pienintäkään valituksen tai itkun tapaista vivahdusta äänessään.
Hän oli tietystikin kärsinyt paljon saadessaan kokea tämän raskaan
tappion; hän oli suuresti rakastanut poikaansa ja jokainen käsittää
kyllä kuinka suuri oli hänen tuskansa ja surunsa kun hän hänet
menetti; ja tästä huolimatta saattoi hänen puheistaan havaita hänen
tajuavan että hänen surunsa ei ole ainoastaan hänen oma, yksityinen
surunsa, vaan että se on yleinen, monen, monen ihmisen yhteinen suru,
että hänen lempilapsensa kuolema oli välttämätön koko yhteiskunnalle,
joka tämän käsittää ja sille antaa arvon. Keskustellessani Kaljajewin
äidin kanssa minä kysyin häneltä montako lasta hänellä on; hän vastasi
neljä. Ja kun kysyin missä neljäs on, niin eukko vastasi että neljäs
lepää haudassa Pähkinälinnan linnoituksessa ja lisäsi samalla että
kun hän, ennen telotusta, sai Moskovassa tavata poikaansa, oli tämä
pyytänyt ettei äiti poistaisi häntä poikainsa luvusta ja sanonut että
vaikka hän ei tulekaan olemaan elossa, niin luettakoon hän kuitenkin
yhä edelleen hänen perheensä jäseneksi ja ikäänkuin tilapäisesti
poissa olevaksi.
Kuten hän kertoi oli hän saanut tavata poikaansa Moskovassa useat
kerrat, viimeksi päivää ennen kun tämä lähetettiin Pietari-Paavalin
linnoitukseen. Moskovassa hän istui eräässä tornissa Butyirin
vankilassa. Ennenkun Kaljajew murhasi suuriruhtinas Sergei
Aleksandrovitsjin oli hän ollut ulkomailla. Äiti tiesi hänen
eleskelevän rauhassa ulkomailla ja hämmästyi suuresti kun hänen
asuntoonsa Warsovassa ilmestyi suuri joukko poliisiviranomaisia,
santarmeja ja sotamiehiä. He tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen ja
kyselivät missä hänen poikansa Ivanan tavarat ovat. Hän vastasi ettei
hänen luonaan löydy mitään niistä, siitä syystä että hänen poikansa ei
pitkiin aikoihin ole asunut kotona. Kotitarkastuksen tapahtuessa eukko
ei jaksanut nousta vuoteeltaan, hän kun sairasti kovaa luuvaloa eikä
kyennyt liikahtamaan.
Wanhin santarmiupseeri kysyi häneltä missä hänen poikansa Ivan oli.
Hän vastasi hänen sillä haavaa olevan ulkomailla.
— Niin, niinpä niin... Ulkomailla hän on... lausui santarmi pitkään,
eikä senjälkeen enää sanonut mitään.
Löydettyään sairaan päänalaisen alta valokuva-albumin he alkoivat
tarkkaavaisesti selailla sitä ja katsella valokuvia, ja kun olivat
keksineet Ivanan muotokuvan niin he iloisina näyttivät sitä sanoen:
"tuossa hän on" — — —
Äiti tuli tämän johdosta hyvin levottomaksi eikä voinut käsittää mitä
tämä merkitsi, mitä hänen rakas Ivanansa oli mahtanut tehdä. Hän ei
hetkeäkään saattanut ajatella että Moskovan räjähdysjuttu voisi olla
jossakin yhteydessä hänen poikansa kanssa.
Kotitarkastuksen päätyttyä poliisi käski hänen tyttärensä Aleksandran
saapumaan Warsovan suojelusosastoon. Hän lähtikin sinne ja siellä
hänelle näytettiin hänen vangitun veljensä Ivanan valokuva; hän ei
myöntänyt sitä tuntevansa ja silloin hänet lähetettiin Moskovaan häntä
tapaamaan. Hänelle annettiin rautatie piletti ja hän kuljetettiin,
vapaana, yhdessä vanhemman sisarensa miehen kanssa, joka siihen aikaan
palveli Warsovassa korttelinpäällysmiehenä.
Heidän saavuttuaan Moskovaan hän päästettiin heti tapaamaan veljeään.
Hamaan viime hetkeen asti hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä
mistä syystä hänen veljensä oli vangittu.
Hänet vietiin isoon saliin, jonka seinillä riippui keisarin
muotokuvia; tämä oli sama sali, jossa sitä ennen Kaljajewia tapaamassa
oli käynyt Jelisaveta Feodorovna.
Hän istui vanginvaatteihin puettuna. Nähdessään hänet sisar ensi
silmänräpäyksessä ei ollut tuntevinaan häntä.
Silloin hän hypähti seisaalleen ja huusi hänelle:
— Sasja, etkö tunne minua? — Sisar heittäytyi sanaa sanomatta hänen
syliinsä ja kysyi senjälkeen:
— Mitä merkitsee, Wanja, että sinä olet vanginvaatteissa? — Etkö sinä
siis tiedä, minähän olen tappanut Sergein — hän vastasi.
Poliisi tahtoi että myös hänen lankonsa tulisi häntä tapaamaan, jotta
hänkin sanoisi tunteeko hän hänet. Kaljajew kieltäytyi tästä, sanoen
ettei hänellä ole lankoa ja ettei hän tahdo ketään tavata. Mutta lanko
tuotiin kumminkin huoneeseen.
Kaljajew keskusteli sisarensa kanssa aluksi kahden kesken, mutta
sitten tuli huoneeseen santarmialiupseeri; kohtaus kesti noin
2 tuntia. Ennenkun he erosivat, poliisi laati pöytäkirjan ja
Aleksandra-sisarta kehoitettiin kirjoittamaan alle. Hän kirjoitti
että hän sisarena kieltäytyy rupeamasta minkäänlaisiin selityksiin
heidän kanssaan. Tämän johdosta veli suuteli häntä, otti häneltä
hellät jäähyväiset ja pyysi sanomaan äidille että hän hyvin mielellään
tahtoisi häntä tavata.
Sisar matkusti Warsovaan ja ilmoitti äidille tämän hänen
toivomuksensa. Sairas eukko päätti, kooten niinkuin jaksoi, voimansa,
vaikkakin töin tuskin sai liikutetuksi jalkojaan, matkustaa Moskovaan.
Hän otti mukaansa pojan vaatteet, osti tiellä uudet kengät ja hatun,
ja lähti pitkälle matkalleen.
Moskovassa hän viipyi noin 2 viikkoa ja tapasi poikansa joka päivä.
Tämä oli erinomaisen iloinen siitä että äiti oli tullut, pyysi ettei
hän antaisi mielensä masentua ja että hän oikeudessa pysyisi lujana
eikä itkisi: "Sinun pitää tietämän, äitini — sanoi hän — että jos
minä oikeudessa saan nähdä sinun vuodattavan kyyneleitä, niin ne
järkyttävät minun rohkeuteni. Meidän pyöveliemme ei tule saada nähdä
sinun pyhiä kyyneleitäsi. Äiti lupasi hänelle ettei hän anna kenenkään
nähdä mitä hän sielussaan tuntee, tuskiaan ja kärsimyksiään, vaan että
hän kätkee ne sydämeensä.
"Ja hän piti lupauksensa. Pysyi oikeudessa erinomaisen miehuullisena
eikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä kun luettiin hänen poikansa
kuolemantuomio.
"Kaljajew vietiin heti prokuraattorin huoneeseen, johonka myös meni
hänen äitinsä ja sisarensa. Siellä he sanoivat hänelle jäähyväiset ja
samana päivänä hän vietiin Pietariin.
"Kaksi päivää ennen telotusta oli Kaljajewin ja hänen äitinsä ja
sisarensa välillä lyhyt kohtaus ristikkoaidan välitse. Sanoessaan
heille jäähyväiset hän lausui: 'Äiti, en tahdo sinua pelottaa, mutta
minusta tuntuu siltä kuin emme enää saisi nähdä toisiamme'."
Ja tosiaankin tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa. Kaksi päivää
senjälkeen hän telotettiin.
Äiti rakasti häntä suuresti; hän rakasti häntä lapsuudesta asti
ja enemmän kuin muita lapsiaan. — Luonteeltaan hän oli humaani,
helläluonteinen ihminen, suurimmassa määrin kyvykäs ja uuttera.
Kun hän ansaitsi rahoja niin hän aina auttoi äitiään. Useinkin kun
perheessä sattui olemaan erittäin kova puute, hän istui yöt läpeensä
kirjoitellen käännöksiä, ansaitakseen jonkun kopeekan lisää. Äiti
kehoitteli häntä lykkäämään työnsä ja menemään levolle; hän vastasi:
"Äiti, sinua varten minä teen työtä, minä itse en tarvitse", ja jatkoi
käännöstään, voidakseen seuraavana päivänä tuoda perheelle jonkun
niukan rovon.
Koulussa hän oli aina ollut etevä oppilas; seitsemän vuotiaana hän
alkoi Warsovassa käydä kaupunkikoulua, edistyi hyvästi, tuli luokalta
luokalle, saaden palkintoja hyvästä edistyksestä. Lukiossa hän,
palkinnoksi mainioista luonnonlahjoistaan ja hyvästä edistyksestä,
tehtiin stipendiaatiksi.
Lukion kurssin suoritettuaan hän tuli Moskovan yliopistoon, jossa hän
oli kaksi vuotta, ja siirtyi senjälkeen kun epäjärjestykset siellä
olivat alkaneet, Pietarin yliopistoon, josta hänet poliisi karkoitti
ennenkun hän oli suorittanut tutkintonsa.
Eräs hänen yliopistotovereistaan, joka nykyään palvelee
poliisidepartementissa, auttoi poliisia saamaan selvän siitä kuka hän
oli. Pitkään aikaan poliisi ei tiennyt kenenkä se oli vanginnut, ja
sai vasta tämän yliopistotoverin avulla selville että se oli Kaljajew.
Rouva Kaljajew sanoi poikansa kertoneen, että hän helposti olisi
voinut päästä pakoon heitettyään pommin, jollei eräs sotamies heti
olisi tarttunut hänen käsiinsä ja vääntänyt ne selän taa, siten estäen
häntä ampumasta. Pommin räjähdyksestä olivat hänen kasvonsa saaneet
pieniä vammoja ja niistä vuosi verta. Hän oli koko ajan ollut täydessä
tajussa.
* * * * *
Alkoi jo hämärtää kun lähdin Pähkinälinnan linnoituksesta.
Hämmästyksekseni soutumieheni kärsivällisenä odotteli minua veneessään
poltellen piippuaan. Hiukan hän tosin oli ihmetellyt että minä niin
kauvan siellä viivyin.
Me istuimme veneesen ja kiidimme nopeaan kaupungin rantaa kohden. Kova
virta lisäsi vauhtia.
Lähestyessämme kivestä rakennettua aallonmurtajaa ukko alkoi soutaa
hiljemmin ja katkasi ensi kerran äänettömyyden, lausuen: Sanokaapa,
herra mitä te arvelette; meidän kalastajamme kertovat — en tiedä
lieneekö tuossa perää — itse nähneensä että linnoituksesta ajoittain
vuotaa järveen verta ja että sillä kohden vesi muuttuu punaiseksi.
Arvelevat sen johtuvan telotuksista, siellä on telotettu paljon
ihmisiä ja ne on sitte silvottu pieniksi palasiksi ja viskattu järveen.
Minä vaikenin kun en tiennyt mitä sanoisin tästä rahvaan taikauskosta,
joka on saanut alkunsa hallituksen verrattomasta julmuudesta, sen
satoja vuosia kestäneestä hirmuvaltaisuudesta ja sorrosta, jolle se,
itsevaltaisen hallitusmuodon turvaamiseksi, on vuosisatojen kestäessä
tukahduttanut kansan kaikki jalot ja parhaat harrastukset.