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava.
Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan
myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.
2) _Suomenkielen tutkimuksen_, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen
mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus
v. 1649 julkaisemallaan suomen _kieliopilla_. Suomenkielen oikeata
ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä _latinankielen_
ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin
väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se
1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli
_kreikan_ ja _heprean_ sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi
oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi
Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja
kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu
Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa
sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan
yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733
painosta ilmestynyt _kielioppi_ todistaa. Ensimmäinen suomalainen
sanakirja, _Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_ (1745) taas oli Taneli
Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja»
käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.
3) _Kansanrunouden tutkimuksen_, joka pian laajenee tutkimukseksi
muinaissuomalaisesta _jumaluustarustosta_ ja esi-isiemme koko
_pakanallisesta maailmankatsomuksesta_. Sen ensimmäisenä tuotteena on
mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen
väitöskirja _Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista_, joka samalla
sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta
ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.
Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel
Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki
vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen
suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali
Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m.,
suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan _Suomalaisesta
runoudesta_ (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla
syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai
aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten
sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia
myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan
_suomenkielen murteista_ tätä kansallisen tieteen haaraa edistää.
Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen
elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä
suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.
Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander
(k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen _Mytologian_ ja
_arvoituskokoelman_, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808)
väitöskirjansa vuoksi _suomalaisesta taika-uskosta_. Kummankin heidän
teoksensa ovat latinankielisiä.
Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin,
joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä
se myöskin toimittamissaan _Turun Viikkosanomissa_ julki lausui
ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää
joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen
sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.