tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut
selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän
koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen;
mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän
huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei
onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton
aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan
nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita
edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman
esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen,
kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän
huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa.
Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut
joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti
kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti,
huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut
takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut
kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi
nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä
epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti
täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt
salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä
teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että
hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan
onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä
voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat
ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi
ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli
vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana;
kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti
niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli
lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä
koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti
hän yhä.
Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut
senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei
hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen
eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli
kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan:
hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen
mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän
olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima,
että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän
kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja
onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä
siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin
hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja:
eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä
huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut
minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut
hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa:
ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe
nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että
hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan
tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää
tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse
oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä.
Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut
enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.
Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli
valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko
talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli
alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista,
vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan
kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin
nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen
pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin,
jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata
hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen
juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös,
heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen
ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea
vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin.
Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta;
mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi
hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta
portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla,
kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän
tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin,
että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla
ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa
ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen
ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni
vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä
välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat
häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa;
ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa
vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan
ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa...
Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan
jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.
Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle
ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää
kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan
ystävällisemmin kuin tavallisesti...
Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan
mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.
Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita.
Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla
oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa
jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen
itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa
ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään
hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita
tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti
hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin
ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta,
katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että
Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja;
ja hän säästeli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- vielä jostain
erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka
kaikki tiesivät.
Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan
salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin
ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen
uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta;
hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi
uskaltanut sitä kysyä.
Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen
solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden
kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen
olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun
miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat
nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:
-- Heistä tulee kaunis pari.
Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään;
ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- (ainakin
hän luuli olevansa sukkela), -- hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin
kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä.
Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan
mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein
hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei
Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön
iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta
hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi
vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel
vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen
kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri
laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi
kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat
kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi
tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan
mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa
sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja
kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien
lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä
väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä
untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän
pelkäsi, -- hän rakasti.
Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän
niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään
vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa
hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten.
Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa
sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse
vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa
sekavaan kuohuun. Suloinen yö... Tuon armaan illan pienimmätkin muistot
olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt,
mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.
Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi,
sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja
ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä
kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä
koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. --
Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne
seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys
oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:
-- Heistä tulee...
Vaiko:
-- Heistä tulisi...
Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista?
-- Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma... Mutta, eivätkö he
sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä
kärsiä?... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein
uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin
hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen,
joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella.
Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita
kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään... Taivaan Jumala! Jos
se olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sitä
luullut, jos... jos hän olisikin sievä!... Ehkäpä hän sitäpaitsi
liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka
Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe
olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos
olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit
puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen
vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli
niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä?
Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.
Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla
sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa
sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana
vain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta.
Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa,
hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa
sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan
rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan,
jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun
rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja
omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään
siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma
sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle
sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä,
romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen
sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden
perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää:
hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli
hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen.
Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin
hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta
siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista
pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan
kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan
huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee
lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.
Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän
tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen
kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi
jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä
toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.
Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen
luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö
tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen
ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen.
Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli
Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi
tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän
koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi
Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti
hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa,
hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan,
sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta
hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista
itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa
tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki
hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan.
Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat
siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen
Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen
nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei
voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida
rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja
lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei
tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi
kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana,
tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka
asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen
hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat.
Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän
aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän
ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin
jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa
juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja
kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi
hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa
vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan
huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti
kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu
Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä
äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe
Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois
salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta
kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän
olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin,
eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia,
joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän
muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli,
että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä
hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden
herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi
toivoo, lopulta myöskin täyttyy. -- Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan
muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen
muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?
Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa:
mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä
oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää
Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi
hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois
ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.
Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä
rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin
murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa
huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään.
Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa.
Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti
häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien
hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan
kasvoi.
Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan
hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien
sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa
ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen
saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti
syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain
mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko,
ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan,
tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.
Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi
niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei
laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa
hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli
hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa,
unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui
hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään;
hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli
itseltään, oliko hän tullut hulluksi.
Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä
sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut
mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta
vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan,
jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala,
taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi
muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi,
voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin
raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta
mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä?
Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa
voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei
onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä,
ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi.
Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen
päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen.
Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin
tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi
katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla.
Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi
ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi
koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja
ihmiset, -- hän itsekin, -- muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki
yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin
hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen
rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen
kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä
tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia,
jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli
itseltään:
-- Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja...? Hän ei uskaltanut edes
sanoa:
-- ... ja minulla.
Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen
äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän
liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin
tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän
oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.
Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä
ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi
illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi
yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua
mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin
vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan
orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän
tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin
hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein
kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut
sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä
ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen
tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin
jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla
sitkeydellä.