hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi
huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.
Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä
ja itki.
Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:
-- Se ei ole totta!
Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän
tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä
virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.
Rosa kohotti päätänsä:
-- Christophe! sanoi hän.
Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa
kumartui sanomaan hänelle:
-- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös:
-- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.
Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä
sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki
vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti
istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen
pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi
Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän
heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut
hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen
voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet,
ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli.
Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa
ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä,
äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä,
ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä
hänen ympärilleen.
-- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:
-- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:
-- Älä sano niin, Christophe.
-- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä
toimittaa elää?
-- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan...
-- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai
kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin
vain häntä, vain häntä!
Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei
voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä
kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea
lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin
koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää.
Rosa itki hillittömästi.
Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:
-- Mutta millä, millä tavoin?...
Rosa ymmärsi:
-- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet
vietiin...
Christophe voihki:
-- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?
Rosa vastasi.
-- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä
ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.
Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut
häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:
-- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään?
Rosa pudisti päätänsä:
-- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen
katseen. Rosan sydän aivan suli.
-- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi
itkien Christophen kaulaan.
Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän
kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:
-- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?
Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä
vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.
Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:
-- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän
ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin.
Näki, että Rosa rakasti häntä.
-- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.
Kuului Amalian ääni.
Rosa kysyi:
-- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.
-- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten,
sitten vasta...
Rosa sanoi:
-- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.
Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde
pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta
kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa
tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty
uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa
itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut
ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut
ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun
huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä
surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus
oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli
voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa,
vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet
tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu
epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei
pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi
tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi,
-- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut
vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma
hän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän
ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku
tyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen
oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä
koko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli:
-- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?
Ja edelleen:
-- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään,
huomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut
saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut
sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla,
koskaan ei hän sitä saa tietää...
Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän
muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja
silloin hän vihasi Rosaa...
Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi
haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli
vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä
itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.
Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe
oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla
sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka
saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:
-- Milloinka hän...?
(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)
Rosa vastasi;
-- Lauantaista viikko.
Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:
-- Yölläkö?
Rosa katsahti häneen kummastuneena:
-- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel
palasi Christophen mieleen.
Hän kysyi vavisten.
-- Kärsikö hän kovia tuskia?
-- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein
ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti
huomattiin, että hän oli mennyttä.
-- Entä hän itse, huomasiko hän sen?
-- En tiedä. Minä luulen...
-- Sanoiko hän mitään?
-- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.
-- Sinä olit siellä?
-- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin,
ennenkuin hänen veljensä tuli.
Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle
tuli:
-- Kiitos!
Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi
Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:
-- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua?
Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä
voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti
itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:
-- Hän ei ollut enää tiedoissaan.
-- Ja hän puhui?
-- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.
-- Missä on hänen pikku tyttönsä?
-- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.
-- Entä -- _hän_?
-- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.
He alkoivat taas itkeä.
Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään
uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut.
Siitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt
oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän
itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!
Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä:
siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle
tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut
hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat,
missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli,
että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan
rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä,
kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana.
Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä
ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen
elämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä
olikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan
mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta
itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt
Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan,
ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai
Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen
kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan
siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:
"... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi,
resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi,
se l'un nell' altro amante si trasforma"
"... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut,
eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket.
Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."
Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne
olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta.
Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen
toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka
taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja
ovat kuolleet.
Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko
päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän
karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut
heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin,
joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He
tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä
arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä.
Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti
tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.
Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja
vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli,
oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan
yhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se
oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin.
Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet,
oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he
sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta
hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen
isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt
heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan
Rosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin)
-- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä,
kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä
kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan,
olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe
nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen
arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka
toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut
ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle
hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei
kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä,
tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein
kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle
tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada
puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi
kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei
ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen
hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että
yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät
puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi
ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa
kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja
vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.
Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän
koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa
häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista
tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi
niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän
unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki
päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista
pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen
katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...?
Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä
tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän
tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta
toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se
toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja
loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki
Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän
eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.
Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan
kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven
edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet,
kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä.
Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse.
Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.
-- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen
kättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi
olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja
kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä
saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta!
Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista
on elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos,
oikein hyvin!
Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli
Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi
Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän
rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun
ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt
Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan
aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen
läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto,
muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo
Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat
Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan.
Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon
miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin
vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti
hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili
hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin
eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki
kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt:
hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja
hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:
-- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.
Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus
kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa
ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa,
että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei
Christophella ollut sydäntä.
Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan
tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut
itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut
olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt
noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän
näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa:
"Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi
rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei
häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut
pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen
rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut
paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa,
olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi
kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa
sirpalettakaan haaksirikosta...
Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan
ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä
loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi
Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa
ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin
itse kuolema.
Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin
uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään,
hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä.
Christophe kohotti vihastuen päätänsä:
-- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!
Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän
sammalsi:
-- Christophe...
Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet
siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:
-- No niin, mitä sinä tahdot?
Rosa vastasi nöyrästi:
-- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle...
Christophe näki jotain Rosan kädessä.
-- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin
Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se
olisi sinulle ehkä mieleen...
Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli
katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin
ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen,
joka hänelle sitä ojensi:
-- Oh, Resi!... äännähti hän.
Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi
ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen
kättään:
-- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän.
Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin;
hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen
tahtovan sanoa:
"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta...
anteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule
rakastamaan!..."
Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe
suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe
kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli
katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle
kärsimystä.
Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.
Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:
-- Anteeksi!...
Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe
nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan
kyyneleittensä kirpeän maun.
-- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.
Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.
He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei
toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja
on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja
tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.
Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän
ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa
tyhjänä.
Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen
kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki
Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki
sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.