Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista
tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla
_8-tavuisella, trokeisella_ (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka
omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä
_säveltaiteen_ kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti
_vanhempaan_ ja _uudempaan_ kansanrunouteen, joista uudempi käyttää
myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.
Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä
päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko
varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja
perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain,
keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä
julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen
suomalaisen _sananlaskukokoelman_, jonka keräämistä jo ennen
historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut.
Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden
harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista
kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat
1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius
vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund,
Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.
Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan
sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten
rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja
täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia
kuin _Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu_ y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme
jatkunut _rekilaulujen_ ja _arkkiveisujen_ muodossa, jotka kaiken
ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta
runollista ja kauniisti helähtävää säettä.
Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa
muodostavat _kansanrunoilijat_, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka
1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena
esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä
itsetietoisuudesta.
Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), »Vihta-Paavo»,
joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti
monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden.
Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari
Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo
Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista
merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä
suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.