Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta.
Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia
suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, --
varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia
ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin
uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan
avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä
avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen
kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen
olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova
onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se,
joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat
siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi
huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat
heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He
olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä
varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä
kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on
ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet
selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa
tai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin
turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan.
He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan
muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut
päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle
teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin
ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa
joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä
halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä
hänellä oli sydämellään.
Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö
tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei
siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen
mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran
häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia
toiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä
hän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen
epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli
tuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin
olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti,
ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti;
ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään
lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun
Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa
eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin
keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä
ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli
puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema
vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe
kohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se
oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen
vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi
Sabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin
Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä
saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei
luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti
nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta
elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta,
ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko
sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa
ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta.
Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle
anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.
Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri
selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä
ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe
olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati
Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi
oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä
syillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja
Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.
Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei
hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi
joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat
tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.
-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?...
Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän
ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän
sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli
niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei,
hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei
hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes
onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti --
(Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo
ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan
kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa,
jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään,
rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä
ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut
kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista
esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan
näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon
sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja
teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin
kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman
ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja
tekevät sydämet suuremmiksi.
Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä
oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.
Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin
periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut
koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli
saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti
alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän
puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan
toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi
itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä,
joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa
vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä
sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston
asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten
käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat
eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin
ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei
muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka
eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä
puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön
kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden
kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa
jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa
anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta,
joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken.
Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa
ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava
henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin
masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa;
ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä
ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle
ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita
ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle,
mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä.
Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka
sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin
onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa
ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin
arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi
niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut
niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä;
ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt.
Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen
levottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se
oli sukuisin.
Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana
voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken
ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe
alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti
Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan
siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava
myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian
rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä
kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä
lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.
Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti
olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen
kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.
Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä
tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään,
ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki
Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa
oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin
omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista
skandaali.
Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän
huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita,
ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että
jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen;
että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut
Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän
_kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_;
ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!
Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan
ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän
antaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. --
Hän kohteli Christophea loukkaavasti.
Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet
huoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi
häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia
otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta
huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei
Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä
he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.
Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää
jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt
sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta
erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen
persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus
voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa
ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön
sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä
siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta
kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla
ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan
joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse
mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se
synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen
asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä
peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä
muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden
surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia,
ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä
on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen,
joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu
iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva
äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus,
metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki
viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen
pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä
olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys,
jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko
moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta:
kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään
paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.
Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä
loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin
ihmiset, joista hän puhui.
Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän
heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän
epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän
käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet
kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla
tappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen,
pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä
viimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten
alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä,
hiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden
parhain mehu.
Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on
poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on
poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa
vihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa
(sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita.
Sielun suurin surma on ajan kulutus.
Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen
uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen
kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa
olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi
antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse.
Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla
naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä,
jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, --
mitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää,
etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa
alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat
yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät
samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan;
ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he
sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat
he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset
vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset
suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä
elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka
ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja
ja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan
halvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. --
Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.
Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä
luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut
voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada
tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle
mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä
vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen
Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut
tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos
naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa
tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle
sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan
valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi
häneltä leikillään:
-- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan
tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:
-- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen
musiikkimies aina.
-- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.
Aada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä
ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa
paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen
Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti
musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä,
nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta
oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa
naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla,
niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli
helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta
Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt
vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei
ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää,
viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada
oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada
ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi
petollisesti:
-- Rakastatko sinä minua?
-- Rakastan.
-- Kuinka paljon sinä rakastat minua?
-- Niin paljon kuin voin.
-- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni?
-- Kaikkea, mitä tahdot.
-- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?
-- Sepä merkillinen tapa rakastaa.
-- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?
-- Se ei ole koskaan tarpeen.
-- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?
-- Sinä olisit väärässä.
-- Ehkäpä... Tekisitkö sen?
Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.
-- Tekisitkö sen vai et?
-- En, rakas ystävä.
Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.
-- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.
-- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.
Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka
muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa
kunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta
hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista
tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen
vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei
tahtonut päästää häntä niskaansa.
Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:
Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että
minä rakastan sinua?
-- Sen tähden, että minä rakastan sinua.
-- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi
sinua?
-- Niin.
-- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?
-- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä
viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.
-- Mitä siinä sitten olisi muuttunut?
-- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.
-- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?
-- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt
olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää
rakastaisin.
-- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen
saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua
täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa,
aina...
-- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.
-- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.
-- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole
se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua
rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.
-- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin
minua.
-- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse
itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä
olet.
-- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.
-- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua
inhoittaa.
-- Minussakinko?
-- Varsinkin sinussa.
Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:
-- Minä en tarvitse tuomareita.
-- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi
Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.
Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja
salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe
luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:
-- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?
Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:
-- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja
sanoi:
-- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?
-- Minä halveksin sitä.
-- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin.
Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.
Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki
Christophen aseettomaksi.
-- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis
olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen
sinulle.
-- Älä kiusaa minua aina.
-- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä
en rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...?
-- No niin, miksi sitä nyt ajatella?
-- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle
vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?
-- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.
-- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.
-- Rakastaen samalla toista?
-- Niin. Sellaistakin tapahtuu.
-- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua
rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.
-- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et
minua rakasta.
-- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.
-- Miksikä?...
-- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit
toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.
-- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun
kanssasi kaiken ikäni.