tekisi mieleni hänet kuristaa!
Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.
-- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.
-- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.
-- Tyttöraukka! virkkoi Sabina.
He vaikenivat.
127
-- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe.
Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas,
Christophe huomasi, että Sabina teki jotain.
-- Mitä te siellä teette? kysyi hän.
(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona
puutarhojen välillä.)
-- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti
polvillaan; minä silvon sokeriherneitä.
Ja Sabina huokaisi raskaasti.
-- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.
-- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.
-- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte
päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos
valinta olisi mahdollista.
-- Se on varma! huudahti Sabina.
-- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan
yli ja tuli hänen luokseen.
Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille
hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä
kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös
vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli
Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan
mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja
jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei
uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.
Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen
henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta
ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.
Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He
olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa
sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan
helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan:
hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan
sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa.
He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa
tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe
hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään
ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi.
Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta;
hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi
jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki
läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet
puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja
jäykistyneenä Christophen puoleen?...
He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät.
Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle.
Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe
kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat
toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina
sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni
huoneeseensa...
Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi
Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän
riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa
kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin
puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja
avaavan hänelle käsiään.
Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi
puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta
aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken
luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin
kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli
menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi
huoneeseensa, luullen nähneensä unta.
Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut
epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on.
Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin.
Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä
laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista
mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.
Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän
koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä
onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan
Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen
selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja
tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi
Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään
valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla.
Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan,
oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat
hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.
Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten
tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt
vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti
Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen
pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe
vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen.
Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä.
Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.
-- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.
-- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi
Christophe kuivasti.
Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:
-- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha,
niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!
Rosaa itketti:
-- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.
Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa
tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi;
ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut
puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli.
Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan.
Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän
virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti
tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa
näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi
nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin.
Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta
ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli
mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut
hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja
pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan,
virkkaen kuivasti hyvää yötä.
Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe
oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti
sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua
äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän
nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään,
mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa
eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän
tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään
tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.
Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin
toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli
itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä.
Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui
siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei
itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen
rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen
saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin?
Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä
naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin,
Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi
kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt
mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe
puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään,
sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys
nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui
päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen
kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan
lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.
Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli
heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän
ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo
tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa
vielä toisinakin päivinä.
Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä
portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.
Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina
olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta
kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli
riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut
tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut
koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen
hänellä oli omissaan.
Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi,
että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse
rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja
julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt
vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.
Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä
tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja
antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän
ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä
puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.
Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen
Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi
kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo
aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä,
kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta
koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki
hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki
Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa,
soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista
tuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan
ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana
kuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että
hänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä!
Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä
ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän
oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei
häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan;
ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa
nousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä
ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä
Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...?
Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs,
välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää
kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään
nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja
sellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka
oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea,
jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli
jo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt?
-- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain
loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli
voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä
eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin
katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia
vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei
säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti
nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan
lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt.
Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle
parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen
rakastamansa ihmisen kimppuun.
Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä
kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren
naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin
ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut
suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa
Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta
persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen
kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä
kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan
toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä,
että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle
käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.
Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle
uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn
puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat
hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä
hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää
syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa
etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin
hyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta
ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian
tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä
epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista
saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän
levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän
ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin
kautta rantain.
Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin
palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja
rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta
silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.
Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään
pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin
naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä
luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa,
joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei
puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin
voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä
enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen
hyvyytensä.
Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys
loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille,
että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki
anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä
koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa
velvollisuuttaan!
Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus
oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä,
joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava,
kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita,
palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala
varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin
rutolta!...
Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut
missään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe
näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa.
Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti
hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa
voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan
sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että
Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli
katkerasti.
Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa
kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.
Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui
muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa
ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin
Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä;
mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä
kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.
Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa,
varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli
kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin
tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen
tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se
Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja
äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi
menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat
lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat
onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena
kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin,
pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo;
ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi
ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut
aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt...
Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa
kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia
kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien
punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla
kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot
kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä.
He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille
matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä,
kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat
ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin
silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai
ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri
milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä;
melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella:
niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla
näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta;
mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin
nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan
mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat
vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi
hän hänelle koko ajatuksensakin.
Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen
ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla
metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri
Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat
olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina
oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet
maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa.
Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle
veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja
että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin
siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen
tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena
asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään
ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä
rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä
millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.
Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä
niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi
kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on
tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori
ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään
tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa,
lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle.
Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma,
kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä,
oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet
tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus
lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta.
Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa
vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta
Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe
oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään
huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin
riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt
vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä:
moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.