nuorukaisten nousevan ylös kummulle sen jälkeen, kun oli kuulunut
laukaus.
Antaessaan lausuntonsa oikeudessa kasakat olivat hyvin alakuloisen
näköisiä; he nähtävästi havaitsivat mihinkä päin tämä juttu kallistuu
siitä huolimatta, että heidän todistuksensa olivat syytteenalaisten
eduksi. He tunsivat olevansa vasten tahtoaan syypäät nuorukaisten
viattomaan vereen.
Puolustajat, joina oli kaksi paikallista asianajajaa, Sjablovskij
ja Meijer, pitivät erityisen pontevasti ja jyrkästi kiinni
vaatimuksestaan, että oli välttämättömästi toimitettava katselmus
itse paikalla; tämä paikankatselmus olisi lopullisesti hävittänyt
viimeisetkin epäilyksen jäljet kaikkein piintyneimmänkin skeptikon
sielusta. Mutta oikeus hylkäsi tämän vaatimuksen ‒ ‒ ‒
Kun kuoleman tuomio oli julistettu, valitusta ei annettu tehdä, ja
kohta kun tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, ammuttiin molemmat
syytteenalaiset, Steinberg ja Wadse. Heidän vanhempansa anoivat
hiippakunnan piispan kautta väliaikaiselta kenraalikuvernööriltä
armahdusta kuolemanrangaistuksesta, mutta menestyksettä.
Telotuksen edellisenä päivänä vanhemmat ottivat vankilassa pojaltaan
jäähyväiset; kerrotaan näiden olleen erinomaisen liikuttavat ja
raskaat; yksinpä vanginvartijainkin sydäntä oli särkenyt nähdä tätä
erokohtausta vanhusten ja heidän rakkaan poikansa välillä — ja he ovat
kumminkin, jos kukaan, tottuneet näkemään ihmiskärsimyksiä — — —
Minun ei onnistunut saada tietoa Steinbergin ja Wadsen telotuksen
erityiskohdista ja valmistuksista. Olen vaan kuullut että
miespoloisten mieli oli ollut kovin masennuksissa. Se että he
tiesivät olevansa syyttömät, että he eivät kuuluneet mihinkään
vallankumoukselliseen järjestöön ja että heiltä puuttui sellaisia
järjestöjä elähyttävät aatteet — tämä kaikki lannisti heidän
miehuutensa ja täytti heidän sydämensä pelolla ja kauhulla tätä
väkivaltaista kuolemaa kohtaan, jonka piti tempaista heidät pois
juuri nyt kun he olivat nuoria ja voimakkaita, kun elämän halu heissä
tulisimpana hehkui!
He pyysivät että heidät armahdettaisiin, että säälittäisiin heidän
nuorta henkeään, ja telotushetkenä he heikkoudesta tuskin pysyivät
jaloillaan.
* * * * *
Jokaisen puolueettoman kuulijan huomion vetää heti puoleensa se
seikka, että koko sotilaskollegio esiintyy ikäänkuin olisi se itse
kokonaisuudessaan, sotilasprokuraattori.
Tämä oikeus on ikäänkuin edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisen
syyllisyydestä ja katselee sentähden asian erityiskohtia kuten
prokuraattori, joka niiden joukosta etsii kaikkea, mikä voi tukea
kannetta, ja jättää syrjään muut seikat, jotka voisivat luoda asiaan
oikean valon.
Usein saa kuulla tuomarien ja puheenjohtajan tekevän todistajille
kysymyksiä, joiden tarkoituksena on saada tukea kanteelle.
Tämän vuoksi oikeus, tietysti, noudattaa sellaista sääntöä, että
se haastaa oikeuteen kaikki kantajan todistajat ja lykkää istunnot
jos jotkut heistä eivät ole saapuvilla, jotavastoin puolustajain
esittämistä todistajista kutsutaan ainoastaan ne, jotka asuvat Riiassa.
Jos puolustajain todistajia ei ole saapuvilla oikeudessa, niin juttua
ei tämän tähden koskaan lykätä, ei edes silloin kun todistus haasteen
saamisesta ei vielä ole oikeuteen saapunut.
Mitä tulee prosessin ulkonaiseen, muodolliseen, puoleen, niin oikeus
noudattaa tässä suhteessa erinomaista tarkkuutta ja säännöllisyyttä.
Se huomio ja erityinen tarkkuus, jota oikeus osoittaa lain muotoon
nähden, näyttää erityisen selvästi kuinka se pyrkii pukeutumaan
oikeudellisuuden ja laillisuuden toogaan.
Kutakin puolustajan lausuntoa oikeus kuuntelee tarkkaavasti loppuun
asti, sillä katsotaan olevan vissi merkitys, ja oikeus menee
neuvotteluhuoneeseen; toisinaan he keskustelevat siellä kauvan, antaen
sillä ymmärtää että puolustajan pyynnön johdosta oli syntynyt pitkiä
väittelyjä ja erimielisyyksiä tuomarien kesken.
Mutta samaan aikaan jätetään järjestelmällisesti huomioon ottamatta
tärkeitä ja suurimmassa määrin oleellisia oikeusprosessin määräyksiä,
ne nimittäin, jotka ovat oikeudellisuuden ja laillisuuden varmimpina
takeina.
Ja tulos havaitaan olevan seuraava:
Oikeus ei ole kutsuttu tuomitsemaan ihmisiä, eikä saattamaan selville
ovatko henkilöt syyllisiä rikokseen tai toiseen.
Tämä oikeus ei ole mitään muuta kuin entiset rangaistusretkikunnat,
jotka toimivat ennen sitä ja joiden sijaan on ilmestynyt
uusi, yksinkertaisempi organisatsioni sotaoikeuden muodossa,
kidutuskammioineen ja kidutuksineen.
Kaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittihe
heidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössä
kelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassa
määrin vallankumouksellista mielialaa.
Rangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden,
vuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivat
häijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia ja
syyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua,
joita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, ja
pakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka
sitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.
Moiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteet
retkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi,
epämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niiden
sijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.
Tuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, ne
eivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajille
tekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähän
intelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisen
kysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun
4—5 luokkaa keskikoulua. ["Keskikoulut" Venäjällä vastaavat meidän
alkeiskoulujamme. _Suom. muist._]
Sellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansa
everstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle,
jolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.
Tuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuin
käskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinen
tapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivat
syytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toista
mieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksien
toiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisia
erimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikka
pakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajille
salaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajat
eivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjä
upseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojen
puheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.
Moinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksen
oikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaista
auktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniä
kohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilman
mitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.
On olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerin
väliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje,
joka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksi
jätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.
"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksien
tuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojen
komentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojen
ylipäällikkö. _Suom. muist._] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörien
vahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, oman
harkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia,
ilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottava
yleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeen
kukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuutta
lausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihin
nähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat,
kuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.
"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellisten
armahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina ole
sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedun
vaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niiden
sotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisesta
katsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.
"Samoista seikoista on seurauksena että kuolemanrangaistuksen käyttöön
nähden, valtiollisia rikoksia koskevissa jutuissa, vallitsee mitä
suurin epätasaisuus.
"Pitäen moista asiantilaa epänormaalina on sisäasiain ministeri
pyytänyt sotaministeriä ilmoittamaan sotajoukkojen komentajille ja
väliaikaisille kenraalikuvernööreille että heidän, vaikka heillä
edelleenkin on yllämainittujen tuomioiden vahvistamiseen nähden
vapaa toimintavalta, tulee joka kerta kun he aikovat määrätä
kuolemanrangaistuksen sijaan muun rangaistuksen, saattaa tämä
sisäasiain ministerin tietoon ja antaa hänelle tilaisuus ilmoittaa
heille mielipiteensä tästä kysymyksestä, ennenkun he sen lopullisesti
ratkaisevat."
Tästä kiertokirjeestä näkyy, että kuolemanrangaistuksen muuksi
muuttamiseen nähden väliaikaisten kenraalikuvernöörien valta
rajoitetaan ja siirtyy sisäasiain ministerille, joka tulee
harkitsemaan kysymystä, ei asian oleellisen puoleen katsoen, ei
syytteenalaisen vian suuruuden mukaan, vaan kulloinkin vallitseviin
olosuhteihin nähden sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat
näkökohdat.
Tässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisen
katsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta;
katsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian hellä
eikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvän
vaatimusten kanssa.
* * * * *
Näinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi,
peräti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassa
määrin traagillinen.
Riian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuun
tapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatien
häneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.
Konstaapeli antoikin aseensa ja kohtaus loppui ilman verenvuodatusta.
Tultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen,
jossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiin
aseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.
Kun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista varten
lähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtama
rangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osa
everstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.
Vangittujen joukossa oli myös Jaakko Leppe.
Hänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko
Leppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa
Leppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut
osoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.
Silloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisi
erehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänet
viattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.
Ja he vietiin ammuttavaksi — — —
Silloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajan
julmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoi
rukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.
"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanha
vääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — — Minä en voi
millään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet
— — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuolla
nälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle."
Nämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivat
hra Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensä
tulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:
"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kumman
tahdot jättää itsellesi?!" — — —
Ja isä valitsi — — —
Kauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis ja
rakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo:
toinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksi
veljensä veren hinnalla — — —
Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa,
eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.
Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen,
raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan;
mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan,
taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä
vastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan
tarkoitusperänsä.
Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään
hänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja
huomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän
oli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen
työkykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.
Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen
poikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —
Mutta järki puhui toista!
Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli
hänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —
Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen
ymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta —
hän osoitti — Jaakkoa.
Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin
kuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.
Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen
sankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.
Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat
jäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta
konstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe,
jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.
Poliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus ja
poliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassa
mainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja joka
rauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää ole
maailmassa — — —
Toisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowin
rangaistusosasto — — —
Nyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalin
käsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän
[nim. Venäjän rikoslain. _Suom. muist._] nojalla, jonka mukaan häntä
uhkaa kuolemanrangaistus.
Todistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra
Sjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.
Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa.
Äskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksan
henkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön heti
kun se oli tullut lainvoimaiseksi.
Puolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusi
henkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytetty
toteen heidän alibinsa.
Sisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutun
asiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaani
jutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmät
sentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joita
sotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikki
todistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoitti
muistiin.
Tässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui
"vilpittömiin tunnustuksiin", joita pyövelit, olivat hankkineet Riian
kidutuskammioissa.
Heikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, ja
he tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.
Heidän "vilpittömät tunnustuksensa" oli kumminkin saatu suurella
vaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkin
Windeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena
syytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määrään
rääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.
Erittäin tarmokkaasti oli "tunnustusten" hankkimiseen ottanut
osaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistä
petomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.
Oikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaan
että vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä henkilöitä. "Muistan,
— hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivat
lyönneistä aivan höllät".
Todistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niin
että pää ja selkä olivat veressä.
Todistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihen
määrään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinut
nukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheasti
rikkihakatut.
Sama todistaja kertoi Windeuksen selän olleen sinisenä.
Todistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva ja
silmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään,
ja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.
Todistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piesty
poliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästi
tunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntä
ei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes hän
tunnustaa kaikki.
Olen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaan
kertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissa
piestyjä syytteenalaisia.
Nyt jokainen voi käsittää minkälaiset "vilpittömäin tunnustusten"
ainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomita
kuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.
Sitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneet
toteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkään
asianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.
Kaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan sillä
perusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, joku
joukosta selvästi oli sanonut: "kali" mutta kun puolustaja kysyi
kielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana "kali", niin
havaittiin että "kali" — on seppä.
Ja kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana "kali"
ei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajain
lausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmat
telotettiin.
Todistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista oli
kidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneet
häneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaa
kidutuskammiossaan.
Meijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisesti
hän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikista
kidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä ja
useampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksi
ainoatakaan "vilpittömän tunnustuksen" sanaa, ei muihin
syytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.
Sotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kun
sanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänellä
olleen rikoksessa pääosan.
Huolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleen
alibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.
Muista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän oli
hyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiin
kysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän aina
vastasi samoilla sanoilla: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!"
Luonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänen
ulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa,
toimivana henkilönä, osaa rikokseen.
Hän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelko
ajatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.
Puolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikos
tapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5—6
virstan päässä kaupungista.
* * * * *
Tuli Toukokuun 14 päivä — keisarillinen juhlapäivä.
Kaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitä
katsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia ja
toiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidät
keisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämän
toivon tunteen vallata mielensä.
Ovathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitse
osoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!
Ja heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa että
keisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitä
kohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.
Kului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedä
telotettavaksi.
Ja sillä aikaa toivo yhä kasvoi ja vahvistui! —
Tuli pimeä, synkkä yö. Koko vankila nukkui raskaasti.
Väsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylen
kärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen,
eivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossa
heitä noutamaan.
Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin
rykmentin 16:sta komppaniaa.
Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet
käskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta
toiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.
Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut
olivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä
keskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten
askeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —
Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi
sähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki
vuoteiltaan — — —
Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin
tavattomaan aikaan.
Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he
raskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan
ja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista,
kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.
Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä
muutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä
odotti sama kauhea kohtalo.
Kuului erinäisiä raivokkaita huutoja: "Toverit, tehkää vastusta! — — —
Elkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! —
— —
"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa —
— — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuin
olisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.
"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli
lähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —