mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan
apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole:
ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä
antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä,
voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään
sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka
on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka
rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien
intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat
hänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja
kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen
jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin
planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä
keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni
varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa
ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon
monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea
usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna
luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat
monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain
toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle
hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle
tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä,
josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta.
Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan
seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka
katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään.
Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa
heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä
kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan,
haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia,
mataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan
valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan --
hän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan.
Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi
Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.
Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella,
ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei
jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki
työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa
kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä
oli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään
vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset
eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista.
Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen
voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian
nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei
ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään
tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka
liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä
mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta
kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa
elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa
perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi
itseltään alinomaa:
-- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina
näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?
Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen
paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan.
Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.
Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.
Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin
porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun
askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan
käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa,
ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään.
Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi
katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen,
jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi
ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe
lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi
innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen
pitkään, sitten sanoi hän:
-- Hyvää iltaa, Melchior.
Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:
-- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo
muisti.
Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut,
kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten.
Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön
selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin,
vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta,
Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä
jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa
kysyi Christophe häneltä:
-- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe,
tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?
Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli
häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:
-- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.
Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen,
Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun
kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain
lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet
heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi
tyrmistyneenä takaisin.
Hän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien,
tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot,
jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti
Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat,
ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki
pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli
tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt
ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt
hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta,
kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka
hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti,
vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli
tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli
tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä
pesänselvitys!
Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla,
(oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan
lähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille
pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut
ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen
sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.
Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat
kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö
hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen
sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät
toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:
-- Mennään tuonne, vai mitä?
Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja
Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt
hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen
Melchiorin kummun eteen ja sanoi:
-- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi
tuskia.
Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen
sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa
ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään
ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.
Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat
muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille
päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta,
alkoi Christophe itkeä:
-- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!
Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista,
sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen
tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan,
keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.
-- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja
vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes
samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en
mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!...
He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried
sanoi lempeästi:
-- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä
tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata
tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei
riipu meistä itsestämme.
Christophe hoki yhä epätoivoissaan:
-- Väärän valan tekijä olen!
-- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.)
-- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan.
Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.
-- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää
minulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?
-- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.
-- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?
-- Valvo ja rukoile.
-- Minä en usko enää. Gottfried hymyili:
-- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.
-- Rukoile, mitä?
Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja
jäisen-hohtavana:
-- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee
vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä
päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat
pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita
elämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan.
Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä
kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin
kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki
nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä
kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä
olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole
onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että
et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan
siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_.
-- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.
Gottfried nauroi suopeasti:
-- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä
tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä...
Sankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä
kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut
eivät sitä tee.
-- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa
vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen
tekee!...
Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:
-- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita,
ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan...
He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi.
Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi
katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi
itsekseen enon sanoja:
-- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin).
Ja hän hymyili ajatellessaan:
-- Niin... Toden totta... Se riittää.
Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa
alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi
kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa
punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan.
Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä
ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa
näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen
kuin sekin. Hän ajatteli:
-- Minä herään niinkuin sekin.
Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä
seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon.
Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä.
Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi...
-- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!...
Minä tiedän kyllä, minne minä menen.