kohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja
ottamaan tuomitut väkisin.
"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — —
ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton
itselleen kuvitella ‒ ‒ ‒
"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, —
alkoi taistelu!
"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestä
parkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.
"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat
ikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten
saavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä
maahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.
"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin
mielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen
viaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"
Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän
väkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.
Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa
kaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja
hän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.
Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä
epätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista
kasvoihin!
Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä
pistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan
tuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen
nyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat,
terveet nyrkit.
Mutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivat
hänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitä
että hän oli tehnyt vastarintaa.
Senjälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa.
Kutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiin
seisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin,
vartioston saattamina, ulos vankilasta.
Tämä oli tuskallinen, raskas hetki vankilan elämässä.
Niiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtä
raskas kuin telotettavaksi vietyjen.
Kahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehet
ympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohti
taivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden ja
ruskollaan tervehtien uutta päivää — — —
Heidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneen
ankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstan
matkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Sen
ohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.
Tuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivät
heittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiin
uudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.
Vartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseen
hänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnisti
kaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.
Hänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän,
käännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.
Sotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikä
ollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin,
erillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen:
"Minä olen aivan syytön! Sen vannon!" — — —
Muut lauloivat vallankumouksellisia lauluja, rohkaisten toisiaan.
Oli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviin
taivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta,
sijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.
Tämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia ja
pohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia.
Siellä on myös kirkko.
Miinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta ja
sen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidät
saaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.
Oli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivat
iloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninä
heijastuen hiljaisesta aallokosta.
Hopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistä
samaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.
Luonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmisten
julmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomalla
hyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinä
elämästä eroamisen raskaina hetkinä.
Mutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna!
Erityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan nuoren
ihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää ja
taistella — — —
Tuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaan
myöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinen
asia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.
Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen
oli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.
He vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.
Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse,
ustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät
paaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olen
syytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämmin
kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty
umpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän,
hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää
mitä hän teki.
Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto
vyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä
tuskia kärsien.
Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun
eivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei
heillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.
Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi
käyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi
häpeäpaaluun.
Jalkaväkisotamiehille hän huusi:
— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin
meille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —
Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet
heitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol,
karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä,
sitoivat paaluun.
Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin
Malojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow
komensi:
”Pli” ‒ ‒ ‒
Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan
ja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —
Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin,
kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät
yhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.
Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen
rikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat
ampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he
kävivät kovin alakuloisiksi.
Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat
ammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin
järjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan
kuvan erityiskohdat.
He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä
olivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä
he kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja
epäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.
Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien
tunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön,
minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen
kaikista erityiskohdista.
Hän kertoi:
Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään
päässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt
yksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niin
kukaan ei olisi ampunut.
"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme
sellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki
olisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut
kantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus
ENSIMÄINEN LUKU.
Balmasjowin telotus.
Samoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioita
aarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla Pähkinälinnalaisen
P:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin,
oli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa,
yksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.
Hänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomat
kuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarasta
olojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivat
saaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan,
masentavan vaikutuksen.
Häntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän,
tunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuin
kivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneen
ruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttiville
ihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.
Häntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotka
nauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta,
musiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.
Ja tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämät
yksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallan
kaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessa
nääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivat
syvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.
Näitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarien
haamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaran
olojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaan
hallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekä
parantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleet
telotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuoden
kuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni,
yksikään kuolevan huokaus.
Linnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivät
lujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.
Ensimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen oli
tuotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli ei
tunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullut
mitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niiden
sisäpuolella eli.
Nämät muurit vaikenivat niinkuin vaan kivet voivat vaijeta.
Ja niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivat
sinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, mutta
yksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria,
jotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle,
ja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.
Kuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessä
samoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämä
historiallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennut
edes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kuten
ennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulen
käymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverini
ja kaikkien muiden vankien vankihuoneet.
Astuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämeni
valtasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaa
linnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla ei
ollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujen
haudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Ei
edes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle.
Oli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisään
kun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, mutta
paremman puutteessa oli pakko tehdä niin.
Kun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaan
murskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minä
kysyin soutumieheltäni:
— Sanokaapa, luuletteko että minun sallitaan tarkastaa linnoitusta?
Kuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin ja
vastasi välinpitämättömällä äänellä:
— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan,
lasketaan sisään.
— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketään
vankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi?
— jatkoin minä kyselemistäni.
— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisi
paperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä,
olen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse en
ole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoon
joutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi on
pysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne,
linnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi on
olla kokonaan poikkeamatta sinne!
Hetkisen vaijettuaan hän kysyi:
— Entäs te, herra, missä asioissa te olette menossa sinne?
Minä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensi
silmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta ja
ilman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissa
olivat olleet minulle rakkaat henkilöt.
Pelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minua
täyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvot
leveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsin
hänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista sivutarkoitusta, ilman
pahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.
Minä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisi
toimittava saarelle astuttuani.
"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidät
varmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sitte
saatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitä
laiturilla — vien teidät takaisin".
Tämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävi
vahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.
Ihana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämme
siintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineet
loiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen.
Aamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoitti
hengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätä
aamuilmaa.
Ja tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua ja
käsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessa
suunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekä
ampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisesta
muistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.
Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti
soutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten
yhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu
ja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; sen
läpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun
oli kulkeminen.
Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti
odottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.
Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta
kaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".
Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani
pimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa
kasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista,
rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan
sirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa
loistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja
vasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja
kasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella,
kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.
Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama
vankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.
Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä
ruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan
käsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta
ei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi
sitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen
muureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen
salaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten
nykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä,
sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön
joukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan
vaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden
lujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta.
He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä
ajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o.
kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet
toimeensa ja tehtäväänsä.
Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty
pois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit,
ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä
menneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut,
että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä
ole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.
Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin
hänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:
— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen
paikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen
että linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla
sitä katsomaan.
Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin
katsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset
virkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää
lasketa ketään.
— Päällikkökunta ei salli, toisti hän painavasti.
Minua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olin
tullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisi
ikävää palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikka
hankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.
Jonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi ja
lähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selville
että hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennus
oli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kun
Balmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämän
erityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näiden
vapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.
Hän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoen
heidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hän
elämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensa
Balmasjowista.
— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiin
kun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi ja
vei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossa
oli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessa
oli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessa
samanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.
Tähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua koko
päivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nyt
keskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istui
koko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessa
taas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla,
mutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassa
olevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jo
oli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksen
ikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.
Balmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvan
höyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla oli
häirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:na
päivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoi
kaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyi
sähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin,
että siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut.
Laatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi silloin
tällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita ja
avata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistusten
jälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksen
satamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomana
linnoituksen hallinnolle.
Santarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt,
uupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kun
hän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oli
heikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseään
ruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiä
vankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.
Tästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysin
vakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikä
santarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjow
vai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; oli
päinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppi
samassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossa
olivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puoliso
Jevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntä
kukaties ei teloteta.
Tosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen oli
linnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollisten
telotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessa
oleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielä
todistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpä
tapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.