päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin
hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan
maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin
talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä
lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan
laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja
virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli
hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin
raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän
Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana
he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin
lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä,
-- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei
mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita
mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen
kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä
kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui
auringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään
häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen.
Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta,
leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen
juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran
väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan
vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun
tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja
alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:
-- Onko täällä hyvä olla?
-- On, täällä on hauskaa...
-- Et tahdo takaisin kaupunkiin?
-- En.
Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet
lohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen
kaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän
oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin
heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita
äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa
hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut
olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen
tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan.
Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa
hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut
häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana
katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän
kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin
sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille
saavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_
ruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet.
Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä
hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän
omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä
ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli
hänen kanssansa.
Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä
täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi
siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan
palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia
sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen
saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus,
välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin
vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.
"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään
muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti,
oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna
sinun kadota..."
Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä:
karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe
tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa,
ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin,
kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut
ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen
kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina
hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne
äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri
sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja
kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta
ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja
sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien
uneliaan virran vietäviksi.
Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita,
sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa
Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka
vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat
hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas
ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi
pettää itseään:
-- Oi Sabina!... huokasi hän.
Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen
eloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska
heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen.
Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen.
Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti
hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus,
tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta
huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa;
hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli
elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian
rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia
itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu
kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa
valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska,
sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki
kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien
heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.
Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa
perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan
varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi.
Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä
varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia,
mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen
tietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan,
ja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle,
sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää
niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.
III.
AADA.
Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat
hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot.
Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa:
tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä;
keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit
syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain
myrkkyliljain punaiset liekit.
Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain
iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti
häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt
hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana
hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu,
kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan,
vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi
sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti
pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon.
Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän
purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava
nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka
kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat
täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja
nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä
kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko
hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen.
Christophe huusi hänelle:
-- Hyvää ruokahalua!
Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:
-- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas.
Minä en pääse...
Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.
-- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä...
-- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä...
-- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään
paluutietä.
Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:
-- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan
huomenna. Hyvästi!
Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön
alapuolella.
Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra
häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi,
osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:
-- Tahdotteko tekin?
Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa
siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti.
Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.
Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:
-- No nyt!...
Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin
harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:
-- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään
muutti tyttö mieltään:
-- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?
Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti
niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:
-- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä
se.
Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka
Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua
tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa
koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun
sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.
-- Minnekä te menette? kysyi Christophe.
-- En tiedä.
-- Oletteko te täällä yksin?
-- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän
yhtäkkiä kaikin voimin.
Ei kuulunut vastausta.
Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne
vaan, suoraan eteenpäin.
-- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.
-- En tiedä minäkään.
-- Se sopii. Mennään sitten yhdessä.
Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.
-- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.
-- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki
Christophe paidan.
-- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.
-- Ihankohan?
Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi
häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe
ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä
aavistanut. Hän odotti.
-- Hohoi! huudettiin metsästä.
-- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle;
se ei ole paha.
Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole
annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan
kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.
Äänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa
maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi
sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe
katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä
tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä
syvemmälle metsään.
-- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen
kauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.
Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli;
ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä
odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle.
Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten
meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset
väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla
häntä etsimättä, huusivat he:
-- Hyvästi sitten!
Ja he lähtivät laulaen pois.
Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli
tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he
jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo
tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä;
eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään,
eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.
-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he
jättävät minut tänne!
Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.
-- Enkä tahtonut.
-- Tehän menitte heitä pakoon.
-- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua
etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt...
Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt...
jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.
-- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään
suurin askelin pitkin tietä.
Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta
nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki,
joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan
uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja
sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika
saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä.
Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan,
voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen
ja nauraen kuin hullu.
He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe
oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt
pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa
arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä
muotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin
katu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen
huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi
samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi
oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin
pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet
nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä
Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin,
ja palata sitten kaupunkiin laivalla.
Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei
unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat
jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille
Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät
olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he
tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa
eräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä
heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan
teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha,
eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_
Krafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi,
eli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät,
otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset,
ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä
vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine
hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan
heidän ateriaansa.
Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja
kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta,
jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä
toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän
juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän
alla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä,
kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla.
Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja
rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia,
sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien
olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti,
että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja
kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja
luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän
ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen
sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän
enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja
odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi
taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan;
hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla,
hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli
tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä
sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin
tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat
toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman
maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten
retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja
katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan;
tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa
mietteissään he hautoivat kaipuitaan.
Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille
kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös,
ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset
pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta,
vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa
lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä
kuvastimen edessä.
Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin
puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen
alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys
ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten
latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen
sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän
heliotroopin tuoksun.
Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan,
jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia,
sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään,
etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.
Muut olivat lähteneet. Huudettiin:
-- Aada!...
He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan
toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan
sanovan:
-- He lähtivät jo edeltä.
Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin;
ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.
Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään,
heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta
lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa
kiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin
askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei
elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät
kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän
jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he
oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin,
alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun
rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat
siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli.
Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana
laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli
koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet
kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa,
jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa
kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni
raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:
-- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat
laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta
sanottiin heille:
-- Viimeinen laiva lähti jo.
Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa
käsivartta:
-- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.
Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty,
usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan
etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.
He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla.
Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo
sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe
käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin.
Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen
fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja
murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi
sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen.
Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä
raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella.
Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja
syleilivät toisiaan vaieten.
Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut...
Yö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan.
Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo,
joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa
ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten
maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä...
On yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa
raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat
syöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat
vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin
luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia
paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja
naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä
unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi
pauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä,
lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan
luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja
uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty,
höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni
kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään
yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin
leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He
pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus
katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle...
Yö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?...
Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy
hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat
häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa
kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee
muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät...
"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne
olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan
kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa..."