Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.
-- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?
-- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.
-- No niin, uhraa sinä itsesi.
Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada
itsekin nauroi.
-- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.
-- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua
paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan,
Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin,
koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.
He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet
erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.
Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut,
niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka
Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin
tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin
Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin
vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan
Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti
huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan
kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa
vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle
vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin,
tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä
Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan,
jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin
ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan
nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi,
miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on
matalaa!..." Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja,
jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa
ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan,
jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat.
Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe
katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta;
hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt,
ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen
hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään,
unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan
erään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin
surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah,
se tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole
ollut totta.
Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:
-- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä
katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?
Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah
niin... -- Christophe huokaisi.
Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe
ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän
mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli
eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.
-- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi
jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.
Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat
kyynelten kostuttamat.
-- En tiedä, vastasi Christophe.
-- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.
-- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.
Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki
väsyneen eleen.
-- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!
Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.
-- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!
-- Minähän lasken vain leikkiä.
-- Keksi puhtaampia aiheita!
-- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.
-- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä.
Minä tukin nenäni, ja menen pois.
Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin
askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.
Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti
laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen
tunnolleen vastenmielisiä.
Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista
leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti
hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan
tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata
Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät
olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia...
Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia,
unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän
tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen
varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa.
Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala
olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin
rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!...
Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen
äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt
etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.
Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen
nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin.
Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut
olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen
kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt
hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.
Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät
kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei
ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä
asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut
hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä
syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin
silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan
muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin
rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe
kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä
Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas
ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja
ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat
kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina
aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli
päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä
tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja
oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei
uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän
ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut
pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin
tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä
sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota
ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin
eräissä konserteissaan.
Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja
etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen
itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest
ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan:
kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä
ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli
hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka
oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa
kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä
muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina
sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista
kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja
kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä
laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua
tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista
veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa,
kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi
taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä,
mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku
kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli;
mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja
Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi
hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle
sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka
hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen,
jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia
tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo
pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei
ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että
hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin
hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi
käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi
Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen
hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti
nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla
kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista,
-- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti
tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin
kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.
Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä
kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.
Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa
nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli
saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli
täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana
ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki,
kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla
saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi
liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään.
Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä
vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen:
he itkivät kaikki kolme sylitysten.
Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja
sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin
vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan
vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä,
lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.
Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan:
aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan
uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät
ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin.
Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen
paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava,
Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet.
He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa
kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin
puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei
tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä.
Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin,
-- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt
lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten
vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin
ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo
amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen
sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät
ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä
uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet
rahaa, kun toivat sitä kotiin.
Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa
takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä
oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä
soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa
kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät
Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä
harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan
enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina
osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä
hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista,
että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän
itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän
ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti
häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe
oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...;
mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui
kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli
Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää,
pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.
Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että
hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista
hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille
Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa
leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin
hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä
Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian
onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.
Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa
jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata
sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja
hän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen
kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa
vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan.
Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo
kaikki, ei ollut tietävinään mitään.
Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään
iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa
kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne
kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria,
Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät
kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest
tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.
Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan
hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli
tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että
hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin
käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen
velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen
käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan
naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa
niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.
Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa,
odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon
päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti.
Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan.
Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa
Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen
puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä
katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin:
häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä
ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi
hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut
mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja
heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä,
hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen
kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään
ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi
hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt
kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe.
He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe
oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan
veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.
Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille,
jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen
kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän
antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta
koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään,
ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan
kadottaisi.
Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin
älyä ja kauneutta.
Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta
hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä
mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe
moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille
Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä
kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa;
mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että
Ernest tulisi heidän mukaansa.
Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla.
Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli
sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä
Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan
hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa,
joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.
-- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.
-- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.
-- Milloinka te olette tutustuneet?'
-- Kauan sitten!
-- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle
sanonut?
-- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada
kohauttaen olkapäitään.
Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan.
Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi.
Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle
vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään
valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut
mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä,
enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet
toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest
ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko
kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta.
Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea
kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.
Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen.
Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei
uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita
syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä
huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest
antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja
Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa
melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut
antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän
tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän
piti tarkan vaarin itsestään.
He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä;
Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen
päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa
kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin
heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti
menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli
Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa.
Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi
heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.
-- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin
jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.
Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten
mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut
arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa
tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin
sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei
ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä
toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän
seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä
riitaa.