Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen
keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös
sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme _suomi_,
jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu
kirkon kieleksi ajatellakaan. _Kielellisessä_ suhteessa oli kansamme
siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin _kansallisessa_,
sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian
suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan
enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin
_valtiollisessa_ suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se
kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin
aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.
Heikoin se oli _yhteiskunnallisessa_ suhteessa. Ylempi aateli ja sen
sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain,
jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli
voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin
usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen
välissä. Siinä, joka samalla Suomen _oppinutta säätyä_ edusti, säilyi
kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.
Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se
sivistyneiden säätyjen _ruotsalaistuminen_, joka sitten jatkui
katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. _kansallinen herätys_
siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät
enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja
kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian
kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat,
joista _voitonhedelmät_ vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta
joiden _tappiot_ sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja
ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721)
olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta
katoamaan.
Ruotsin _sotainen maine_, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli
kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen
kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet
mukana tuon maineen luomisessa, mutta _Ruotsin lippu_ oli maailmalta,
ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä.
Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen
_suurvalta-asemaan_, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi,
laiminlyödyksi _maakunnaksi_. Oliko ihme, että monet suomalaiset
itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja
tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä
siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti
tätä ruotsalaistumista.
Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva
aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden
uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous
on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri
voi vastustaa. Eikä _ruotsalainen sivistys_ enää tuntunut edes
vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset
itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen
Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä _suomalaisena
sivistysalueena_, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen
olevan todellakin tuomittu häviämään.
Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset
kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä,
jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.