kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun
mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan,
vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan
huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi
hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä
äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä
hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi
voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli
yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään
rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein
iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili
toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään.
Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina
oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi,
ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit.
Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän
oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista,
ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt
venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt
Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan
samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä
ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi
vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi,
ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat
kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän
iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis
ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon
ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää
näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi
huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.
Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan,
koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät
toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden
kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät;
eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat
tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät
toistensa seuraan.
Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan
kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun
matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun
säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi
joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he
jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni
juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein
jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.
He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin
jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät
soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli
veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli
heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet
mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat
ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset
sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!...
Sinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!..."
Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko
sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa
hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe
pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka
pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat
kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei
liikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta.
Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi
silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin
silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin
päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:
-- Oletteko sairas?
Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:
-- Minulla on kylmä.
Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen
jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään
vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan.
Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat
soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan.
Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin,
siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat
myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.
Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade
loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli
kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi
Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he
molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei;
hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat
vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt
vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi
jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se
ainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli
tyytyväinen.
Suloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan
savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä.
Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti
Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi,
ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja
kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea,
ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä
kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan
häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa
sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina
tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina
hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta
puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan
koettaa.
Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän
kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe
huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni
levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli
ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa.
Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut
sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan
kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut
hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä,
seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän
oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan
hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se
vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan
äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois
vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut
avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän
kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin...
Hän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki
taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma.
Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen.
Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan
intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei
voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota
tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli
tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas
ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan
kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi
niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen
nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän
olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa,
rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota
rakastaa?...
Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja
pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.
Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon
paasilla, väristen vilusta.
Niin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät
tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat
toisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana,
ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä,
odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein
aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan
eteen.
Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin.
Hän rukoili huulet avaimen reiässä:
-- Avatkaa!
Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen
läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta,
jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä
mennä vuoteeseensa...
Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat
jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot
kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa
ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea
sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen...
Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli
ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua
kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon
omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli
vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä
aamuna.
Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan
palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä
sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo
näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän
itsekin oli kuin mikä aave.
Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat
kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan
kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä.
Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin
huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi
oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä.
He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui
vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi
uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen,
hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan
omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat:
he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia
sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he
punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä
hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän
oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston,
jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät
he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian.
Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta
vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea
ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan
jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista;
vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä
vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut,
mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli
tarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.
Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja
Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen
tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa
kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen,
jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja
lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin
sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat
toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin
rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä
Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.
Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin
omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin
kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla,
viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan,
paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe
tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan
nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin
pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut
Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko,
hellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti
hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina
ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää
hyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä
koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon
rauha välillämme..." Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän
kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää
kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa
juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"... He katsoivat vaieten
toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti
Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe
kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa
uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia,
oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja
kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia
olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu.
Christophe kysyi:
-- Kuinka te voitte?
Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa
vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin
olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa
jälleen.
Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:
-- Minä lähden huomenna.
Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:
-- Te lähdette? toisti hän.
Christophe kiiruhti lisäämään:
-- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.
-- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.
Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta
sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.
-- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana...
-- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä
katsomatta Christopheen.
-- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.
Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo
vastannut.
-- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen
päivän päästä.
Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian
leikiksi:
-- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.
-- Nukun, vastasi Sabina.
Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.
-- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen
puoleensa.
Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:
-- Jääkää! Älkää lähtekö!...
Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää,
miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän
odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:
-- Minä jään...
Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa
ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja
meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen,
-- ja katosi.
Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit
pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli
vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän
saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.
Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan
oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan:
hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai
näkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa
ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että
Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi.
Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä
peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit...
Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan
Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa
hänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten
Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan
kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.
Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja.
Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen
sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa
kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana
kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää
ajatellut.
Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan
hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset
ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon
uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella
tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran,
viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka
ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut
Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta
hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut.
Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään
ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään
oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli
juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi
ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se
juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän
sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut
suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui.
Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella
tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että
se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen
enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin
yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä
muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.
Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa
pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin
tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis
ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli
Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut.
Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä
edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut
sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten
tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa
odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko?
Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään
Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä
toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen
tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä?
Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin
sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he
olivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat
rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin
ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli
kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä,
jonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh,
sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!...
Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan
siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut.
Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen
tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti
nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta
hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista
ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja
näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa
ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa
käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän
tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä
pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi
pihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle
ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!
Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön.
Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään,
vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan
koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa
vastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta,
että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa
kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät
pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan.
Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään
siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe
huomasi sen ja kysyi:
-- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?
Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen
puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin
Christophen käsivarsiin:
-- Oh, Christophe...
Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.
-- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:
-- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus...
Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:
-- Täällä?
Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.
Christophe huudahti:
-- Sabina! Rosa itki:
-- On kuollut.