hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi
kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle
tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä
riidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä
tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan
kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan
naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon
kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja;
ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin
hetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe
kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat,
miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti
unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja
taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; --
mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän
tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe
kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti,
ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän
syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän
ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse
liian tyly.
Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan:
Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei
tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi
sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan
puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä.
Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha
ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan
käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä,
keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut
elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko
kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään,
ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi
niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen,
väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle
anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut
sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja
heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne
muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa,
ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti
Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada
jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä,
hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea
jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja
etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan
ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään
metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle
noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista
oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi
hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei
hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen
voi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen
tehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja
makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle
ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi
kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa
hänestä varmempi kuin koskaan ennen.
Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe
lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi
suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli
samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän
oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä.
He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että
koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä
ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha
seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli
oikeassa; ja siihen hän lisäsi:
"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän
ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin,
liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire
kuin Christophella.
-- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja
tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.
Christophelle tuli jokin epäilys:
-- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu
vetoon.
Hän hiljensi askeleitaan.
-- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he
juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.
Myrrha purskahti nauruun:
-- Ei ei, älä ole milläsikään siitä!
Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan
Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja
katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän
oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt:
kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha;
tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei
tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu
miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille
syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät,
hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen
nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut
moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa
muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli
hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan
läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä
vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli,
tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada
oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen
suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha
koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot
oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli
haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut
sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa
toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan
yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli!
Aada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta...
Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita
verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta
Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän
varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan
päästyään perille:
-- Me jouduttiin ensimmäisinä.
Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.
Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne
keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja
vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä
punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä
Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei
linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli
liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan
värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti
kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen
reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.
Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.
-- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No,
mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa...
Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli
rakoillut kuivuudesta.
-- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.
Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi
ylös ja katsoi häneen.
-- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.
-- Mitä sinä sanoit?
-- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet,
juoksuttaa minua niin kiireesti.
-- Se on totta.
He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili
jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän
keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:
-- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.
-- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.
-- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei
pysynyt enää paikallaan:
-- Ehkäpä he ovat eksyneet.
-- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.
Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.
-- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo
ennenkuin me tulimme?
Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi
keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe
pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle,
ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää
kylmän salailunsa.
-- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole
sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme
täällä.
Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti.
Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin.
Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin
Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt.
Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin
metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni
naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt
ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella
tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.
-- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla,
luuletko, etteivät he osaisi tänne?
Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin;
tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni
lähemmäksi häntä:
Myrrha! sanoi hän.
-- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.
Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.
-- Myrrha! toisti Christophe.
-- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen
häneen hymyillen. Mikä sinulla on?
Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha
ilveilevän näköiseksi.
-- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä
tästä ajattelet...
Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.
Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota
hän korjaili:
-- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja
odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.
-- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...?
Myrrha hymyili:
-- Hm, mitäs muuta!
Christophe ponnahti loukkautuneena ylös:
-- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei!
Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.
-- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!
Christophe ravisti häntä rajusti:
-- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi
totta! Sinä pidät Ernestistä...
Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä.
Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi
hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä
lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti
Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:
-- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?
Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.
Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään.
Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää;
hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli
pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja
häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein
ennen lapsena.
Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin
helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden
tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen,
hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan.
Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin
rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä
halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta
väännyksissä:
-- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä
pahaa sinä teet...
Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois
kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista
julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua,
johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti
inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja
sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen:
kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi
hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä
sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa
hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja
pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän
rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin
se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli
parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä
viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho
tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.
Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä
teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän
ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä
saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan
kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe.
Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi,
jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos
johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja
turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen
äly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se
johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää
häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen
uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan
alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea
oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli:
mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata
kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla,
jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat
onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta
paikkaa!...
Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi
hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen,
jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen
edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut
enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois
elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.
Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut
vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin
entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei
ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä
kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse
kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne
haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä
nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon
ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin
joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme
taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään
menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään
eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua
ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin
sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää
rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se
oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli
jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon
kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi
hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista:
halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa.
-- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää
masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa.
Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä
yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa
itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt
enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla,
valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti
itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja
hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa
oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä
mahdottomammaksi.
Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, --
esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden
perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää
tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut
Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen
seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen,
kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo
halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui
alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe
tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse.
Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja
kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä
ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden
itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea
kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan
ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi
heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi
eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi
hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja
suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He
olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat
tuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti
toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, --
ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.
Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri
onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen
suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan
täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja
hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi
Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.
Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä
oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin,
joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin
vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin
Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut
henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman
laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin
ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän
lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä
touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan
sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota
tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin
sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa
hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt
mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän
suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset
eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien
erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta
Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:
_"Femina mors animae."_
Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa
pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä;
hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen:
moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi,
se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään,
sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan
halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia.
Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien
olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä
arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat
aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi
yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi
seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli
hädissään:
-- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa
tekemistä?
Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei
ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin,
kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän
vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa
peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen
hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin
masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä
pahemmin alas.