kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe,
kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja
hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen
heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia...
Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen
valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello
seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa.
Christophe supatti:
-- Kuulitko?
Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti
syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen
olkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa
taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa,
tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen...
Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti
hän hämmästyneenä ylös:
-- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti
hän. Kello on jo kahdeksan.
Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja
suutaan.
-- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.
Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi
Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.
Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän
kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi
levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat
pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti
voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies.
Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän
oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton,
jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai
avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot
ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän
hymyili:
-- Ah, hyvä on elää!...
Elää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka
eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä,
he, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen
vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. --
Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he
tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä,
hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle
ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada
suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän
ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta
pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka
hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa,
jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä
rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee,
että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että
hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä
yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että
hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään
uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää
koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän
rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa
on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut...
Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja
eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi
Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen
tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat
luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin
heräävä lapsi:
-- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen
voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:
-- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan.
Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia
ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta
nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa
ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta,
kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan,
poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja
pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli
valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista
ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui
horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.
Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti
aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän
kysyi Christophelta, mitä kello oli.
-- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:
-- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän?
Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.
Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:
-- Taas kello!... Aina se... aika menee...
Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada
kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli
nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin
hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi
sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:
-- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua;
Myrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli
kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt
keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa.
Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin...
niin ja noin...; ja siinä se.
Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan
närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja
sanoi Christophelle:
-- Ah, sinä et mitään ymmärrä!...
He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta
vadista.
Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit,
komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä
ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan
henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen
ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt,
tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen
lukkoon.
Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt
jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen
hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä
ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä
ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun,
menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko
säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada
istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä,
kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee
koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia
vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin
auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset
herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen
tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti
puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli
nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi,
mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin
myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.
-- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.
-- Mitenkä niin?...
-- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.
Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen
myöhästynyt.
-- Mitä sinä nyt sanot hänelle?
-- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan!
Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.
-- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.
Aada närkästyi.
-- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi
hänelle sanoa, että...
Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:
-- Ja miksi et?
Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli
hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä
holhoojakseen.
-- Eikö minulla siihen ole oikeutta?
-- Ei suinkaan.
-- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
-- Ei ole tapahtunut mitään.
Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen
leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa
vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta
jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti
nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä
muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään
kummastelevankaan.
Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja
kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä
juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin,
mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina
vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta
syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin
tai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen
seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta
Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan
kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin
tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt
tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan
ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.
Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin
Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle
kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli
kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten
arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet
näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli
vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei
ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle;
Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä
paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena
noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan
heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa,
heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus
hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin
Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta
Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin,
häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka
kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo
kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin
häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä
ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan
noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta
joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän
silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun
päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo
kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä
Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä:
he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!
Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä,
mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi
Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada
oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen
Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään:
Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä
saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista
naisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille,
jotka etsivät siitä järkeä.
Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa;
Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt.
Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet,
vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi
kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli
Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa
paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä.
Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä
olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän
osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, --
ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan
ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä
rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine
avuineen ja vikoineen.
Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän
välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta,
nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin
olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka
hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska,
aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että
huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein
kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi
ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö
sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin,
jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka
Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä
ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja
voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo
oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan
terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä.
Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan,
hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan
kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi
kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka
paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten
lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen
jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi.
Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta,
mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään,
ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin:
silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei,
auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten
enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli
niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin
yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea
uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia,
joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita,
hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä
kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo
tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman
järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän
runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt
ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa,
joka oli: _"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."_
Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo,
remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen
pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään
tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen
leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella
likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja,
ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja
kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta
sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta,
uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua
jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa
ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen
suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka
tahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi,
elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi,
ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan
kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja
sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi.
Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki
tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki
mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin
anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä
tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin
ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei
kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada
valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta.
Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut
mieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin
aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.
Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään
toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka
se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti
aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se
oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei
siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe
oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka
Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä
kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien
tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta
ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään
oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet
koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää,
minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi.
Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin
olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä
kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus
sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi
satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa.
Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä;
jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli
hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja
kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He
itkivät yhdessä rakkaudesta.
Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien
määrittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen,
jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet
ennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta,
sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin
he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien
ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä,
silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina,
hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden,
kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä
hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät
aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa...
Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään
auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta,
mystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on
huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on
auringon aamuinen ateria.
Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan
lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.
Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko
kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua,
hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut
hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten
uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää
karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen
huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit
onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut,
sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa
moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi
hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä
perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla
vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät
Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit
tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään.
Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat
Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he
kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli
enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten
joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä
toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut
mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä
ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli
loukkautunut yleisön julkeista loruista.