— Rehwaldin, Andreen, Sedinin ynnä kahden muun — "vilpittömiin
tunnustuksiin". He ovat Riian "kidutuskammioissa" tunnustaneet, että
seitsemän oikeuden nyttemmin kuolemaan tuomitsemaa henkilöä olivat
kuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, ja että he olivat olleet
osallisina viinapuotien ja höyrylaivan ryöstöön; samalla he antoivat
ilmi itsensä, tunnustaen myös itse ottaneensa osaa näihin tekoihin.
Minä alleviivaan erityisesti sen seikan, että he ovat tunnustaneet
kaiken tämän poliisikuulusteluissa juuri kidutuskammioissa. Jotta
heiltä saataisiin nämät välttämättömät tunnustukset on heitä siellä
hirveästi kidutettu; on pantu käytäntöön kummikepit ja nyrkkiraudat,
on lyöty heitä kiväärinperillä ja sapeleilla, on poljettu jaloilla.
Pieksemisestä he menivät tainnoksiin, heitä valeltiin vedellä,
saatettiin tuntoihinsa, kehoitettiin "tunnustamaan", ja, jos he
pysyivät kovakorvaisina, piestiin heitä uudelleen. Tuollaisina
kauhun hetkinä he todistivat todeksi kaiken, minkä poliisi vaati, he
"tunnustivat vilpittömästi" kaikki, mitä heille valmiina sanottiin,
kunhan vaan loppuisivat heidän epäinhimilliset kärsimyksensä.
Rehwaldin ja Andreen antamat lausunnot oli saatu heiltä vielä
julmemmalla tavalla, josta jo olen maininnut, nimittäin siten, että
heidän nähtensä pelottavaksi esimerkiksi heille, ammuttiin kaksi
heidän tovereistaan autiolla Grusenbergin vuorella, jonka jälkeen he,
silmiensä edessä toverien veri ja nähdessään samallaisen telotuksen
uhkaavan heitä itseään, sanoivat syyllisiksi kaikki ne, jotka poliisi
oli itselleen merkinnyt.
Oikeudessa kaikki viisi selittivät kokonaan kieltävänsä kaiken sen,
mikä oli sanottuna poliisipöytäkirjoissa; he ilmoittivat oikeudelle
että heitä oli kauheasti kidutettu kidutuskammioissa, oli siihen
määrään rääkätty, niin julmasti piesty, että he eivät olleet voineet
kestää ja olivat, helpoittaakseen kärsimyksiään, allekirjoittaneet
poliisipöytäkirjat, edes tietämättä minkä alle he kirjoittivat; eräät
näistä viidestä henkilöstä eivät edes voineet tietää mitä niissä oli
kirjoitettuna, he kun olivat kestämistään kidutuksista puolittain
tajuttomassa tilassa.
Sentähden he pyysivät että oikeus jättäisi nämä pakolla kiristetyt
"lausunnot" huomioon ottamatta.
Mutta oikeudella ei muita aineksia ollut, hankkia niitä oli
mahdotonta; senvuoksi ei jäänyt jälelle muuta kuin joko nojautua
näihin taikka kokonaan jättää juttu.
Neljä kuolemaantuomituista, Saharow, Rubinstein, Werba ja Sjeinberg
olivat pannut syytteeseen siitä että he Lokakuun [pitäisi kai olla
Joulukuun; luultavasti painovirhe alkuperäisessä teoksessa. _Suom.
muist._] 15 päivänä olivat ryöstöllä anastaneet 22 tuhatta patroonaa
Rudolfin omistamalta höyrylaivalta "Akte".
On mielenkiintoa herättävää saada tietää mistä tämä kanne on tullut?
Oikeudessa on olemassa ainoastaan Rehwaldin ja Andreen "vilpitön
tunnustus", joka on saatu uhkausten ja sen kauhistuttavan esimerkin
avulla, minä oli heidän kahden toverinsa ampuminen.
Ja hepä itse pyysivät oikeuden jättämään nämä lausunnot huomioon
ottamatta, koska ne ovat valheelliset ja koska he ovat ne antaneet
yksinomaan sen kauhun vaikutuksesta, mikä heidät valtasi nähdessään
toverinsa ammuttavan.
Näissä heidän lausunnoissaan oli sanottuna että he itse olivat olleet
osallisina patroonain anastukseen höyrylaivalta ja että nämät neljä
henkilöä samaten olivat olleet siihen osallisina.
Muuta ilmoitusta tästä rikoksesta oikeudella ei ollut.
Ei kyllin siinä ettei ollut todistajaa, joka olisi osoittanut että
määrätyt henkilöt olivat tehneet tuon höyrylaivalla tapahtuneen
ryöstön, vaan ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi todeksi
väittänyt että höyrylaivalla todellakin oli tapahtunut ryöstö.
Oikeudessa ei ollut minkäänlaista ilmoitusta taikka
poliisipöytäkirjaa, joka olisi ollut todistuksena siitä että tuo
rikos, ryöstö höyrylaivalla, oli tapahtunut!
Ei ollut olemassa ketään asiassa kärsinyttä!
Ja vielä enemmän, ei ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka olisi
mitään kuullut puhuttavan sellaisesta höyrylaivasta, jolta oli
ryöstetty patroonia!
Näin ollen tulee vasten tahtoa kysyneeksi: mutta onko tämä ryöstö
sitten tosiaankin tapahtunut? Onko sellaista Rudolfin omistamaa
"Akte" nimistä laivaa ollenkaan ollut olemassa? Oliko siinä laivassa
patroonia? Tehtiinkö siellä mitään ryöstöä?
Oikeus ei tästä tiedä mitään!
Siinä tapauksessa tämä ehkä on avuliaan poliisin keksintöä?
Täysin mahdollista! Täytyyhän olettaa että, jos sellainen tavaran
hukka olisi tapahtunut, niin omistaja ensi työkseen olisi ilmoittanut
siitä poliisille pyytäen etsimään. Sitäpaitsi sama omistaja arvatenkin
olisi ruvennut etsimään korvausta vahingostaan ja kääntynyt oikeuteen.
Mutta mitään tällaista ei ollut tapahtunut.
Vielä enemmän, itse oikeus lausui ettei höyrylaivan eikä sen omistajan
nimeä ole saatu selville.
Ja tällaisen epämääräisen, tällaisen todistamattoman, tuntemattoman
rikoksen perusteella on neljä henkeä tuomittu kuolemaan!
On mielenkiintoa herättävää saada tietää, mistä tämä juttu on
tullut? Jos se on keksitty, niin mistä se on lähtenyt, kenenkä se on
alkuunpanema?
Vastaus on vaan yksi: Tämä juttu on santarmiston luoma. Sen
virkailijat ne otaksuvat että eräästä salaisesta säilytyspaikasta
takavarikkoon otetut patroonat oli ryöstetty höyrylaivalta ja
että syylliset tähän ryöstöön ovat mainitut neljä henkilöä. Tämä
on tulos heidän salaisista urkkija-arveluistaan, tämä on niitä
maanalaisia aineksia, joita laillinen oikeus ei koskaan voi tuntea
ja jonka pohjalle oikeus ei koskaan voi rakentaa arvelultaan enempää
kuin se voi niitä sillä kehitellä. Tämä on niitä aineksia, jotka
koskevat tuhansien henkilöiden — poliisin väittämää — valtiollista
epäluottavaisuutta: aineksia, jotka on hankittu erityisen taidon
avulla nähdä ihmisen sielu ja lukea siitä hänen valtiojärjestystä
vastaan punomansa salaliiton suunnitelmat. Tämä on niitä aineksia,
joita suojelusosastot ovat kokoilleet 25 vuoden kestäessä ja jotka
nykyään täyttävät äyräitään myöten poliisidepartementin arkiiviholvit.
Ennenmuinoin ihmisiä näiden ainesten perusteella karkoitettiin
Jakutskin alueen etäisille seuduille, mutta nyt he samojen ainesten
nojalla, Riian oikeustribunalin sotilaskollegion avulla, tuomitaan
kuolemaan.
On mieltäkiinnittävää tarkastaa tuomarien suhdetta näihin aineksiin ja
syytteenalaisiin; kuinka he ovat osanneet suoriutua arkaluontoisesta
kysymyksestä — yhdistää tosiasioihin ja todistuksiin perustuva
laillinen oikeuden käsittely niihin tietoihin, jotka perustuvat
santarmien harjoittamiin ihmissielujen tutkimuksiin ja heidän
tekemiinsä analyyseihin syytteeseen joutuneiden sisimmistä ajatuksista
ja rikoksellisista aikomuksista, joista he itse eivät ole kenellekään
mitään puhuneet.
Niistä viidestä syytteenalaisesta, jotka antoivat ilmi itsensä
ja toverinsa ja sillä hankkivat ainoat ainekset asian käsittelyä
varten oikeudessa, oli Sedin poliisille rakkain ja tarpeellisin.
Poliisi alkoi kohdella häntä erittäin huomaavasta ja pitää hänestä
aivan erityistä huolta senjälkeen kun hän oli heidät opastanut
salaiseen patroonavarastoon. Vilpittömässä tunnustuksessaan Sedin oli
sanonut itse ottaneensa osaa viinakauppain ryöstöön ja kuuluneensa
taistelujärjestöön.
Tästä huolimatta oikeus julisti hänet syyttömäksi ja päästi vapaaksi.
Ja katsokaapas millainen yhteys tapauksilla: senjälkeen kun Sedin oli
päässyt vapaaksi, nähtiin hänet useat kerrat santarmiosastossa. Ja —
eilen Sedin tapettiin — — —
Varmaankin santarmisto piti Sediniä hyödyllisenä apulaisena,
urkkimista varten tarpeellisena virkailijana, ja tahtoi säilyttää
hänet uusia palveluksia varten. Tämän vuoksi se päätti armahtaa hänet,
vieläpä laskea vapauteenkin, ja oikeus — julisti hänet syyttömäksi
— — —
Kuulustelun aikana lausui santarmieversti Baikow Sakarowille seuraavat
sanat:
"Minun täytyy Teille ilmoittaa, että Te ja kaikki muut
36:n rikosjuttuun osalliset henkilöt, jotka ovat kuuluneet
taistelujärjestön upseeristoon, telotetaan. Tässä tapauksessa
me emme rupea selvittelemään ovatko he tehneet jonkun rikoksen,
taikka kysymystä siitä kuinka suuren osan kukin heistä on ottanut
tähän rikokseen — tämä ei ole meille oleellista; me koetamme saada
selvän siitä, mikä meille on pääasia: onko se tai se kuulunut
taistelujärjestön upseeristoon, ja tätä varten minä pyydän teitä
nimittämään minulle nämät henkilöt, pelastaaksenne siten viattomat,
jotka kenties joutuvat kärsimään ihan syyttömästi!"
Saharow kieltäytyi ryhtymästä santarmi Baikowin kanssa minkäänlaisiin
keskusteluihin ja rupeamasta arvostelemaan hänen johtopäätöksiään.
Mutta nyt, kun Baikowin sanat ovat käyneet toteen, niin tarkoin kuin
ajatella saattaa, on myös käynyt selväksi mikä oikeudella on ollut
ojennusnuorana sen tuomitessa kuolemaan nämät seitsemän.
Viiden henkilön tekemien ilmiantojen mukaan he olivat olleet
taistelujärjestön upseereita. Tämän tähden he telotetaan.
Ovatko he tehneet jonkun rikoksen ja minkä, tämä seikka on jäänyt
oikeudelle tuntemattomaksi, selvittämättömäksi.
Puolustajat tahtoivat kutsua todistajaksi jonkun Rudolfin
höyrylaivalla "Akte" palvelleista henkilöistä, mutta heille annettiin
aikaa asiakirjoihin tutustumiseen kaikkiaan yksi päivä.
Mutta puolustajat saivat kumminkin selvitetyksi että Rudolfin
omistama höyrylaiva "Akte" on hyvin pieni ja kuljettaa yksinomaan
matkustajia eikä kuljeta tavaroita, ja tämä seikka taas on välillisenä
todistuksena siitä, että sillä ehkä ei yleensä ole tapahtunut mitään
ryöstöä,
Kenties oikeus juuri tämän tähden vastauksissaan lausuikin että
höyrylaivan nimeä ei ole saatu selvitetyksi.
Sitten Rehwaldin ja Andreen "vilpittömissä tunnustuksissa" ei ollut,
mikäli ne koskivat höyrylaivalla tapahtunutta ryöstöä, kertomusta
siitä, mitenkä itse rikos oli tehty. Heidän allekirjoittamissaan
pöytäkirjoissa ei ollut mainittuna mitään siitä, minkälaisissa
olosuhteissa, missä ja koska patroonain ryöstö oli tapahtunut;
rikoksen kaikki tärkeät yksityiskohdat puuttuivat. Tämä vahvistaa sitä
ajatusta, että ne, joiden vaikutuksesta "tunnustukset" ovat syntyneet,
itse eivät tienneet tästä mitään ja että he sentähden eivät voineet
laatia kertomusta ryöstön yksityiskohdista.
* * * * *
Ja näiden ylläesitettyjen ainesten nojalla oikeus langettaa seuraavan
tuomion; 7 henkeä on tuomittu kuolemaan, heidän joukossaan Saharow ja
hänen kolme toveriaan: Rubinstein, Verba ja Sjeinberg; 9 on julistettu
syyttömäksi, 18 henkeä on tuomittu pakkotyöhön kahdesta viiteentoista
vuoteen ja yksi, 16 vuoden ikäinen, kolmeksi vuodeksi vankilaan; hänet
pelasti pakkotyöstä alaikäisyys.
Kun tarkastaa oikeuden tuomiota tuntuu oudolta ja käsittämättömältä
mitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus on määrännyt rangaistuksen.
Mistä syystä se on eräille syytteenalaisille määrännyt
kuolemanrangaistuksen, toisille pakkotyöt ja julistanut kolmannet
peräti syyttömiksi?
Olivathan ainekset samat — ilmiannot. Kaikkien osallisuus rikokseen
oli yhtäläinen, epäselvä, todistamaton. Mitä näkökohtia silmälläpitäen
oikeus vapautti syytteestä 9 henkilöä, jotka myös oli annettu ilmi
osallisuudesta samoihin rikoksiin? Täytyy otaksua että oikeus vapautti
heidät syytteestä sentähden, että se piti näiden viiden henkilön
antamat lausunnot totuudesta poikkeavina ja väärinä, niinkuin ainakin
uhkauksilla ja väkivallalla kiristetyt lausunnot.
Mutta minkätähden oikeus, näin ollen, katsoo tämän todistuslähteen
oikeaksi ja luotettavaksi niihin seitsemään nähden, jotka se tuomitsi
kuolemaan?
Voiko luottaa ihmiseen jos jossakin tapauksessa on tullut vakuutetuksi
hänen lausuntojensa valheellisuudesta? Luonnollisesti ei!
Jos hän on valehdellut yhdessä asiassa niin hän valehtelee
toisessakin. Mitä mittapuuta siis oikeus käytti tuomitessaan kuolemaan
seitsemän ja vapauttaessaan yhdeksän syytteestä?
Vasten tahtoaan tulee ajatelleeksi vastausta, jota eräs puolustaja
käytti oikeuden istunnossa:
"Herrat tuomarit, voiko sammuttaa janonsa juomalla likaisesta
lähteestä? Jos te ammennatte siitä vettä ja huomaatte sen olevan
likaista, pilaantunutta, niin tokkohan te rupeatte ammentamaan sitä
enemmän toivoen saavanne siitä puhdasta, juotavaksi kelpaavaa vettä?
Ette tietysti! Kun kerran lähde on tahrattu, niin vesi on aina
likaista, kuinka paljon sitä ammennattekin!"
Samoin on asian laita tässä. Lausunnot on kiristetty kidutuksilla, ne
ovat valheelliset, väärät! Sen perusteella että ne ovat valheellisia,
oikeus vapautti syytteestä yhdeksän henkeä; mutta millä perusteella
oikeus sitte tuomitsi seitsemän kuolemaan, pysyyhän lausuntojen
valheellisuus samana, onhan lähde sama — tahrattu! — — —
Tämän sotatribunaalin pakkotöihin tuomitsemien joukossa on kaksi
nuorta naiskimnaasin oppilasta, kimnaasin 5:ltä ja 6:lta luokalta. He
saivat kumpainenkin 4 vuotta pakkotyötä.
Kuten tuomiosta käy selville, on heidän syynsä siinä, että he
olivat kuuluneet sanitääriosastoon ja auttaneet taistelujärjestön
haavoittuneita.
Nämät tiedot ovat otetut samain viiden ilmiannot tehneen,
syytteenalaisen vilpittömistä tunnustuksista. Raskas mahtoi olla
heidän vikansa, koska oikeus katsomatta heidän nuoreen ikäänsä,
huolimatta siitä että he ovat lapsia, tuomitsi heidät pakkotyöhön.
Mutta heidän vikansa oli siinä, että he tahtoivat olla armeliaita
ja huojentaa haavoitettujen ja silvottujen ihmisten kärsimyksiä.
Nuoren innostuksen hurmauksessa tämä halu on niin luonnollinen, niin
ymmärrettävä, että heidän tuomitsemisensa pakkotöihin kiihottaa
lukijan mieltä yhtä suuresti kuin tuo seitsemää syytteenalaista
kohdannut väärä kuolemantuomio.
Ei! tätä ei voi sallia; yhteiskunnan on noustava puolustamaan lapsiaan.
Totta on että kansan vapaus ostetaan äärettömän kalliilla hinnalla,
se ei ole helposti ja yksinkertaisesti saavutettavissa; vaaditaan
ihmisuhreja, paljonkin uhreja, mutta kansan onnea varten ei ole tarvis
uhrata lapsia.
Sillä juuri lapsiahan varten tätä vapautta tahdotaan valloittaa,
sentähden heitä täytyy säästää eikä uhrata.
Kun puolustaja Sokolow tuli heidän koppiinsa nousivat he seisaalleen
ja niiasivat syvään, kuten kimnaaseissa on tapana. Heidän pöydällään
oli maantieteen oppikirja ja ranskan kielioppi. Heidät oli pantu
yhteiseen koppiin ja siellä he ahkerasti lukivat koulukirjojaan.
Oikeuden istunnoissa he olivat kimnaasivormun mukaan tehdyissä
lyhyeissä hameissa.
Oikeuden istunnossa he usein lapsellisesti nauraa hihittivät, millä
kiinnittivät itseensä tuomarien huomion; koko oikeusprosessi huvitti
heitä suuresti ja herätti heidän uteliaisuutensa. Olisittepa nähneet
heidän kiiluvat mustat silmänsä heidän kuunnellessaan jännitetyllä
tarkkaavaisuudella sotilasprokuraattorin julmaa puhetta, jossa hän
vaati kuolemanrangaistusta heidän syytteenalaisille tovereilleen!
Hamaan oikeudenistunnon loppuun saakka he eivät uskoneet että kukaan
syytteenalaisista tulee tuomituksi kuolemaan.
Sen sijaan he sitte, kun he selvästi kuulivat kovan kuolemantuomion,
olivat purskahtaa itkuun. Heitä ei hirmustuttanut heidän oma
kohtalonsa, että he joutuvat pakkotyöhön, vaan heitä kauhistutti se,
että kuoleman hahmo jo seisoi heidän toveriensa olan takana — — —
He kutsuivat luoksensa puolustaja Sokolowin ja alkoivat syvällä
murheella kysellä häneltä, oikeinko todella tuomitut tulevat
teloitettaviksi, eikö tosiaan löydy mitään mahdollisuutta saada heidät
pelastetuiksi, saada näytetyksi toteen heidän syyttömyytensä.
Sokolow lohdutti tyttöpoloisia, rauhoitti heitä ja sanoi olevan
toiveita siitä että ylisotaoikeus kumoo kuolemantuomion. —
Yhä jatkuvat telotukset, sotaoikeuden väsymätön, julma toiminta on
alkanut herättää levottomuutta Riian koko väestössä.
Mielentila on käynyt mitä raskaimmaksi, tuskallisemmaksi. Kaikki
olivat jännitetyin mielin odottaneet oikeuden tuomiota 36:n
rikosjutussa, ja kun hyvin tiettiin keistä tämä sotatribunaali oli
kokoonpantu, ei kukaan odottanut armeliasta päätöstä.
Senvuoksi kaikkien huomio oli pääasiallisesti kiintynyt siihen,
tulisiko väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub sallimaan tehdä
valituksen ylioikeuteen vai eikö sitä annettaisi tehdä, kuten
ei oltu annettu tehdä missään edellisessäkään rikosjutussa, ja
lähetettäisiinkö siis nämät seitsemän yhtä tyynesti telotettaviksi
kuin oli lähetetty edelliset kahdeksan.
Tämä raskas, odottava mielentila tarttui itsestään miehestä mieheen,
ilmassa tuntui ukkospilven läheneminen.
Kesäkuun 1 p:nä keskusteli kuvernööri Svegintsew Riian poliisimestarin
Nilenderin kanssa siitä, olisiko kaupungissa odotettavissa
minkäänlaisia epäjärjestyksiä jos valitusta ei anneta tehdä.
Poliisimestari vakuutti että jos tässä rikosjutussa ei sallita
tehdä valitusta, niin kaupungissa voidaan odottaa syntyvän suuria
selkkauksia ja että työväki ensi työkseen julistaa yleisen lakon,
jonka seurauksia, pohjan ollessa tällaisen, on mahdoton edeltäkäsin
sanoa.
Samana päivänä, kello yksitoista illalla, valituskirjelmä otettiin
vastaan.
Kaikki ovat vakuutetut siitä että ylisotaoikeus ei tule sallimaan
moisia oikeusrikkomuksia ja että se kumoo kuolemantuomion.
Vähän aikaa tätä ennen oli riikalaisen asianajaja Sjablovskin luo,
josta minä jo olen puhunut, tullut viisi henkilöä eri haaroilta
lääniä, tuoden mukanaan surullisia tietoja.
Viime kevät oli tuonut heille raskaita uutisia. Heidän miehensä,
veljensä, jotka olivat lähteneet kotoaan, mikä työtä etsiäkseen,
mikä muissa asioissa, eivät pitkään aikaan olleet lähettäneet mitään
tietoja itsestään. Heidän perheensä kävivät levottomiksi odotellessaan
elättäjiään, eivätkä voineet käsittää mistä syystä he niin kauvan
viipyvät, minkätähden eivät lähetä rahaa, eivät kirjoita — — —.
Tuli kevät lämpöineen, sulatti maasta lumivaipan ja toi ilmi kamalan
salaisuuden. Kadonneitten perheenturvaajain ruumiit makasivat
läpiammutuin rinnoin, murskatuin päin, metsissä, kentillä.
Merimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineet
haudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisi
onnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.
He tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä,
mutta — — — mitenkä?! — — —
Riian rikosjuttuja.
Riian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräs
aivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossa
tosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisesti
viattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.
Itse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkin
molemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.
On kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa
tuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä:
sentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.
Tämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkien
muiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien,
rikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvin
yksinkertainen.
Riian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, oli
kunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.
Steinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussa
palannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaan
hän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilytti
kotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanut
minkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyä
ympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hän
oli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.
Tammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, ja
alkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisin
antamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessä
menisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.
Hetkisen epäröityään Steinberg suostui; he pukeutuivat ja lähtivät
asunnosta. Mutta nyt he tulivat ajatelleeksi että poliisi ehkä
kohtelee heitä vihamielisesti siitä syystä, että revolveri on ladattu,
ja heidän päähänsä tuli loistava ajatus ampua se tyhjäksi ilmaan mikä
sopisi hyvästi koska he olivat kaupungin ulkopuolella.
He laskeutuivat silloin juuri alas korkealta kummulta, ja kun he
olivat päässeet alas kummun juurelle, jossa heitä ei nähnyt mikään
vieras silmä, niin he laukasivat ensimäisen patroonan ilmaan. Kumea
kaiku vyöryi ilmoille, ja heidät valtasi pelko, että joku ehkä
sattuisi kuulemaan; he menettivät kaiken halun ottaa revolverista
latingit näin vaarallisella tavalla, panivat sen taskuunsa ja
juoksivat ylös kummulle.
Kummun harjalle päästyään he havaitsivat kaksi kasakkaa, jotka juuri
tulivat ulos kummun toisella syrjällä olevan valokuvapajan portista.
Kasakat pidättivät heidät, koska olivat kuulleet revolverinlaukauksen,
ja veivät poliisikonttooriin.
Siellä heitä kuulusteltiin, minkä jälkeen he pantiin syytteeseen
siitä, että he, kummun suojaamina, olivat tehneet aseellisen
hyökkäyksen kahta kasakkaa vastaan näiden tullessa ulos viereisen
talon portista.
Jotta he "vilpittömästi tunnustaisivat", heitä kidutettiin, mutta
kumpikaan ei, tuskista huolimatta, voinut selittää muuta kuin mitä
minä edellä olen kertonut.
Oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena revolveri, mutta
sittemmin tämä revolveri kuten tuli toteennäytetyksi todistajain
lausuntojen kautta, ei enää ollutkaan se, joka oli otettu
Steinbergiltä ja joka oli hänen omansa, vaan toinen, hyvin suuri
kaliiberiltaan; silminnähtävästi joku avulias ihminen oli salaa tehnyt
tällaisen vaihdon, sentähden että Steinbergin oma revolveri oli niin
pieni, että koko murhayrityskanne olisi rauennut itsestään, siihen
nähden, että Steinbergin revolverilla olisi ollut mahdotonta tappaa
ketään jo jonkun kymmenen askeleen päästä.
Että revolveri oli vaihdettu toiseen todistivat oikeudessa ne
kaksi kasakkaa, jotka olivat sen ottaneet nuorilta miehiltä ja sen
silloin hyvästi nähneet ja hyvin muistavat minkä näköinen se oli.
Sitäpaitsi oikeudessa tuli selvitetyksi että nämät kaksi kasakkaa
eivät itse syyttäneet heitä murhayrityksestä; he selittivät että
heidän revolverinsa ei edes olisi voinut vahingoittaa heitä he kun
olivat vähintäin 60 askeleen matkalla nuorukaisista ja heiltä otetulla
revolverilla taas ei voi ampua 30:tä askelta kauemmas.
Oikeus piti kiinni kanteesta, jonka mukaan kasakoita vastaan
oli tehty aseellinen hyökkäys, ja väitti että nuorukaiset siinä
silmänräpäyksessä, kun laukaus pamahti, olivat ylhäällä kummulla,
piiloutuneina sen harjan taakse. Tällainen väite oli välttämätön
senvuoksi että muussa tapauksessa he, ollen kummun juurella, eivät
edes olisi voineet nähdä kasakoita.
Tällä asianhaaralla tuli olla hyvin tärkeä merkitys sentähden
että, katsoen paikallisiin olosuhteihin, s.o. kumpuun, porttiin ja
nuorukaisten paikkaan nähden, kaikki viittasi siihen, että ainoastaan
ylhäältä kummulta oli mahdollista nähdä kasakat kun nämä tulivat ulos
portista; senpätähden oikeus niin itsepintaisesti piti kiinni siitä
että Steinberg ja Wadse siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus kuului,
olivat juuri ylhäällä.
Todistajain lausunnot kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan; yksi
todistajista — eräs poika — lausui nähneensä että he, ollessaan
kummun juurella ampuivat revolverilla laukauksen ilmaan; toinen
todistaja — nainen — joka oli ollut lähellä kasakoita, vakuutti että
hän oli nähnyt kummun harjan siinä silmänräpäyksessä, kun hän kuuli
laukauksen, ja että siellä ei ollut ketään; vasta senjälkeen, muutaman
minuutin kuluttua, olivat Steinberg ja Wadse ilmaantuneet ylös
kummulle.