tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.
Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine.
Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys
hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias
välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen
iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen
miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot
raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja
suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita
tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä
heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta
miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan
kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen
epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät
velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin,
kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli
Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon
ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen.
Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä
päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun
he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma
kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli
rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa
vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel
haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet
keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet
tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa.
Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä
pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin
tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi,
ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi
ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja
paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin,
sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen
persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä
kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin
siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.
Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella
paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa
paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun
puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon
pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne
tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel
oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut
aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin,
että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa
eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen.
Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan
pahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän
meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena
seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka
paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin
sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän
itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello
yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja
Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati
velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona,
milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa.
Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti
häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin
koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa,
hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta
kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat
edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään
ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista
ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä
iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät
ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus
laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita
oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan
mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa
kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle
jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin
juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään
horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.
Eräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin,
näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli
hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin
välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon.
Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet.
Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa
ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä
tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli
halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen
kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin
lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä
polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa
alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos
vielä vähäksi aikaa.
Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät
yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun
niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja
sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo.
Vallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet
toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet
olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän
hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma
oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla
verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa;
kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat.
Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat
ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista
seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.
Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja
aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä,
kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös
kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui
siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja
meni maata.
Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti
ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat
uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät
kiinni siitä lähtien aina.
Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät
jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi.
Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän
kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen
ulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä
totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja
Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa
sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili
pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni
hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän
viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan.
Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja
inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan
hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle.
Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli
vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina
katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia
katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.
Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla
toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen
sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira
raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen:
silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku
tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi
ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa
nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä;
ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen
laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään
hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka
toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan
hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui
Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä
niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman
vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.
Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja
Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina
tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi
häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt,
pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se
kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan,
oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari
sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku
tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän
Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja
syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi
omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua
irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli
häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan
maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari
vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo
velvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei
ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän
ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:
-- Tänä iltana oli niin kaunista.
-- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.
-- Pihalla ei ollut raitista ilmaa.
-- Niin, siellä oli tukahuttavaa.
Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa,
että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää
näyttäytynyt.
Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana
ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa
läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä
jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta;
tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita
ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset
ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista.
Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta
Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina
ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon
menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa
vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe
noudatti hänen esimerkkiään.
Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui
jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa.
Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin
omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin
päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen,
hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan,
lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme
sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen
epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista.
He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät
tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun
kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.
Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he
tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät
jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat
samoja asioita.
Sabina naurahti ja sanoi:
-- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen
puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.
-- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa
mieltä kuin te.
He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.
-- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.
-- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.
Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.
-- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin
mukavaa. Te kun olette turvassa.
-- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.
Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä
hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista
ilmaa.
-- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen
ruumistaan.
-- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.
-- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.
He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä
toisiaan. He hymyilivät kumpikin.
Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään,
vaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla
tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi.
Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:
-- Pidättekö te musiikista?
-- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä
ymmärrä yhtään mitään.
Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt
ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat
kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui
nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän
tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.
-- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.
Christophe tarjosi hänelle omiaan.
-- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.
-- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta.
-- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.
-- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.
-- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?
-- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei
koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi
lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän
kirjan nurkkaan.
-- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.
-- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän
säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.
-- Teatteriako vartena
-- Oh, eipä liioin.
-- Eikö rouva siis käynyt teatterissa?
-- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona
on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.
Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä
teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.
-- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen
aikaa.
-- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:
-- Onhan sitä tekemistä!
-- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.
-- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.
-- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?
-- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan
yksin.
-- Mutta mikä sitten?
Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.
-- On niin paljon, paljon, kaikenlaista!
-- Mitä?
Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut
muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää
se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan...
Siihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin
ollakseen tekemättä mitään...
-- Eikö teille tule ikävä?
-- Ei koskaan.
-- Vaikka ette teekään mitään?
-- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää
tehdä jotain.
He katsoivat toisiinsa nauraen.
-- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla
tekemättä jotain.
-- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.
-- Olen viime päivinä oppinut.
-- Opitte kyllä, kun aika tulee.
Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi
kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina.
Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen
tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei
mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää
hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta
heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan
niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän
paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.
Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui
harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen
toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai
raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä
tötterön namusia.
Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa
liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt.
Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina
oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen.
Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan
nappivarastoja.
-- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää
katsoko, kaikki on nurin narin...
Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän
tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:
-- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä
lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan.
Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.
-- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?
-- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä
hävetti kuitenkin hiukan.
-- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen
päivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen.
-- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.
Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei
uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.
He pakisivat sitten edelleen.
-- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö
menekään Liisin luo?
-- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat
järjestyksessä.
-- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää
odottako niin kauan!
Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi
laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:
-- Antakaa minun hakea, eikö niin?
Sabina juoksi hänen luokseen estämään:
-- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä
ole...
-- Lyönpä vetoa, että teillä on.
Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden
sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi
kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja
ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.
Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun
askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe
oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle.
Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui
valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa
ja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina
punastui. Ja myöskin Christophe punastui.
Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei
hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma,
ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän
piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas
Christophen polvilta:
-- Minkä tähden te ette sano mitään?
Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi
permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon,
hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle.
Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten.
Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.
-- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut
päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:
-- Hyvästi.
Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät
kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt.
Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet
istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen
huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan
leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan
päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli
tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan;
ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle
vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.
-- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.
-- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina
vakuutetulla äänellä.
-- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen
asemassaan.
-- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.
-- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.
-- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.
-- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä
asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista
imarreltu.
-- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain
suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi
nopeasti puheen muualle.
-- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa
rauhassa nauttia puutarhassa.
-- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat
toisiinsa.
-- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei
tiedä enää, missä onkaan...