KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOTUKSISTA
Riian kidutuskammio Ja tuomioistuin
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus
Kirj.
W. WLADIMIROW
Venäjästä suomentanut
K. K.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.
SISÄLTÖ:
Riian kidutuskammio ja tuomioistuin
36:n rikosjuttu Riiassa
Riian rikosjuttuja
Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus
Balmasjowin telotus
Kaljajevin telotus
Riian kidutuskammio ja tuomioistuin
I.
Tammikuusta asti [Wladimirowin kirja ilmestyi painosta vuoden 1906
kesän loppupuolella. _Suoment. muist._] yhtämittaa istuu Riiassa
sotaoikeus, joka telottaa ja tuomitsee kuolemaan nuorukaisia ja
viattomia ihmisiä.
Tämä julma tribunali telotutti Toukokuun keskivaiheilla 8 henkeä,
joista 6 syytöntä, mikä oli näytetty toteen todistajain kautta; heistä
oli kolme 18 vuoden iässä.
Näiden 4 kuukauden kuluessa se on käsitellyt 18 rikosjuttua, tuominnut
kuolemaan 18 ihmistä ja telottanut 15. Näiden joukossa oli ihan
syyttömiä.
Nyt, minun kirjoittaessani näitä rivejä, inkvisitsionin pöydän ääreen
astuu 35 henkilöä, joista 18 ovat syytteessä 279:nen pykälän [nim.
Venäjän rikoslain. _Suoment. muist._] mukaan, minkä nojalla heitä uhkaa
kuolemanrangaistus.
Koko oikeusprosessi alusta loppuun, tutkimusainesten hankkiminen,
näiden ainesten käyttäminen — on sellaista järjestelmällistä oikeuden
loukkaamista, sellaista kaikkien oikeudellisuuden ja laillisuuden
vaatimusten syrjäyttämistä, että mielen valtaa pelko lähimmäisten
hengen puolesta ja sydäntä vihloo ajatellessa että kaikki, mitä täällä
tapahtuu, on mahdollista meidän valistuneella kahdennellakymmenennellä
vuosisadallamme.
Kun minä, paikalla, tutustuin tämän tuomioistuimen toimintaan näiden
neljän kuukauden aikana, niin minusta tuntui siltä, kuin olisivat ajat
siirtyneet takaisin, kuin näkisin valveilla, todellisuudessa, kaukaisen
menneisyyden syvyyteen haihtuneet keskiajan kidutusten ja telotusten
kuvat...
Minun täällä, Riiassa, kokoomani ainekset saattavat jokaisen lukijan
sydämen vavahtamaan ja repäsevät hänen rinnastaan tuskallisen inhon ja
paheksumisen huokauksen.
Tämän tribunalin muodostavat viisi henkilöä: kenraalimajuri Arbusow
sekä everstiluutnantit Kerman, Bauman, Witkovskij ja Drosdow.
Istuntopaikakseen he ovat valinneet kirkon. Olisiko kukaan voinut
mielessään kuvitella että siellä, jossa kaikuvat kristillisen
rakkauden, veljellisen yleisen anteeksiannon jumalalliset sanat, Herran
temppelissä, ankarakasvoiset tuomarit lukevat julki kuolemantuomioita
syyttömille uhreille?
Minä en uskonut ja päätin itse, mieskohtaisesti, omilla silmilläni
nähdä missä ja minkälaisissa olosuhteissa tämä kamala tuomioistuin
toimii.
Ja minä sain nähdä että oikeus istuu paikallisen
aliupseeri-harjoituspataljoonan kirkossa.
Alttarilavan ääreen, alttarin ovien eteen on asetettu pöytä, jonka
ääressä ankarat tuomarit istuvat.
Pöydän ja alttarilavan välinen paikka on aidattu erilleen
peililaudoista tehdyllä, ohuella, siniseksi maalatulla väliaidalla;
tähän väliaitaan on tehty ovi, jossa riippuu lukko.
Kaikilta seiniltä on otettu pois pyhimysten kuvat.
Jätetty on ainoastaan Vapahtajan kuva.
Väliseinälle on vastapäätä alttarinovia, ripustettu Keisarin kuva.
Pyhimysten kuvat oli havaittu tuomareille tarpeettomiksi, ne oli
pitänyt viedä pois.
Minä en uskonut silmiäni ja kysyin vieressäni seisovalta sotamieheltä:
— Sanokaapa, täälläkö te rukoilette Jumalaa?
— Täällä, — vastasi hän, — otamme pois väliseinän, heti sen takana on
alttarilava, ikonostaasi [seinä kirkon alttarin ja laivan välissä,
johon asetetaan pyhimysten kuvia. _Suoment. muist._], alttariovet...
Täällä tapahtuu jumalanpalvelus ja täällä me rukoilemme.
— Mihinkä te olette vieneet pyhimystenkuvat seiniltä?
— Me otimme ne pois hiukan aikaa ennen kun oikeus alkoi istuntonsa
ja veimme ne leiriin — vastasi hyväluontoinen sotamies. — Kun oikeus
istuu niin pyhimystenkuvia ei saa olla seinillä, se olisi sopimatonta,
senpätähden me veimmekin ne pois!
Minä riensin pois. — Kirkoissa tavallisen kirkkolamppuöljyn hajun ja
suitsutuksen sijasta täällä haisi viattomalta ihmisvereltä.
Tavanmukaisen kirkkoveisun sijasta täällä kuului aseiden kalske,
rukoilevien sijassa täällä oli kasakkain kasvoja, kiväärejä, pistimiä,
nagaikkoja.
Tuntui kaamealta nähdessä kansan uskon kaikkein pyhimpään tunkeutunutta
oikeudettomuutta, väkivaltaa ja henkilöllisyyden pilkkaamista.
Ennenkun ryhdyn kuvaamaan tämän oikeuden toimintaa, on välttämätöntä,
sen luonteenkuvauksen täydentämiseksi, kertoa niistä täydentävistä
laitoksista, jotka sille valmistavat ja hankkivat tutkimusainekset.
Olisiko kukaan meidän valistuneella aikakaudellamme voinut ajatella,
että Riiassa on olemassa säännönmukaisesti kalustettuja ja kaikilla
tarpeenmukaisilla voimilla hyvin varustettuja kidutuskammioita
syytteenalaisten kiduttamista varten.
Niin, niin, kidutuskammioita — minä en hairahtunut sanoissani! Juuri
kidutuskammioita, samanlaisia kuin oli keskiajalla.
Sellaisia kidutuskammioita kaupungissa on kolme (ehkäpä useampiakin,
mutta minun on onnistunut saada tietoja vain kolmesta kidutuskammiosta).
Näissä kidutuskammioissa kidutetaan syytteenalaisia, jotta voitaisiin
hankkia oikeutta varten ne ainekset, joita muilla ehdoilla ei saataisi
hankituksi. Näitä uhreja kidutetaan, jotta syytteenalainen kärsimiensä
hirveiden ruumiillisten tuskien pakoituksesta tunnustaisi syylliseksi
itsensä ja ne toverit, jotka pyövelit hänelle nimittävät.
Tällä keinoin hankitut todistajain lausunnot, "vilpittömät
tunnustukset", lähetetään tähän oikeuteen, joka saman "tunnustuksen"
nojalla määrää kuolemanrangaistuksen.
Tämän oikeuden ei ole tarvis selvitellä kysymystä siitä, millä keinoin
lausunnot ovat saadut; tuomarien omatunto on levollinen, he toimivat
lain ja oikeuden mukaisesti.
Niin, Riiassa on siis kolme inkvisitsionin kidutuskammiota:
1) Etsivän poliisin osasto,
2) 2:sen Pietarin kaupunginosan poliisikonttori ja
3) Toinen Mitavan poliisikonttori.
Etsivän poliisin osastossa kidutukset toimeenpannaan seuraavalla
tavalla.
Kun syytteenalainen tuodaan osastoon poliisi kuulustelee häntä, vaatii
tunnustamaan ja, jos ei saa haluamaansa vastausta, uhkaa kiduttaa.
Uhkausten jälkeen poliisi ryhtyy toimeen. Vanhemmat virkamiehet menevät
tästä huoneesta etäisempiin ja alhaisarvoiset alkavat kasakkain avulla
piestä.
Piestään julmasti, raivostumiseen asti!...
Lyödään nagaikoilla, kiväärinperillä ja kummisilla kepeillä, joita
näissä kidutuskammioissa nimitetään "pipkoiksi".
Vielä heillä on pamppupatukoita, joihin on punottu rautalankaa.
Syytteenalaisia piestään kunnes he menevät tainnoksiin.
Kun onneton pyövelin iskuista kaatuu raukeana, tunnottomana lattialle,
niin inkvisiittorit valavat hänen päällensä kylmää vettä, kunnes hän
tulee tuntoihinsa.
Mutta jollei tämäkään auta, jos hän kaikkien kärsimiensä kidutusten
jälkeen yhä vaan pysyy uppiniskaisena — ei anna ilmi itseään ja
toverejaan, niin häntä aletaan uudelleen piestä, mutta nyt jo
"kuolemaniskuilla". Silloin pannaan kidutettua uhria kohtaan käytäntöön
asetoveri, pyöveli Avramowin [tunnettu Maria Spiridonowan jutusta.
_Suom. muist._] menettelytavat — kiskotaan hänen päästään hiukset,
hierotaan haavoihin suolaa, käytetäänpä sähköäkin.
Jos kidutettu vielä jaksaa puhua niin tulevat hänen luokseen
viereisestä huoneesta vanhemmat poliisivirkamiehet ja kehottavat häntä
vilpittömästi tunnustamaan kaikki.
Kaikkien kärsimiensä tuskien jälkeen, edessään kauhea perspektiivi
saada vielä monta, monta kertaa uudelleen niitä kokea, tuntien vielä
ruumiissaan nämä tuskat monikin heikompi kidutetuista usein vakuuttivat
todeksi sen, minkä poliisi heiltä tahtoi.
Kun tämä "vilpitön tunnustus" oli tehty, niin kidutukset loppuivat.
Kiusattu uhri vietiin koppiin ja jonkun puolentoista kuukauden kuluttua
syytteenalainen ilmestyi sotatribunalin eteen, joka tuomitsee hänet ja
hänen ilmiantamansa toverit kuolemaan.
Hiukan toisin tapahtuvat kidutukset 2:sen Pietarin kaupunginosan
poliisikonttorissa. Minä kirjoitan sen mukaan, minkä minulle kertoi
henkilö, joka siellä oli istunut kopissa ja tavannut kidutetut sekä
itse nähnyt sen onnettoman, joka kidutusten jälkeen hirttäytyi.
Tässä rakennuksessa on kaksi kerrosta. Ensimäisessä kerroksessa ovat
vangittujen kopit, toisessa pristavin [kaupunginosan poliisitarkastaja
eli poliisipäällikkö. _Suom. muist._] kanslia.
Ja toiseen kerrokseen on laitettu kidutuskammio; siellä vangittuja
kuulustellaan ja siellä heitä kidutetaan. Kidutukset alkavat useimmiten
kello 10:stä illalla.
Kun poliisikonttorin koppeihin tuotiin vangittuina kaksi veljestä, niin
illalla toinen heistä vietiin kidutuskammioon kuulusteltavaksi.
Kauan ja julmasti häntä kidutettiin; hän niskoitteli eikä antanut
ketään ilmi. Hänen miehuutensa osoittautui kidutuksia vahvemmaksi;
pyövelit väsyivät saamatta ainoatakaan "vilpitöntä tunnustusta".
Ihan verisenä hän pantiin alakerrassa olevaan kylmään arestikoppiin.
Hänen maattuaan siellä puolitoista vuorokautta poliisi ilmoitti
hänelle, että, jollei hän tunnusta, niin hänet illalla taas viedään
kuulusteltavaksi.
Onneton ei jaksanut uudestaan kestää näitä hirveitä tuskia,
epäinhimillisiä kidutuksia, vaan päätti kuolla ennen niitä.
Mutta vankilassa tämä ei ole niinkään helppoa.
Mutta hänellä sattui olemaan onni. Ovesta oikealla olevassa kulmassa
löytyi seinään kierretty koukku arsiinan korkeudella permannosta. Totta
kyllä että on hyvin vaikeaa hirttäytyä kun jalanalusta on niin pienen
matkan päässä, mutta niin suuri oli hänen halunsa kuolla, että hän teki
paitansa kaistaleesta narun, heittäytyi pitkälleen lattialle ja pujotti
päänsä silmukkaan.
Tällaisessa kaltevassa asennossa hänet löysi vartiomies kun hän jo oli
kylmänä ruumiina.
Ei ole epäilemistä että hän kuoli verkalleen ja kauheissa tuskissa;
koko hänen kasvonsa olivat hirmuisten kouristusten vääntämät. Kun
vartiomies näki hänet hirttäytyneenä kutsui hän pelästyneenä paikalle
sen vangin, joka minulle tämän on kertonut, ja avasi hänelle kopin oven
sanoen: "Katsokaapa kuinka hän on kuristautunut! Mies parka!!"
Ja kamalaa oli tosiaan katsoa tätä poloista. Kuinka paljon
epäinhimillistä tahdonvoimaa, uskomatonta mielen lujuutta hän oli
tarvinnut, ottaakseen itsensä hengiltä kun suurempi osa ruumista
puolittain makasi lattialla, selällään, ja kun silmukka, tuskin
kireellään, vain heikosti puristi kurkkua.
Mutta hän oli kuollut ja oli välttänyt kidutukset, oli kuollut — ketään
ilmiantamatta.
Pian tulivat viranomaiset, tekivät pöytäkirjan ja menivät pois. Tuli
sekin korttelinpäällysmies [vastaa meidän ylikonstaapeliamme. _Suom.
muist._], joka oli häntä kiduttanut ja jonka vielä olisi pitänyt häntä
kiduttaa...
Tämän kamalan asennon nähdessään hän ei voinut pidättää itseään
sanomasta vieressään olevalle ystävälleen: "Katsoppas! Katsoppas tuota
roistoa, mitenkä on hirttäytynyt!"
Lainaan tähän viralliset tiedot pöytäkirjasta, joka tehtiin Riian
vankilalääkärin Wiben tarkastaessa neljää, toisessa Mitavan
poliisikonttorissa kidutettua henkilöä.
"Vastaanottohuoneeseni tuli neljä syytteenalaista: Windeus, Kallei,
Tarksh ja Eglit, pyytäen tarkastamaan itseään.
"Tarkastaessani heitä minä havaitsin paljon lyöntien jälkiä: naarmuja,
mustelmia y.m. Eglitillä oli silmän alla voimakkaan iskun jälki.
Lyönnit ovat annetut 4—5 päivää, tai kauemmin, ennen tarkastusta.
"Vammain laadusta täytyy päättää, että ne ovat tehdyt jollakin tylsällä
aseella; muutamat mustelmat voivat olla seurauksena nyrkiniskuista,
mutta löytyi myös sellaisia raamuja, jotka eivät voineet johtua
nyrkiniskuista: näiden raamujen alkuperästä voi sanoa että ne eivät
ole seurauksia kepin-, nagaikan tahi raipaniskuista, koska tässä
tapauksessa mustelmat olisivat pitkulaisten raitain näköisiä, jonka
näköisiä ne todellisuudessa eivät ole; on mahdollista että nämä
mustelmat ovat seurauksena saappaiden koroilla, nyrkkiraudalla taikka
muulla sentapaisella tylsällä aseella annetuista iskuista. Kukin isku,
erikseen, ei ollut erittäin raskas, mutta siihen nähden, että niitä oli
hyvin paljon, minä silloin tulin siihen johtopäätökseen että henkilöt,
jotka olivat ne saaneet, olivat kärsineet melkoista ruumiillista
tuskaa ja suurta hermojen järkytystä. Tarkastuksen tuloksista minä
olen ilmoittanut Riian piirioikeuden prokuraattorille, hänen asiassa
tekemänsä virallisen tiedustelun johdosta, mikä tiedustelu perustui
syytteenalaisen Eglitin äidin hänelle jättämään valituskirjelmään.
Mainitut syytteenalaiset ilmoittivat minulle että lyönnit oli heille
annettu Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa."
Otan tähän sota-oikeuden pöytäkirjasta todistaja Jansonin lausunnon
oikeuden istunnossa.
"Minä Janson olin yhdessä Meijerin kanssa Riian kaupungin II:ssa
Mitavan poliisikonttorissa. Olimme suljettuina samaan koppiin. Hänet
kutsuttiin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen poliisikonttorirakennuksessa
kuului huutoja.
"Jonkun hetken kuluttua konstaapelit työnsivät koppiin Meijerin
kauttaaltaan verisenä ja tunnottomana. Pää ja kasvot olivat veressä;
kun me riisuimme hänet oli hänen selkänsä täynnä sinisiä täpliä,
ja tuntoihinsa tultuaan hän sanoi, että häntä olivat lyöneet
korttelinpäällysmiehet ja konstaapelit, vaatien häntä tunnustamaan että
hän oli ampunut konstaapeleita, mutta hän sanoi meille ettei hän tästä
mitään tiedä."
Vielä Martin Bentin lausunto:
"Minä näin Meijerin Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa,
jossa yhteen aikaan olin suljettuna samaan koppiin kuin hänkin.
"Meijer kutsuttiin kuulusteltavaksi ja heti sen jälkeen kuului huutoja;
minä tunsin äänestä että huutaja oli Meijer. Jonkun hetken kuluttua
Meijer työnnettiin sisään verisenä. Yhdestä tai useammasta hänen
päässään olevasta haavasta juoksi verta; kun me riisuimme hänet, niin
havaitsimme hänen selkänsä olevan täynnä sinisiä täpliä."
Todistaja Mesjvilkan lausunto:
"Minä näin syytteenalaisen Ausjron verisenä Riian kaupungin II:ssa
Mitavan poliisikonttorissa. Kun kysyin häneltä syytä tähän hänen
tilaansa, niin hän vastasi, että häntä oli piesty poliisikonttorissa
neljä kertaa; joka kerta oli hänen päälleen pieksemisen jälkeen
valettu vettä ja vaadittu häntä tunnustamaan osallisuutensa pristavi
Porsjitskin murhaan. Ausjro sanoi että häntä piestäessä oli ollut läsnä
syytteenalainen Lik, joka oli vakuuttanut Ausjron olleen osallisena
tähän rikokseen.
"Poliisikonttorissa Lik myös sanoi hänelle, todistajalle, että
hän, II:ssa Mitavan poliisikonttorissa hänelle annettujen lyöntien
pakoituksesta, oli tunnustanut olleensa osallisena Porsjitskin murhaan".
Nämät lausunnot ovat lainatut Riian sotaoikeuden istunnossa tehdystä
pöytäkirjasta.
"Samana päivänä kun matkustin pois Riiasta sain vankilasta
eräältä vangilta A. kirjeen, jonka otan tähän kokonaisuudessaan
kaikkine oikokirjoitusvirheineen: [Näitä oikokirjoitusvirheitä on
alkuperäisessä, venäläisessä, teoksessa painetussa kirjeessä koko
joukko; en kumminkaan ole katsonut olevan syytä erityisesti mukailla
sellaisia tähän suomennokseen, säilytän vaan itse tyylin. _Suom.
muist._]
"Minut lähetettiin etsivään osastoon. Osaston päällikkö Kosjko iski
minua, kuulustellessaan, vasten hampaita jollakin aseella, niin että
heti löi ulos suustani etuhampaan, ja vielä 2 muuta tuskin pysyvät
paikoillaan; sitäpaitsi Kosjko vei minut ulos kasakkain piestäväksi,
jotka kohta ryhtyivät tähän ja hakkasivat rikki vaatteet, jotka
minulla oli ylläni ja repivät myös ruumistani.
"4:nnen Moskovan kaupunginosan pristavin apulainen löi miekallaan
rikki pääni 2:sta paikasta, minä tulin kokonaan veriseksi; sitäpaitsi
panivat minut sähkökoneeseen, jossa minusta vetivät kaikki mitat,
löivät minua mitä petomaisimmalla tavalla. Rääkkäsivät minua 8
vuorokautta. Runtelivat terveyteni, niin että olen tullut kuuroksi
molemmilta korviltani, enkä tiedä mistä syystä minut ovat iäksi
tehneet raajarikoksi ja sitäpaitsi näännyttävät vankilassa. Minulla
on vaimo ja kolme alaikäistä lasta, jotka ovat ilman leivänpalaa.
Sellainen on minun viaton kärsimykseni."
Paitsi näitä, on minulla vielä muita lausuntoja, jotka kumoamattomasti
todistavat, että mainitsemissani kolmessa kidutuskammiossa on käytetty
ruumiillisia kidutuksia jotta saataisiin syytteenalaiset sekä
tunnustamaan itsensä syyllisiksi että vakuuttamaan syyllisiksi muut
syytteeseen pannut.
Ja näillä kidutuksilla päästiin tarkoituksen perille. Kussakin
rikosjutussa löytyi pari kolme sellaista henkilöä, jotka eivät
jaksaneet kestää näitä hirveitä tuskia, vaan tekivät ilmiannon.
Eräitä naisia kidutettiin samalla tavalla. Minä näin Riiassa erään
asianajajan luona valokuvan erään naisen selästä, joka oli kovin
rikkihakattu. Toisille naisille lausutaan tämän laatuisia uhkauksia:
"Ellet tunnusta, niin tiedä että täällä on kasakoita ja me annamme
sinut heidän käytettäväkseen! Silloin kielesi kyllä käy vähemmän
kankeaksi...!"
Tällaisen uhkauksen sai kuulla, hänelle itselleen lausuttuna, eräs
nuori tyttö, joka itse tämän kertoi minulle.
Hän sanoi tämän lauseen tehneen häneen niin raskaan vaikutuksen,
ettei hän vielä nytkään voi muistella tätä hetkeä ilman kauhua. Hän
oli silloin hyvin ymmärtänyt, että noiden pyövelien suussa tämä ei
ollut uhkaus, vaan ainoastaan varotus; että he, jos tahtovat panna sen
täytäntöön, ilman epäröimistä niin tekevätkin.
Nykyään on 36:n rikosjutussa eräs yli 50 vuoden vanha eukko Laht; hän
on niin kovasti pelästynyt kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään
tapahtuu, että on alkanut puhua järjettömyyksiä ja tullut aivan
epänormaaliksi, ja hänen puolustajansa [nimittäin oikeudessa.
_Suom. muist._] on vaatinut, että hänet annettaisiin lääkärien
tarkastettavaksi.
Kuten ylempänä sanoin, on melkein jokaisessa rikosjutussa löytynyt
heikkoja ihmisiä, joihin kidutukset ovat vaikuttaneet masentavasti ja
jotka ovat sanoneet syylliseksi itsensä ja toverinsa.
Niinpä siinä rikosjutussa, joka loppui viikko takaperin ja jonka
tuloksena oli että kahdeksan henkeä laillisella tavalla telotettiin,
ampumalla, oli kaksi ilmiantajaa: Windeus ja Tarksh.
Tästä rikosjutusta minä kerron erikseen, sanon nyt vaan että minun
Riiassa ollessani, sisäasiain ministeri sähköteitse vaati lähettämään
itselleen tämän jutun asiakirjat. Arvattavasti hän tahtoo vastata
Duman tiedusteluun. Tässä jutussa ammuttiin puolustajain lausunnon
mukaan, kuusi henkeä syyttömästi, he olivat näyttäneet toteen
alibi’nsä [s.o. että rikoksen tapahtuessa olivat muualla. _Suom.
muist._].
Nyt siirryn tuohon 36:n rikosjuttuun, jonka nähtävästi täytyy päättyä
hyvin surullisesti, nimittäin kuolemantuomiolla 18:lle hengelle.
Kun yleisö tutustuu tähän rikosjuttuun, vaikkapa vaan kaikessa
lyhykäisyydessä, niin ehkäpä heidän telotuksensa herättää yleisössä
kauhua ja hillitsee tulevaksi ajaksi pyövelin käden.
Jotta tätä suurta rikosjuttua varten onnistuisi luoda "vilpittömiä
tunnustuksia" — oli pakko panna käytäntöön radikaalisempia
kidutuskeinoja, kuin mitä ennen oli käytetty. Tässä tapauksessa ei
riittänyt kiduttaminen, täytyi uhata kuolemalla, vieläpä tappaakin.
Kolmen todistajan — syytteenalaisen lausunnon mukaan — tapahtui asia
seuraavasti:
Piti lähettää 4 vankia Riian ojennusvankilaan. Heitä saattoi
vartiosto, jossa oli kuularuiskukomppanian kapteeni Pavlovskij.
Vankeja ei viety kaupungin läpi, vaan pitkin syrjäkatuja, yöllä.
Oli kuuvalo. Tultuaan autiolle paikalle, Grusenbergin seutuville,
vartiosto pysähtyi.
Kapteeni kehotti kaikkia neljää tunnustamaan itsensä syyllisiksi
"Nadesjdan" konttorissa tehtyyn ryöstöyritykseen.
He kielsivät osallisuutensa.
Silloin kapteeni huomautti heille, että, elleivät he tunnusta, hän
tappaa heidät, ja käski yhden heistä, Jodnis'in astua syrjään ja
miettiä hetkisen.
Jonkun minuutin kuluttua kapteeni kysyi häneltä oliko hän päättänyt
tunnustaa; hän vastasi että hän on syytön eikä mitään tiedä.
Kapteeni antoi sotamiehille käskyn ampua hänet.
Jodnis asetettiin seisomaan syrjään ja ammuttiin muutamalla
laukauksella kuoliaaksi...
Pantuaan uhkauksensa näin realisella tavalla täytäntöön, kapteeni
Pavlovskij arveli että muut paikalla tunnustavat itsensä syyllisiksi,
mutta Bushman, joka oli seuraava järjestyksessä, vastasi samaten ettei
hän mitään asiasta tiedä eikä voi mitään tunnustaa.
Hänen osakseen tuli sama kohtalo. Ja laukauksen jälkeen hän hengetönnä
kaatui maahan.
Kapteeni Pavlovskij vei palavan tulitikun Bushmanin huulille ja tällä
keinoin tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei teloitettu hengittänyt, —
jätti molemmat makaamaan ja kääntyi itse kahden vielä eloon jääneen
puoleen kysyen eivätkö he nyt tahdo tunnustaa.
Kauhun valtaamina he huusivat:
— Tunnustamme kaikki, kaikki! Elkää tappako!
Ja pelastaakseen henkensä nämät kaksi, Andree ja Rehwald, antoivat
ilmi useimmat tässä 36:n rikosjutussa syytteeseen pannuista.
Riian kidutuskammio ja tuomioistuin 21
Kapteenille täydelliseksi yllätykseksi Bushman toipui, lähetettiin
vankilan sairaalaan ja parani kuukauden kuluttua.
Puolustajain kapteeni Pavlovskille oikeudessa tekemään kysymykseen
mistä syystä Jodnis oli tiellä ammuttu ja Bushmania vaarallisesti
haavoitettu, hän vastasi heidän yrittäneen karata.
Häntä kehoitettiin kertomaan seikkaperäisesti mitenkä tämä
karkausyritys oli tapahtunut, ja kaikki tappoa koskevat asianhaarat;
hän antoi hyvin sekavia selityksiä; sanoi ensin ettei hän itse
saattanut vankeja, vaan kulki toisella puolen tietä ja oli antanut
vartioston päällikkyyden aliupseerille, jonka nimeä hän ei
muista, samaten hän ei tunne ainoatakaan vartiostoon kuuluneista
sotamiehistä. Senjälkeen kapteeni Pavlovskij selitti että hän siinä
silmänräpäyksessä, kun laukaukset oli ammuttu, oli ollut kaukana
vartiostosta, noin 20 minuutin matkalla sen takana.
Kun puolustaja kysyi, oliko tässä asiassa toimeenpantu tutkimusta,
keskeytti sotaoikeuden puheenjohtaja puolustajan eikä enää sallinut
kosketella tätä kysymystä. [Tätä kirjaa painettaessa oli heinäkuun
30:nä p:nä 1906 sanomalehdessä "Svobodnaja Sjisnj" luettavana seuraava
uutinen:]
[Itämeren maakuntien rauhoittamisesta tunnetun kuularuiskukomppanian
päällikkö Pavlovskin teoista pidetään tätä nykyä, vihdoinkin,
tutkimus. Kuten tunnettua, hän, kuljettaessaan vangittuja henkilöitä
vankilaan, tiellä kuulusteli heitä ja, kun he eivät tunnustaneet
itseään syyllisiksi, ampui yhden kuoliaaksi ja toista, D. Bushmannia,
haavoitti kuolettavasti, minkä jälkeen muut kaksi, Andree ja Rehwald
tunnustivat todeksi kaikki mitä hän vaati. Sitten pantiin näiden
lausuntojen nojalla syytteeseen 36 henkilöä, joista seitsemän
tuomittiin kuolemaan. Tuomion ylisotaoikeus kumosi, ja juttu tulee
käsiteltäväksi Elokuun 8:na päivänä. ("Svob. Sjisnj"-lehden kirjeen.)]
Nuo kolme tämän verisen kohtauksen eloonjäänyttä todistajaa todistivat
sitävastoin niinkuin minä tässä olen kirjoittanut.
On huomattava, että kun Bushman oli paranemassa, tuli hänen luokseen
sairaalaan santarmieverstiluutnantti Baikow ja alkoi kehoittaa häntä
vilpittömästi tunnustamaan kaikki, sanoen, että muussa tapauksessa hän
taas viedään autiolle Grusenbergin vuorelle.
Bushman pysyi lujana ja kielsi olleensa osallisena.
36:n rikosjuttu Riiassa.
Kuten edellisessä kuvauksessa jo mainitsin on Riian sotatribunali
viime kuukausina käsitellyt 18 rikosjuttua ja telottanut 15 henkeä.
Kukin näistä rikosjutuista on siihen määrään mielenkiintoa herättävä,
niin voimakkaasti on kussakin ilmennyt omantuntonsa vaatimuksista
välinpitämättömien tuomarien oikeudenvastainen toiminta, että olisi
välttämätöntä tarkastaa kutakin rikosjuttua erikseen, jotta tämän
kollegion toiminnan luonteen kuvaus tulisi täydellinen, — mutta sitä
varten tarvittaisi liian paljon aikaa ja tilaa.
Senvuoksi minä otan niistä ne, jotka ovat enimmin mielenkiintoa
herättävät, ja alan 36:n rikosjutusta.
Edellisessä luvussa olen kertonut, että todistajain lausuntojen
hankkimista varten tähän rikosjuttuun, oli pyövelien täytynyt tappaa
yksi syytteenalainen ja vaarallisesti haavoittaa toista; tämän
pelotuksen jälkeen kaksi heikointa, Andree ja Rehwald, antoivat ilmi
muut henkilöt.
Syytteenalaisten joukossa on kaksi tyttökimnaasin oppilasta, toinen
5:ltä, toinen 6:lta luokalta; useimmat muista eivät ole täysi-ikäisiä.
On eräs eukko, iältään yli viidenkymmenen. Hän ei ymmärrä mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ei tiedä mistä syystä hän on
vangittu; kaikki hänen ympärillään peloittaa häntä ja hänen järkensä
on alkanut pimetä.
Ennen oikeuden istuntojen alkamista hallinto siirsi muutaman vangin
Riian ojennusvankilasta Liivinmaan lääninvankilaan.
Viimeksimainittu on rakennettu kahtasataa henkeä varten, mutta
tätä nykyä siellä on yli kuusisataa vankia. Yhteen koppiin oli
teljetty kuusi henkeä, niin että yöllä lattia oli sullottuna täyteen
ihmisruumiita; he nukkuivat paljaalla asfalttilattialla. Koppi on
hyvin pieni, kolme askelta toiseen ja viisi askelta toiseen suuntaan.
Ilman puute, ahtaus, lika, tiheän rautaristikon pimentämästä ikkunasta
tuleva riittämätön päivänvalo, — seuraukset kaikesta tästä tulivat
pian näkyviin, ja eräs syytteenalainen, Fradkin nimeltään, sairastui
pahasti, oltuaan kausi päivää moisessa huoneessa; sairaudestaan
huolimatta hän haastettiin oikeuden istuntoon, toverit kantoivat
hänet sinne käsillään ja sellaisessa tilassa hän sitten oli
läsnä oikeudessa; seuraavana päivänä hän ei enää voinut tulla ja
puolentoista vuorokauden kuluttua hän kuoli.
Vankilan lääkäri kävi häntä katsomassa hänen jo ollessaan kuolleena.
Mihinkä tautiin hän oli kuollut jäi kun jäikin epätietoiseksi ja
useimmille vangeille arvoitukseksi.
Vankilalääkäri ilmoitti virallisessa tiedonannossaan että syynä
Fradkinin kuolemaan oli ollut vankilahuoneen ahtaus ja kosteus.
Tämän jälkeen vangit sijoitettiin kaksittain kuhunkin koppiin.
Mutta kaikkein omituisinta on että Fradkinin kuoleman jälkeisenä
päivänä samassa kopissa sairastui toinen syytteenalainen Saharow.
Silloin hallinto kiireimmiten siirsi hänet takaisin Riian
ojennusvankilaan, parempiin terveydellisiin olosuhteisiin, ja siellä
hän nopeasti parani.
Tästä syytteenalaisesta Saharowista täytyy sanoa joku sana.
Oikeus katsoo hänellä olleen tärkeän osan käsittelyn alaisessa
rikoksessa, pitää häntä sosiaalidemokratisen taistelujärjestön
päämiehenä ja etsii erityisellä harrastuksella todistusaiheita,
voidakseen laillisella perusteella telottaa hänet.
Mutta todistusaiheita ei ole!... Ja kun herra T., keskustellessaan
erään tuomarin, everstiluutnantti Kermanin, kanssa, huomautti hänelle
tästä, niin everstiluutnantti oikeushuoneessa vastasi hänelle: — "Se
ei ole tärkeää! Yhdentekevää onko todistusaiheita vai eikö, kaikissa
tapauksissa Saharow jo kauvan sitte riippuu meillä nuorassa".
Intohimoisessa halussaan saada tyydyttää verisiä vaistojaan lukee
sotatribunali hänet osalliseksi erääseen rikokseen, joka tapahtui
kuukausi Saharowin vangitsemisen jälkeen ja vaikka hän siihen aikaan,
kun itse rikos tapahtui, istui vankilassa. Oikeus perusteli tätä
syytöstään, että vangittu henkilö on ottanut osaa rikokseen, sillä,
että Saharowin turmiokas vaikutus muka on ollut niin suuri, että se on
ilmennyt puheena olevassa rikoksessa! Tässä on, oikeuden mielipiteen
mukaan, hänen vikansa; sitäpaitsi oikeus on katsonut oikeiksi erään
todistajan — ilmiantajan — lausunnot, nimittäin Andreen, joka oli
vakuuttanut nähneensä Saharowin lokakuun 17—20 päivän välillä
pitämässä puhetta väkikokouksessa. Mutta tietäen millä julmalla
tavalla Andreen "vilpittömät" tunnustukset oli hankittu, puolustajat
suuresti epäilivät tämän lausunnon todenperäisyyttä, ja pitkien
ponnistusten jälkeen heidän onnistui todistaa Saharowin alibi: juuri
samaan aikaan Saharow istui vangittuna Riian vankilassa.
Saharowia vastaan on vielä sitäpaitsi olemassa tuomarien mieskohtainen
kiukku; äkkipikaisuudessa hän oli, nähdessään tämän tällaisen
tuomioistuimen, ollut kyllin varomaton sanoakseen: "Nämä eivät ole
tuomareita, vaan teurastajia!"
Minä tapasin Riiassa erään Saharowin ystävistä; hän kertoi minulle,
että Saharow hyvin tuntee tuomari, everstiluutnantti Kermanin lausuman
klassillisen fraasin: "hän riippuu meillä jo kauvan sitte nuorassa!",
ja odottaa kuolemaansa, vaikka hyvästi käsittääkin ettei ole olemassa
mitään tosiperusteita, joiden nojalla hänet voitaisiin telottaa...
Nähdessään oikeutta, kohtuutta ja laillisuutta polkevien tuomariensa
kostonhimon ja oikeudentunnon puutteen hän hyvin tietää, että hänelle
ei löydy pelastusta, ja valmistautuu kohtaamaan kuoleman kasvoista
kasvoihin.
Samalla tässä nuoressa organismissa on hyvin ymmärrettävä elämän jano;
hän tahtoo niin mielellään elää ja tehdä työtä tulevan, uuden Venäjän
hyväksi, että häntä katsellessa mielen valtaa syvä sääli tätä nuorta
elämää kohtaan, jonka on lopettava pyövelin käsi.
Ja tämä halu, tämä tarve saada elää, synnyttää hänessä kovan,
tuskallisen taistelun; hän on valmistautunut kuolemaan, odottaa sitä,
ja samaan aikaan nuori, tarmokas organismi protesteeraa, ei tahdo
myöntyä, synnyttäen tällä kauheita tuskia, syvän sisällisen epäsoinnun.
Puheenjohtaja Arbusow ei edes usko että hänen edessään on juuri
Saharow itse: hän otaksuu tämän olevan toisen henkilön, joka itseään
kutsuu tällä nimellä; antaessaan hänen allekirjoitettavakseen erään
paperin hän sanoi: "Kirjoittakaa alle miten tahdotte — vaikkapa Mark,
tai mikä muu nimi... taikka Saharow, — meille tämä on yhdentekevä!"
* * * * *
Tämän rikosjutun käsittelyssä on sotatribunali tehnyt itsensä
syypääksi useaan oikeusvirheeseen sekä lainopillisessa että
muodollisessa suhteessa. Minä esitän ne järjestyksessä.
Väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub eroitti 36:n jutun yleisten
oikeuksien tuomiovallasta ja antoi sen sotaoikeuden käsiteltäväksi
päiväkäskyllä Huhtikuun 15 päivältä [kaikki kirjassa mainitut
päivämäärät ovat vanhaa lukua. _Suom. muist._], jossa samalla kertaa
vedotaan sekä lisättyä suojelustilaa että sotatilaa koskeviin
ohjesääntöihin, s.o. kahteen lakiin, joista toinen poistaa käytännöstä
toisen, koska sotaohjesäännön 8:s pykälä nimenomaan määrää, että
niillä paikkakunnilla, jotka ovat julistetut sotatilaan, lisätty
suojelustila poistetaan käytännöstä.
On huomattava että siihen aikaan, kun puheena oleva rikos tapahtui,
Riian kaupunki ei vielä ollut sotatilassa, josta seikasta muun muassa
paikkakunnan kuvernööri Svegintsew juuri ilmoittaa kirjelmässään
sisäasiain ministerille, pyytäen häntä asettamaan 36 henkilöä
sotaoikeuden tuomittavaksi lisättyä suojelustilaa koskevan ohjesäännön
nojalla. Ministeri täyttikin tämän pyynnön.
Siten siis kaksi viranomaista oli määrännyt, että juttu oli annettava
sotaoikeuden käsiteltäväksi: sisäasiainministeri ja väliaikainen
sotilaskenraalikuvernööri.
Tämä viranomaisten ja lakien ylenpalttisuus on todistuksena siitä,
että ei ole olemassa sellaista lainmääräystä eikä niin pätevää
viranomaista, joka olisi ollut oikeutettu tämän tekemään.
2) Kannekirjelmät annettiin syytteenalaisille hektografeerattuina; ne
olivat hektografeeratut sillä tavoin, että oli aivan mahdotonta lukea
niitä, — paikoittain paperin lehdet olivat valkeita.
Mutta ihmisiähän uhkaa kuoleman rangaistus; heillä on oikeus saada
tietää mistä heitä syytetään ja ehkäpä telotetaan!
He kääntyivät oikeuden puheenjohtajan puoleen pyytäen saada toiset
kannekirjelmät, joista voisi saada selon.
Puheenjohtaja katsoi tämän täydellisesti tarpeettomaksi, perustellen
kieltonsa sillä, että hehän istuvat samassa vankilassa ja voivat
senvuoksi vapaasti vaihtaa tietoja, — ja kun samana päivänä vankilan
päällikkö kysyi oikeuden puheenjohtajalta saako syytteenalaiset
sijoittaa yhteen, käski hän pitää heidät erillään toisistaan kopeissa.
Silloin syytteenalaiset uudestaan kääntyivät saman puheenjohtajan
puoleen pyytäen lupaa saada tutustua asiakirjaan oikeuden kansliassa,
sekä, siinä tapauksessa että hän tähän pyyntöön suostuu, hänen
toimenpidettään siihen että he sinne toimitetaan.
Tämän johdosta puheenjohtaja Arbusow ilmoitti että heillä on oikeus
saada tutustua asiakirjoihin oikeuden kansliassa, mutta mitä tulee
heidän sinne tuomiseensa, niin hän ei sekaannu siihen, koska tämä on
vankilan päällystön asia; vankilan päällystö ei vaan laskenut kun ei
laskenutkaan heitä kansliaan.
Kukaan syytteenalaisista ei saanut tilaisuutta tutustua asiaansa
kannekirjelmästä.
3) Kaikki kannekirjelmät ovat kirjoitetut venäjän kielellä;
syytteenalaisten joukossa taas on lättiläisiä, jotka eivät osaa
venäjää; kielenkääntäjiä heille ei annettu ja he eivät asiakirjoista
kyenneet lukemaan edes sitä, mikä niissä oli kirjoitettuna selvästi ja
näkyvästi.
Yhden sellaisen kannekirjelmän, jossa on valkeita paperilehtiä ja
jossa on ihan mahdotonta saada mistään selvää, minä olen ottanut
mukaani, säilyttääkseni sen asiakirjana.
4) Itse oikeuden istuntopäivänä oikeus ilmoitti että kuuteen henkilöön
nähden prokuraattori muuttaa kannekirjelmästä tekemänsä johtopäätökset
ja nostaa heitä vastaan, pakkotyörangaistuksella uhanneen kanteen
sijaan, toisen kanteen, jota seuraa kuolemanrangaistus.
Puolustajat pyysivät oikeuden antamaan heille aikaa puolustuksen
valmistamiseen taikka sallimaan heidän haastaa uusia todistajia, jotta
he voisivat taistella tätä uutta kannetta vastaan.
Oikeus hylkäsi pyynnön.
5) Oikeusistuntojen toisena päivänä syytteenalainen Fradkin sairastui
eikä voinut olla istunnossa läsnä, prokuraattori esitti tämän johdosta
antamassaan lausunnossa että hänen juttunsa olisi lykättävä.
Puolustajat pyysivät oikeuden lykkäämään koko jutun, koska on
mahdotonta eroittaa jutusta yksi henkilö ilman että muiden
syytteenalaisten edut siitä kärsivät ja koska Fradkinia vastaan
nostettu kanne on läheisessä yhteydessä koko jutun kanssa.
Oikeus hylkäsi pyynnön ja eroitti Fradkinin jutun.
Oikeuden hylkäävän päätöksen johdosta puolustajat ilmoittivat
menettävänsä jonkun osan puolustusaineksia sen nimittäin, mikä voisi
olla tarjona Fradkinin selityksissä, ja pyysivät saada tämän aukon
täyttämiseksi haastaa uusia, nimeltä mainitsemiaan todistajia.
Oikeus hylkäsi pyynnön.
Kesken jutun käsittelyä oikeus teki hämmästyttävän päätöksen,
päätöksen, jolle ei löydy vertaistaan. Yhtätoista syytteenalaista
uhkaa kuolemanrangaistus ainoastaan sillä perusteella, että heitä
syytetään höyrylaivan ryöstöstä Joulukuun 15 päivänä Väinäjoella sekä
viinikellarin ryöstöstä; syytteenalaisten rikoksista ei ole pidetty
valmistavaa tutkimusta [nim. tutkimustuomarin toimittamaa. _Suom.
muist._], vaan on sen sijaan vaan ollut santarmien toimittama tutkinto.
Puolustajat olivat saaneet tietää että nämät samat rikokset ovat
käsiteltävinä tutkimustuomarilla ja piirioikeudessa ja että siellä on
niitä koskevat asiakirjat; he, puolustajat, huomauttivat oikeudelle,
että jos samain rikosten käsittely tapahtuu toisistaan riippumatta
sekä sotaoikeudessa että piirioikeudessa, niin voi tapahtua
että kahden eri tuomioistuimen samassa jutussa antamat tuomiot
tulevat olemaan keskenään ristiriitaiset, ja pyysivät senvuoksi
että piirioikeudesta ja tutkimustuomarilta hankittaisiin mainitut
asiakirjat ja liitettäisiin tähän juttuun.
Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen päätti oikeus hylätä puolustajaan
pyynnön sillä perusteella, että ne viranomaiset, väliaikainen
kenraalikuvernööri ja sisäasiain ministeri, jotka olivat asettaneet
syytteenalaiset sotaoikeuden tuomittavaksi, hyvin tiesivät että nämä
jutut olivat muissa oikeusvirastoissa käsiteltävinä; tämän vuoksi
oikeus ei katso itsellään olevan oikeutta mennä muuttamaan näiden
virastojen määräystä ja hylkää pyynnön.
Siten nyt voi tulla seuraava epänormaali asiain tila:
Sotaoikeus katsoo toteen näytetyksi, että höyrylaivalla Väinäjoella
Joulukuun 15 päivänä tapahtuneeseen ryöstöön oli osallisena
kaikkiaan yksitoista henkilöä, ja tuomitsee kuolemaan ne yksitoista
syytteenalaista, jotka nyt ovat oikeuden edessä. Mutta toisten,
tutkimustuomarin hankkimain, ainesten nojalla Riian piirioikeus katsoo
että saman höyrylaivan ryöstivät, samana Joulukuun 15 päivänä, myöskin
yksitoista henkilöä, mutta peräti toiset yksitoista, ja tuomitsee
kuolemaan nuo toiset yksitoista henkeä.
7) Kanteiden joukossa löytyy myös eräs hyvin eriskummallinen ja
puolustajille aivan mahdoton kanne. Syytteenalaisia syytetään
siitä että he joulu- ja tammikuussa ovat tehneet koko sarjan
rosvoushyökkäyksiä viinikellareihin ja viinapuoteihin, mutta ei
mainita talojen numeroa, ei puotien omistajia, ei ryöstöjen aikaa eikä
niiden yhteydessä olleita asianhaaroja.
Kun kanne on näin aivan kuulumatonta laatua ei puolustajilla ole
minkäänlaista mahdollisuutta nähdä mitenkä heidän oikeastaan on
suunnattava asiat voidakseen todistaa oikeudelle mitä eivät he eikä
itse oikeuskaan tunne.
Paitsi yllälueteltuja selviä rikkomuksia syytteenalaisten oikeuksia
vastaan, on vielä huomioonotettava se yleinen sääntö, jota oikeus
noudattaa, se kun ei haasta oikeuteen sellaisia puolustajain esittämiä
todistajia, jotka, vaikka kyllä asuvat sillä paikkakunnalla, jossa
rikos on tapahtunut, eivät asu itse Riian kaupungissa; mutta syyttäjän
esittämiä todistajia kyllä haastetaan kaikkialta — Kuurinmaalta,
Liivinmaalta ja muilta paikkakunnilta.
Moisen kieltäytymisen vuoksi on syytteenalaisten ollut pakko
kutsua useita todistajia omalla kustannuksellaan, mutta kun
useimmat syytteenalaisista ovat varattomia, ovat puolustajat omalla
kustannuksellaan kutsuneet todistajia, josta heillä on ollut sangen
tuntuvia menoja. Vielä on tämän oikeuden erityisyytenä se, että
kahdeksastatoista rikosjutusta, jotka sillä on ollut käsiteltävänään,
on ainoastaan yhdessä tapauksessa annettu tehdä tuomiosta valitus
ylioikeuteen; muista ei ole sallittu.
II.
Riian sotaoikeuden käsiteltävänä hiljakkoin olleessa kahdeksan
telotetun jutussa ja nykyisessä 36:n jutussa ovat puolustajina olleet:
Pietarista saapunut asianajaja Sokolow ja Riiassa asuva asianajaja
Sjablovskij.
Kuten edellisestä luvusta näkyy, ovat puolustajat toimineet hyvin
vaikeissa olosuhteissa.
Nähdä tuomioistuimen alinomaiset oikeusrikkomukset, tuntea itsensä
täydellisesti voimattomaksi todella puolustamaan syyttömiä ihmisiä
ja, tehokkaasti asiaan ryhtymällä, edistämään totuuden selvittämistä,
lisäksi vielä kidutusten käyttäminen kidutuskammioissa, — kaikki
tämä on puolustajissa luonut erityisen katsantokannan ja erityisen
toimintatavan puolustukseen nähden siinä jutussa, jota he kulloinkin
ovat ottaneet ajaakseen.
Tämä katsantokanta, varsinkin jos vertaa toisiinsa paikkakunnalla
asuvan puolustajan ja vieraalta paikkakunnalta pääkaupungista,
saapuneen asianajajan puolustusta, on siihen määrään mielenkiintoa
herättävä, että tästä asiasta täytyy hiukan puhua.
Etevimpänä ja huomattavimpana puolustajana voidaan paikkakunnalla
asuvista asianajajista pitää hra Sjablovskia. Tästä uhrautuvasta ja
jalosta henkilöstä on välttämätöntä lausua joku sana.
Aina siitä asti kun tämä julma sotatribunali alkoi istuntonsa, jo
Tammikuusta alkaen, on hän puolustanut kaikkia syytteenalaisia; hän on
ollut heidän puolustajanaan kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa.
Hän on asettanut päämääräkseen temmata kuolemasta ne vääryyden ja
julmuuden onnettomat uhrit, jotka ovat joutuneet sotatribunalin
käsiin, ja hän käyttää tähän kaikki tietonsa, voimansa ja työnsä.
Hän on kokonaan jättänyt muun toimensa, josta hänellä olisi
aineellista etua, ja on yksinomaan antautunut vaikeaan ja raskaaseen
taisteluun väkevämpää vihollista vastaan.
Useat hänen klienteistään ovat tulleet telotetuiksi, vaikka useat
heistä, hra Sjablovskin sisimmän vakaumuksen mukaan, olivat ihan
syyttömiä, mutta monta on hänen onnistunut pelastaa hirsipuusta...
Nämät lakkaamattomat rikosjutut, kuoleman hahmon alituinen läheisyys,
havainnot hänen klientteihinsä nähden, jotka, tänään ollen
reippaina, terveinä, huomenna voivat tulla julmien pyövelien kädellä
telotetuiksi, ovat kokonaan uuvuttaneet tämän miehuullisen, lujan
miehen.
Mutta tähän asti hän ei vielä ole laiminlyönyt ainoatakaan
sotatribunalin rikosjutuista. Eikä siinä kyllin, hänellä on nyt juuri
salkussaan noin 50 saman hirmuisen, väärän oikeuden kannekirjelmää...
Ja hän on ottanut toimekseen puolustaa näissä syytettyjä.
On mielenkiintoa herättävää nähdä hänen asuntonsa portaat
vastaanottopäivinä; ne ovat täynnä ihmisiä, jotka näännyksissä
odottavat sukulaisten, ystäväin, omaisten telotusta.
Täällä vuotaa kyyneliä, täällä ihmiset jähmettynein sydämin odottavat
saavansa kuulla vahvistavan, toivehikkaan sanan heille kalleista
henkilöistä, joiden hengen puolesta tämä uljas mies kauheilla
ponnistuksilla taistelee.
Senjälkeen kun hän jätti kaikki muut toimensa ja otti ainoaksi
työkseen uhrien pelastamisen sotilaskollegion käsistä on hän tullut
kärsimään aineellista puutetta, ja hänen vaimonsa on ollut pakko
ruveta antamaan tunteja.
Eräissä tapauksissa on, hänen työtaakkaansa helpoittaakseen, hänen
luokseen saapunut virkaveljiä pääkaupungista, ja toisinaan ovat työhön
ottaneet osaa myös eräät paikkakunnalla asuvat toverit.
Keskusteluista, jotka minulla on ollut paikkakunnalla asuvien
asianajajain kanssa, on minulle käynyt selväksi että he
oikeudessa noudattavat peräti toisenlaista taktiikkaa, kuin
heidän pääkaupunkilaiset virkaveljensä. Paikalliset asianajajat
ovat, opittuaan läheisesti tuntemaan tuomarien luonteen ja tyypin
nähtyään heidän kostonhimoisen kiukkunsa, havaittuaan kuinka heiltä,
siveellisiin ominaisuuksiin nähden, puuttuu etiikan, oikeuden ja
kohtuuden sekä rehellisyyden yleisesti omaksutut käsitteet, — hyvin
ymmärtäneet etteivät he, tällaisten olosuhteitten vallitessa, voi
muuten taistella vihollista vastaan, kuin ollen olevinaan tätä kaikkea
huomaamatta.
Vastauksia antaessaan ja kysymyksiä tehdessään koettavat paikalliset
puolustajat leveydellään tyynnyttää tuomarien kiukkuisuutta;
noudattamalla esiintymisessään sotilaskollegiota kohtaan
huomaavaisuutta ja erityistä hienotuntoisuutta koettavat he välttää
heidän kostonhimonsa herättämistä.
Jokainen terävä vastaus, vaikkakin se on asiallinen eikä koske
tuomarien personia, voi synnyttää heissä mieskohtaisen kiukun ja
silloin he kostavat, kostavat julmasti uhreilleen, jotka ovat heidän
käsissään.
Eräs paikallinen asianajaja sanoi minulle: "Tiedättekö,
syytteenalainen on meille kallis ja kaikista lähin. Me puolustamme
hänen henkeään ja taistelemme sen edestä. Käsitättekö — me taistelemme
ihmishengen edestä!... Meille on tärkeää pelastaa se, yhdentekevä
minkälaista taktiikkaa tätä varten on noudattaminen.
"Tietysti meidän itserakkautemme saa tämän kautta kärsiä monta
pistoa... Mutta jos me tällä saamme pelastetuksi ihmishengen — niin on
helppo kärsiä itse rakkauden saamat pistokset.
"Me koetamme lahjoa tuomarit puolustuspuheidemme pehmeällä
sävyllä, noudatamme esiintymisessämme heitä kohtaan erinomaista
hienotuntoisuutta ja kohteliaisuutta; vaikka usein kyllä huomaamme
heidän toimintansa hämmästyttävän epäloogillisuuden ja tahdittomuuden,
emme koskaan osoita, kaikessa alastomuudessaan heidän tekonsa
järjettömyyttä ja tahdittomuutta, vaan esiinnymme päinvastoin niinkuin
ajattelisimme, että nämä toimet ovat tosin kyllä hyviä, mutta että
olisi vielä parempi ja vielä oikeampaa toimia toisella tavalla!..."
Minä kuuntelin tätä puhetta enkä oikein tiennyt mitä ajatella.
Arvattavasti minun kanssapuhujani huomasi kasvoistani tämän
hämminkini, sillä hän jatkoi, ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini:
Katsokaapa kuinka surullisesti päättyi 8:n rikosjuttu! Siinä
oli puolustajana pietarilainen asianajaja Sokolow. Hän noudatti
oikeudessa kokonaan toista taktiikkaa: hän ei välittänyt tuomarien
personallisesta mielentilasta, hän ei ottanut huomioon että hänen
terävää, voimakasta puhettaan voidaan katsoa personalliseksi
loukkaukseksi. Luuletteko että seuraava välikohtaus, joka oikeudessa
tapahtui hänen kanssaan, jäi syytteenalaisille seurauksitta?
Sokolow pyysi puheenjohtajaa ottamaan pöytäkirjaan erään todistajan
lausunnon siitä mitenkä häntä oli kidutettu kidutuskammiossa, jotta
hän näiden kidutusten kautta saataisiin pakoitetuksi antamaan
lausuntoja.
Puheenjohtaja hylkäsi tämän pyynnön, perustellen tätä kieltoaan sillä,
että tämän rääkkäyksiä koskevan lausunnon ottamiseen pöytäkirjaan
muka tarvitaan paljon aikaa. Tähän vastasi puolustaja Sokolow: "aikaa
ei tämän kirjoittamiseen tarvita sen enempää kuin sitä käytettiin
syytteenalaisen kiduttamiseen kidutuskammiossa".
Tästä puolustajan lauseesta puheenjohtaja hirmuisesti vihastui ja
antoi Sokolowille muistutuksen säädyttömästä esiintymisestä oikeudessa.
Ja mitäpä luulette, jatkoi kanssapuhujani, tämän rikosjutun tuloksena
oli että kuusi henkeä telotettiin syyttömästi. Puolustajat olivat
näyttäneet toteen heidän alibi’nsä, mutta tästä huolimatta oikeus
tuomitsi heidät kuolemaan...
"Valitusta ylioikeuteen ei annettu tehdä... Ja he ammuttiin..."
Minä tapasin asianajaja Sokolowin, hän tuntuu todellakin henkilöltä,
jolla on sekä kykyä että tahtoa puolustaa oikeaa asiaa koko tulisella
ja hehkuvalla voimallaan. Hän on tottunut puolustamaan Pietarissa,
jossa hän tuntee itsensä vahvaksi ja hyvin asestetuksi taistelussa
pahaa aikovaa ja väärää tuomaria vastaan; tuntee itsensä sitä
vahvemmaksi, mitä enemmän tuo tuomari tekee itsensä vikapääksi
vääryyksiin, sentähden että hänen puolellaan, totuuden puolella, on
yleinen mielipide.
Pietarissa puolustaja ei huoli puheenjohtajan ja tuomarien
mielentilasta ja personallisista tunteista. Antaessaan asiallisia
vastauksia hän ei pelkää että tuomari voi katsoa ne persoonalliseksi
loukkaukseksi ja kostaa syytteenalaiselle, omastatunnostaan
välittämättä.
III.