ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre
tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo
himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin
jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka,
-- mitä tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylkää
pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän
oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi
itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan
vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt
itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät
tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan,
että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän
tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei
kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi
nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti
katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin
mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut
mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista
oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa
alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut
mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua
kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä
pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän
ajatteli, että hän oli kuollut...
Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja
nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa
putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi,
nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu,
niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin
juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä
iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan
hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin!
Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.
Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän
ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei
tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä
työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut
aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko
elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa
ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt
lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta
saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta:
teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin;
niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki;
hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi
niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät
jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.
Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki
talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta.
Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön
kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut
mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden
nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua,
joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen
kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos,
varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä
karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei
olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain
kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa...
Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato:
tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan.
Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja
valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien,
hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman
ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten
kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän
vapisi... Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä
valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että -- hän oli
Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui
puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän
täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin
kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin
Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi
luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan,
hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä... Jumala-kuiluun!
Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen
elää, -- ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, -- elämän raivosta!
Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei
hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna
herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu,
aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä
heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana
murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta
enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä
alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken
harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon
käskystä.
Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se
toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla.
Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin
odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, -- tuskin
ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, -- että aistimus oli
jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja
hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen
tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita
välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä
tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja
sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki,
joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä,
ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää.
Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura,
yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen
sieluunsa.
Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään
kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien
yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli
aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa,
vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui,
hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa
ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se
ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen
tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.
Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut
niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut:
"Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas
virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit,
puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen
kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.
Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut
laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina
päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen
uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta
maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut
mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää.
Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne
olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus
julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja,
ajattelematta, että ne kärsivät, -- ainoastaan ilosta nähdä niiden
hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli
tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena
hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin
koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon
liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli
tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt
rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän
tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse
koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin
pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. -- Ja nyt
kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan
valon lähteitä.
Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja,
hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten
kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin
tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät
vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja,
liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu
valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni
näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon
säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen
fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne
raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten
jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa,
lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää
järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja
rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat
ilmoihin, kuulumattomiin.
Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä
suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi
myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa,
hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän
voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota
tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli
melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi
olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja
tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden
kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta
olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin
sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon,
nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti
kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui
hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen
virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että
hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään
olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa,
että yksin kuolema -- ehkä -- vapauttaa.
Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe
autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea
uuden vankilansa rajoja.
Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä
ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita
toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka
eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä
jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana
lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki
nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei
häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä
laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän
saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne
eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön
hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne,
siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä
nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä
sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee
sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa.
Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain
liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois...
Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää,
polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla
voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti
rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän
syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä,
syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.
Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi
valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa,
jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt
valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet
läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan
niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät.
Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään,
paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja
kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä
otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen
ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän
sisäänsä auringon viimeiset säteet.
Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten
näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän
tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä
ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän
katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa.
Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui
nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa
niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti,
purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä
kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi
suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja
sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan
häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen
hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi
häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui
irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet
pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni
poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä
hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe
punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi
ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut
tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä
hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä
saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho
vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä
puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän
pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima
hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna... tuossa paikassa...
tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon
poikki, päästäkseen maantielle?... Pääsisikö hän sinne edes? Eikö
hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja
silloin?... Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli
puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot
kelpasivat. Rikoskin?... Kyllä: vaikka rikos... Sydämen sekasorto sai
hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä
ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka
oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat
tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän
sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän
ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä
pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi
joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän
kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut
hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli,
että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut,
että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on
suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu
pujahtamaan.
II.
SABINA.
Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui
pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori
nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva
Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen
hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä
lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka,
joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin
köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa
harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan,
kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan
vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja
käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut
huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti
juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä
hyötynyt mitään.
Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut
käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan
kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin
puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään
kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä,
-- varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa,
että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi;
rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan
palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään
huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili
veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.
Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan
paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia
kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea
uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei
viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi
kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut
pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen
vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin
käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti,
vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja
unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden
hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli
vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt
hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta,
ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa
kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo
leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti
ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa
sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin
pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta;
aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen
jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella
päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.
Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku
ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella
pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän
ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, -- etsi ostettavaa, jota
häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, -- ja jos hän ei sitä
löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten
joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen:
kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, --
niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei
välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai
hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät
muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä
tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä
eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan
välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa,
menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa,
vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he
tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.
Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat
ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien
harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä
pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari
erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle
nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman
möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava
kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka
vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa
peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot,
liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta,
-- vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa
oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman
tuhruinen, -- niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja
suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään
raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet
häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei
häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen
kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan
itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:
-- Kiitän!... Vielä, vielä! Katselkaa vain!...