kanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muun
tarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisesti
tutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän oli
kasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta varten
tuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetusta
poliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.
Pyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna
1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunut
telottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niin
hänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänen
senjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.
Tässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskin
voi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaan
valheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisen
vastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa,
kaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaa
petoa muistuttava ilme.
Hänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoi
päättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laita
sen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.
Hän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukan
Kaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaan
sen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvän
kappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa;
hänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa,
saattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherra
Medem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjew
sieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaalla
ruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevan
Kaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.
Tämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä oli
jonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa,
häntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan,
aina koettanut kääntyä syrjään.
Filipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestään
kaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnan
linnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitä
että hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen,
sekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaan
tekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myös
hirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikä
senvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.
Nyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavan
sisältöinen lyhyt uutinen.
"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettu
pyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisena
vankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana,
Transkaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli,
jonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsi
Beresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä". ("R. SL.").
Ja tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, joka
telotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.
Keskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessä
pienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksia
telotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkään
valmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.
Tämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui että
telotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustella
vankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavat
kävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurta
huomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansa
jäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.
Tultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikä
viedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetään
täällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppia
laitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat,
vaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja että
se illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjow
ihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erillään
olevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämä
asianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.
Kohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiin
koppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä muutamat
vangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhan
ohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurin
ympäröimälle, sisäpihalle.
Käydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinut
ajatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessa
häntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.
Hän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen;
pitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astui
sisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivat
vankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriin
päin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi oli
lähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; sen
ikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oli
Nevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järven
lavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.
Tultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjow
pitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle.
Hän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkasta
ja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren,
voimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.
Mutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringon
ensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vielä
kohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astui
paraatipukuun puettu upseeri, lausuen:
— Herätkää. Kohta teidät telotetaan. Valmistautukaa — — —
Hypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessään
seisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuri
unesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä,
ikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensa
lensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä, — hän näki tämän upseerin
takana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa,
avoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.
Silloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä varten
he olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänen
aamu-unensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntien
itsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.
Kun hän oli valmiiksi pukeutunut kääntyi upseeri hänen puoleensa
sanoen:
— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille
Herran ehtoollisen.
Tähän Balmasjow vastasi hiljaisella, lujalla äänellä:
— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.
Kului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen
Balmasjowin luo nuora kädessään:
— Minä tahdon sitoa teidän kätenne, ettekö tee vastarintaa?
— En, — Balmasjow vastasi, — sitokaa.
Hän pani käsivartensa ristiin selkänsä taakse, kääntyi selin
pyöveliin, asettui itse ikkunan luo ja suuntasi liikkumattomana
katseensa taivasta kohden.
Pieni palanen taivasta näkyi linnoituksen korkean homeisen muurin
ja tämän ikkunan välillä. Levälleen avatut silmät, siniset kuin
itse taivas, suuntasivat katseensa yhteen pisteesen, kasvoissa oli
miettivä, keskittynyt ilme; näytti siltä kuin olisi hän kokonaan
johonkin poistunut, vaipunut johonkin kaukaisiin, tuntemattomiin
ajatuksiin, ikäänkuin olisi hän siirtynyt toiseen, pilventakaiseen
maailmaan. Hän ei enää nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hän ei
huomannut että pyöveli tällä hetkellä toimeliaana sitoi hänen kätensä
nuoralla selän taa ja veti nuoran vahvaan solmuun.
Ympärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminen
ja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.
Syvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki,
jolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelin
tarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinen
nuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaan
toukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkas
katseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttä
päivää kohden.
Tätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelin
veristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, joka
hänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaan
jo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jota
hän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa,
joka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksi
tulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — ‒ ‒
Mitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisen
katseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaan
äitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaan
poikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaan
siirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistä
tästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseen
tilaan, nirvanaan — — —
Nuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea.
Heittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänen
nukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansa
eivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttä
kalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, ja
vasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.
Kädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonka
poikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielä
näkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosi
musta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin
3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä.
_Suom. muist._] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu.
Santarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiin
linnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavasten
rakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänen
jälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vielä
viisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja,
prokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseen
pukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisesta
puuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.
Balmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki,
silmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessa
järjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.
Balmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneet
kauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.
Aurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sen
säteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaa
valkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.
Kaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänen
kasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä.
Suuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkua
ympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa,
hän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänen
kansansa onnea varten välttämätön.
Keskustelutoverini santarmin sanain mukaan Balmasjowin kuolema oli
tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, joka ei koskaan tule haihtumaan
hänen mielestään.
"Siten kuolevat vain voimakkaat ihmiset aatteensa puolesta", sanoi hän
lopuksi.
Keskustellessamme olimme huomaamattamme tulleet pienen, umpeen
kasvaneen, hunnigoille jätetyn puutarhan luo.
— Tämä on Wera Fignerin puutarha — sanoi hän ja aukasi veräjän. Me
astuimme sisään. Sireeni- ja jasmiinipensaista levisi suloinen,
päihdyttävä tuoksu. Puutarha oli pinta-alaltaan hyvin pieni, melkein
kolmion muotoinen. Se oli kasvanut täyteen ruohoa; näkyi ettei enää
ollut olemassa huoltapitävää kättä, joka ennen oli sitä niin tarkoin
hoitanut ja ruokonnut.
Jasmiinipensaan, joka nyt oli niin täynnä suuria kukkia että se näytti
aivan valkealta, oli Wera Figner itse istuttanut, sanoi santarmi ja
jatkoi: — Katsokaapa, ikäänkuin hänen muistokseen on kevät pukenut
sen komeaan, kauniiseen valkeaan juhlapukuun, joka täyttää ilman
päihdyttävällä tuoksulla, ja palauttaa muistoon tämän ihmeellisen,
harvinaisen naisen — — —
Hän rakasti tosiaan hellästi jokaista ruohoa, jokaista pensasta,
ja piti niistä hellää huolta. Paljon näkivät ne hänen kasvoissaan
surua, paljon kaihoa, kun hän päivät läpeensä puuhaili tällä pienellä
maapalasella, jota joka puolelta ympäröi korkea puinen aita; tämän
aidan toinen pää ulottui siihen kiviseen muuriin asti, jonka takana
Balmasjow telotettiin. — Telotuksen jälkeisenä päivänä saivat kaikki
vangit tietää että vanhalla pihalla oli hirtetty sama nuori mies, joka
illalla oli käynyt heidän ikkunainsa ohi. Tämä teki heihin erittäin
raskaan vaikutuksen ja he panivat toimeen protesti-mielenosotuksen.
Senjälkeen kun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut Balmasjowin
ruumiin ja tieteellisesti konstateerannut että hän oli kuollut, hän
haudattiin linnoituksen muurin taakse, kentällä pohjoisen kulmatornin
viereen, joka on Nevan suuta päin, mistä Laatokan ensimäiset aallot
valtaavana joukkona virtaavat joen uomaan. Tämä torni viettää päin
järven suunnatonta ulappaa.
Sen juurella, kivisen kummun reunalla, on korkea, puisella katolla
varustettu pylväs. Tässä pylväässä riippuu pelastusrengas. Ja tähän
paikkaan, tämän pylvään alle ovat Balmasjow ja Kaljajew haudatut.
Kalastajain taikauskoisen luulon mukaan heidän vanhurskaat haamunsa
pelastavat tässä vaarallisessa paikassa laivat ja kalastajain pienet
veneet perikadosta.
TOINEN LUKU.
Kaljajewin telotus.
Kolme vuotta senjälkeen telotettiin samassa linnoituksessa Ivan
Kaljajew. Oli samallainen ihana kevät — — — luonto heräsi yhtä
riemuisana uuteen eloon; uudet voimat tunkivat vastustamattomasti
kautta maan, houkuttelivat luokseen, lupasivat parempaa, onnellista
elämää.
Ja tällaisena aamuna toi jokipoliisin höyrylaiva linnoitukseen,
samaten kuin se oli sinne tuonut Balmasjowinkin, nuoren, tarmokkaan,
tulisen ja voimia uhkuvan Kaljajewin telotettavaksi — — —
Hänen nuoren, vielä vakaantumattoman, mutta voimallisen ja
miehuullisen elämänsä langan tuli katketa tänä ihanana aamuna, jolloin
luonto uudelleen heräsi. Mikä kohtalon iva! Hänet telotettiin silloin
kun luonnon kaikki uudet voimat sulivat yhteen, yhteisellä rynnäköllä
luodakseen toisen elämän, tehdäkseen sen kauniiksi, onnelliseksi,
riemuisaksi, rikkaaksi.
Hänen telotuksensa tapahtui samalla tavalla kuin Balmasjowinkin.
Mutta häntä kuljetettiin vaan höyrylaivalla ilman vartiolaivoja,
vaikka kyllä oli ryhdytty hyvin suuriin varokeinoihin, sähkötettiin
samaten kaikista satamista että siihen ja siihen paikkaan Kaljajew oli
onnellisesti saapunut.
Kun hän oli tuotu linnoitukseen niin häntä ei sijoitettu sinne, missä
Balmasjow oli ollut, sen vuoksi että kokemus oli osoittanut kuinka
vaarallista on hallinnolle jos valtiolliset vangit saavat tietää että
taaskin on telotettu nuori ihminen, joka oli taistellut kansan onnen
puolesta, ja telotettu, ei ainoastaan tämän linnoituksen muurien
sisäpuolella, vaan kaikkiaan jonkun sylen päässä heistä; hallinnon
täytyi otaksua että heidän puoleltaan taas pantaisiin toimeen vielä
suurempi protesti — mielenosoitus kuin Balmasjowin telotuksen jälkeen.
Senvuoksi oli välttämätöntä hävittää kaikki tämän telotuksen jäljet,
panna se toimeen kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä,
näkemättä.
Sentähden Kaljajew sijoitettiin pieneen, yksikerroksiseen
rakennukseen, jossa oli sotamiesten työpaja, linnoituksen toiseen
päähän, uudesta vankilasta laskettuna, jossa vangit istuivat.
Kaljajew ei hetkeäkään epäillyt että hänet telotetaan ja telotetaan
heti paikalla, ilman vitkasteluja. Tultuaan työpajaan hän pyysi
saada paperia, kynän, tupakkaa ja tulitikkuja. Hän kirjoitti kauvan;
herkeämättä, repi useat kerrat rikki mitä oli kirjoittanut ja
kirjoitti taas uudelleen. Rikkirepimänsä paperinkappaleet hän poltti
huolellisesti tulitikuilla. Hän oli levollisen näköinen, saattoi vaan
havaita hänen kirjoittavan jonkun verran kiireellisesti, ikäänkuin
hän olisi kiirehtinyt ehtiäkseen sanomaan jollekin viimeisen sanansa,
peläten kuoleman tulevan niin pian ettei hän ehtisi kirjoittaa
paperille viimeisiä ajatuksiaan ja tunteitaan.
Vihdoin hän lopetti ja antoi kirjeen prokuraattorin apulaiselle
Feodorowille pyytäen tämän lähettämään sen hänen vanhalle äidilleen.
Hänen puoleensa hän kuoleman edellä kääntyi ajatuksineen, häntä hän
ajatteli näinä elämästä eroamisensa hetkinä. Hän terotti erityisesti
että kirje oli välttämättömästi jätettävä äidin käsiin ja Feodorow
lupasi sen tehdä.
Minä kysyin keskustelutoveriltani, santarmilta oliko tämä lupaus
tullut täytetyksi ja kirje toimitettu äidille. Hän vastasi ettei
tiedä, mutta siihen nähden että Feodorow oli luvannut täyttää hänen
toisen pyyntönsä — antaa hänen puhutella linnoituksessa puolustajaansa
Sjdanowia — mutta ei ollut sitä täyttänyt, täytyy otaksua että
tuskinpa hän tätäkään pyyntöä täytti ja että kirje tuskin oli
tullut äidille toimitetuksi. Paitsi että Kaljajew pyysi jättämään
äidille kuolemansa edellä linnoituksessa kirjoittamansa kirjeen,
pyysi hän näet Feodorowin laskemaan hänen luoksensa puolustajansa
Sjdanowin, perustellen pyyntöään sillä, että hän tahtoi tavata häntä
keskustellakseen hänen kanssaan omista, personallisista asioistaan
eikä ensinkään siitä asiasta, jonka tähden hänet oli tuotu tänne
telotettavaksi.
Feodorow lupasi. Linnoituksen komendantti suostui laskemaan hänet.
Sjdanow saapui Pähkinälinnaan, mutta viime hetkenä Feodorow alkoi
pelätä ja päätti ensin kysyä poliisidepartementiltä, josta tuli
vastaus: kielletään.
Ja niinpä hän ei saanut ennen kuolemaansa tavata puolustajaansa.
Koko yön Kaljajew oli ylhäällä, riisuuntumatta ja menemättä levolle.
Hänen rakennuksensa ja vieressä sijaitsevan vähäisen saunarakennuksen
välissä sill’aikaa rakennettiin mestauslavaa. Rakennettiin
kiireellisesti, jotta se saataisiin valmiiksi ennen seuraavan päivän
aamua. Kirveiden iskut kuuluivat Kaljajewin korviin asti, hän kuuli
kuinka useat henkilöt hommailivat saadakseen paikoillensa hirret,
kuuli kuinka annettiin käskyjä ja neuvoja ja kuuli kuinka heidän
kuolontyönsä edistyi.
Pyöveli oli jo kauvan sitte ollut linnoituksessa ja odotti hetkeä,
milloin hän tulisi lähettämään toiseen maailmaan taas uuden
klientin. Tämä oli sama pyöveli, joka oli telottanut Balmasjowin,
nimittäin kasakka Aleksander Filipjew. Hän oli, kuten ainakin hyvin
välinpitämätön häntä odottavaan työhön nähden, huoleton, ja joi paljon
viinaa.
Ollakseen läsnä telotuksen tapahtuessa oli jo illalla linnoitukseen
saapunut vapaaherra Medem sekä kaikki ne hallinnolliset viranomaiset,
joidenka läsnäolo telotuksen tapahtuessa on pakollinen.
Kellon käydessä kolmatta yöllä pyöveli, punaiseen pukuun puettuna,
meni linnoituksen komendantin, papin ja prokuraattorin apulaisen
seurassa Kaljajewin huoneeseen. Kaljajew käveli silloin edes takaisin
huoneessa, joka hetki odottaen pyövelien tulevan noutamaan häntä
telotettavaksi.
Hän oli näiden henkilöiden tullessa hänen luokseen hyvin
välinpitämätön ja levollinen. Papin avusta hän kieltäytyi. Hänen
kätensä sidottiin ja hän vietiin mestauslavalle.
Lavalla hänelle luettiin tuomio. Vaijeten hän kuunteli, vaiti hän oli
kun hänen kaulaansa pantiin silmukka ja kun hänen yllensä puettiin
ruumisvaatteet. Ja kun penkki vierähti pois hänen jalkainsa alta, jäi
hän riippumaan koko painollaan nuoraan, nuora pingoittui ja Kaljajewin
jalat koskivat lattiaa, mikä oli seuraus pyövelin huolimattomuudesta,
hän kun oli vahvasti päihtyneenä eikä ollut vetänyt nuoraa tarpeeksi
kireälle. Vapaaherra Medem torui häntä huutaen ja pyöveli korjasi
virheensä kohottamalla, nuoran toisesta päästä vetäen, Kaljajewin
ruumiin ilmaan. Kaljajewin kärsimykset kestivät kauvan; ruumiin
kouristukset ja vavahtelemiset jatkuivat vielä monta pitkää hetkeä
senjälkeen kun pyöveli oli hairahduksensa korjannut ja kohottanut
ruumiin ilmaan.
Telotuksen jälkeen ja sittekun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut
ruumiin, hän haudattiin samaan paikkaan kuin Balmasjow,
pelastusrenkaan ääreen, tornin juurelle.
"Tulkaa, minä näytän teille sen paikan, johon heidät on haudattu", —
sanoi minulle keskustelutoverini santarmi, ja saattoi minut vankien
puutarhaan ohitse. Pajan läheltä kulkee, kahden puutarhan välitse,
kapea tie linnoituksen muurille.
Tällä kohden on itse muuriin tehty portaat joita myöten pääsee sen
harjalle. Muuri on hyvin leveä ja sen yläreunalla voi helposti kulkea
kaksi ihmistä rinnakkain.
Noustuamme muurin harjalle katseillemme avautui ihana näköala
järvelle. Kevyt iltahämärä oli alkanut verhota harsoonsa maan.
Ilma oli tyven, levollinen. Suunnattoman suuren, äärettömän järven
selkä siinsi, ikäänkuin lasi, alhaalla jalkaimme juurella. Se oli
liikkumaton, tyyni, ikäänkuin olisi se nukahtanut keveään iltauneen.
Hienot keväiset värit olivat luoneet kaukaiselle taivaanrannalle
läpikuultavat värivivahduksensa, jotka väkisin vetivät puoleensa
huomiomme; oli vaikeata temmata irti katseensa tästä edessämme
olevasta ihanasta majesteetillisesta maisemakuvasta.
Me suuntasimme askeleemme pitkin muuria pohjoista tornia kohden.
Täältä, linnoituksen kulmasta, näkyi hyvästi pihamaa kaikkine
aitoineen ja sisäseinineen. Täältä näkyi vanha vankilarakennus ja sen
vieressä piha, jossa Balmasjow oli telotettu.
Ja alhaalla, tämän tornin juurella, näkyi pienoinen maakappale, jossa
pienten kivien alla lepäsivät telotettujen Balmasjowin ja Kaljajewin
ruumiit.
Jokaisesta ohikulkevasta laivasta, jokaisesta kalastajanveneestä
näkyy tämä paikka hyvästi. Tänne on, santarmin sanain mukaan, myös
haudattu muutamat kuolleista tovereista, jotka olivat nääntyneet
linnoituksen vankiloissa monta pitkää vuotta eivätkä olleet kestäneet
sen olojärjestyksen raskautta ja ankaruutta. —
Jälkeenpäin minun on onnistunut saada tavata Kaljajewin äiti.
Keskustellessamme hänen pojastaan Ivanista hän tuli intoihinsa,
muisteli ilolla hänen mennyttä, lyhyttä elämäänsä, puhui hänestä aivan
erityisellä rakkaudella ja hellyydellä, pitäen häntä ylpeytenään ja
lohdutuksenaan jälellä olevassa elämässään.
Hän on hyvin sairas, voi vaivoin käydä, eikä voi tehdä työtä sentähden
että koko hänen ruumiinsa on luuvalon runtelema; hän asuu kahdessa
pienessä huonepahaisessa erään syrjäkadun varrella työväenkaupungin
osassa Warsovassa, tehtaassa työskentelevän, kivulloisen poikansa
ja kahden tyttärensä kanssa; toinen näistä, iältään 8 vuotta on
tyttöpensionissa, toinen, 15-vuotias, käy 4-luokkaista naislukiota
Warsovassa.