kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen
elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa
niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin
epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista
kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä
ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi
tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta,
onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin
uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja
sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt
Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista
paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä
rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän
ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään,
hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen
koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen
omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin
kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin
tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä
mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään
pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan,
mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia
kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle
ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin
kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti
muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi.
Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän
mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä
Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän
enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi
niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina,
jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat
hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa,
vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt
häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen
sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä
ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin
monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan
ajattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve,
joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin
aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän
kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko
hän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä
älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä
sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt
ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai
ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.
Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä.
Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi
halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen
onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa
vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät
häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä,
ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet
asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset
jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla
kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he
olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat
olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään
pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä
tavalla..." Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.
Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille;
mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt
vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen
puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen
ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti
alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön
ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten
olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi
leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä,
joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan
rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen
lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että
Jumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä
ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla
maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa
hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä,
että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta
ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut
olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä;
mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma
yhdenvertainen.
Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi.
Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti,
että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe
ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina,
mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska
talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia
tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että
mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard
oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään
itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi
kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.
Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan
pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku
seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen,
joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän
tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard
loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen
tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.
-- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?
-- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!
Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen
itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli
puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:
-- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.
-- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.
Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että
asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin
luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla
kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu,
kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty
kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui
heidän vieressään suljetun portin takana.
Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin,
kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on
ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella
oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin
surua. Hän kysyi huokaisten:
-- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?
-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä
ole surullista ja rumaa?
-- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.
-- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.
-- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.
-- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja
paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä
maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?
Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä
tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa
itselleen, että se oli viisautta.
-- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän
hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.
-- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että
sitten seuraa koko iäisyys.
-- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?
-- Tietysti.
Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että
Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka
innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut
Leonhardia Jumalan luokse.
Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten,
että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne
kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet
kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin,
evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän
tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin
kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja
ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon
hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen.
Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi
kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan
järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain
teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että
ihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt
rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa
saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla
kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta
ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen
älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin
esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden
sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän
yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että
tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua,
sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla,
että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä
takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti
olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he
pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.
Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut
auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka
häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn
uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi
uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta
kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon
haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen
aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta
Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää
keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä
kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut
pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä
näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman
sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.
Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa
sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei
siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin,
kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta,
joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella
itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli
varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan...
Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa:
mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen
sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä
äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä
maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän
nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä
yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista,
kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa
kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella
rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki
hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden.
Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan.
Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin:
rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma
ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää
kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää
maailman asioita Jumalan tykönä.
Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä
kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden.
Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia
samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui
eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä
epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui
eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta
kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä
ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten
olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta
rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen
näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin
häpäistävän!...
Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua,
nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla
kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui
kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata
mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin...
Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään:
"Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma
uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut.
Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus
ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi...
Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon;
tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät
kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin
ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta
vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen;
viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille.
Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin
juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi,
ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli,
kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren
rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten
ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen,
talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun
maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon
soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa...
Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan,
heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei
tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja
hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut...
Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen
valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen
tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni.
Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki
luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.
Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli
tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta...
Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin
heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut
pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen
jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti
nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard
tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin
hämmentynein silmin.
-- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.
-- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.
-- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard
peloissaan ja kauhistuen.
Christophe masensi mielensä.
-- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä
äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!
Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.
-- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen
kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää
usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?...
Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin
kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina
voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja
talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen,
joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut.
Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin.
Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja
hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa,
nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä
pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen
tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä
jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla.
Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä
käsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana...
Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli
siitä alkaen hävitetty.
Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti
Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö
ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana
kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän
oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos
nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän
ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole
oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin
tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita
lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen
lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei
Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän
luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus
Rosaan katsahtanut.
Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka
tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin
kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei
ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei
hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt,
sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä
taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma,
niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää
tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen
enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat
löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla
anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan:
he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin
taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella,
joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja
ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta
ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet
uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon
nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia,
ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen
itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa
tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli
hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei
laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia,
ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat.
Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän
sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan
pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, --
hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä
osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli
kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät
toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä
ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden
rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään
oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa
tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa
hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat
äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina,
jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja,
sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko
perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni
johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen
kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt
hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.
Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä.
Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma
paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin
kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä
pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä
eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien
tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut
nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän
taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi
muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei
huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin
hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät
viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa.
Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea,
ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista.
Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle
kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä
tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen;
ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli
ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella
Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen
hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka
asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta
Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa
piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina,
ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli
odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään.
Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi
onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti
ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut,
ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana
kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet
omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat
yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä:
talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.