Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JEAN-CHRISTOPHE III
Nuorukainen
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
SISÄLLYS:
Eulerien talossa.
Sabina.
Aada.
I.
EULERIEN TALOSSA.
Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli
kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli
vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran
uuvuttava kohina.
Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän
näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen.
Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan,
niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi
sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän
kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa,
olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat
henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä
näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän
tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän
suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta.
Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi
voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut
iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan
olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi
samalla elää kuitenkin.
Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia
ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa
Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria
kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa,
sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt
kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi
siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja
eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat
saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi
ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.
He löysivätkin pienen huoneiston, -- kaksi, kolme kamaria toisessa
kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli
oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä
ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä
tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää
synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha
oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin
ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi
itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti
henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita
hän oli rakastanut.
He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan
viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden
ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat
tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät
sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle
heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka
ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa
ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita,
peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta
aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun
hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa
huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa.
Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai
ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen
korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan,
joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli
kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia
ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia
ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni,
menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt
tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa
hänelle, että oli taas aika lähteä.
Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin.
Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään
kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas,
hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien
onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin;
hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä:
vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli
ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut
siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli
ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois
hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin,
lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.
Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, --
tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin
saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli
nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä
kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen
elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan.
Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei
muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä
suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku,
jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä
koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän
itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava
kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli
tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään
todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä
sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei
ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän
ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen
hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun
monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden
puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa
hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista
katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina
monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, -- niin hentorakenteinen
kun hän oli; -- ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun
hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin
näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa
toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä.
Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee
uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon
isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää
tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen
tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa:
hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, --
ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui
sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen
sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt
oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään
tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja
pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin
Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä
tullut pitkään aikaan ajatelleeksi.
Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen
äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä
permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen
helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin
ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa
tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille
poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon
esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:
-- Tässä minä, järjestelin...
Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin
keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli.
Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen
äitinsä apaattisesta tilasta:
-- Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua,
täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa
itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.
-- Niin, vastasi äiti lauhkeasti.
Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon.
Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään
ottamansa esineet.
-- Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!
Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli
hellästi molemmin käsin hänen otsaansa.
-- Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan
sinua? Oletko sinä sairas?
Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska.
Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen,
että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.
-- Äiti! sanoi hän rauhattomana.
Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.
-- Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku
poikani!... Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'
Sääli raastoi Christophen sydäntä:
-- En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen
ajatus?
-- Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki...
Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein
tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.
-- Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?... Mihinkä minä
joutuisin, jos sinäkin lähtisit?
-- En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä
lupaan sen sinulle.
Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan
hänen silmänsä.
-- Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?
-- En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa
rauhoittuakseen ja koetti hymyillä.
-- Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä...
Kas niin, nyt näet, minä alan taas... Anna minulle anteeksi. Minä olen
typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää
tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon
muun kanssa...
Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.
-- Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää...
Louisa tyyntyi vähitellen.
-- Se on mieletöntä, minua hävettää...? Mutta mikä minulla on? Mitä se
on?
Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä
oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen
pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.
-- Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä
huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä...
Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut
näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki
koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.
Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt
esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta
Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi
hänen ottaa.
Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin
seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan
tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän
ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet
avuttomana siihen tilaan.
Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen,
avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla
himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku
tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken
tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet.
He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen
toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku
onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat
taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä
syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti
hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi
rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen.
Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään
syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian
älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut
yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle
jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti
haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa
jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli
sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa.
Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui.
Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja
äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka
nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla
kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi
ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla
Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt
Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä
tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi;
ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen
tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin
silmin:
-- Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä
hetki näin.
He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä
nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut
hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä
tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.
Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista
kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään.
Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti
kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat
huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti
hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään
aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan
ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen
kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän
kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli
musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit
vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa
ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli
ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen
mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen
ropiseva sade.
Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä
vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui.
Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin
on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin
rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei
kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa,
koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.
Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa
uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille
rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan.
Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan;
sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin
entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä
vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein
vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään:
ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko
turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja
auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan
joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus
voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä
Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen
surulla.
Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli
tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon,
ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä;
hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti
touhuavan näköisenä omille asioilleen.
Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti
suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa
käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään
yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan
huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin
synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet
vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut
läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän
huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja
Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin
arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa
ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään.
Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään
rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat
hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen
ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa
oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään
Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko
pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä
olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa
yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä
suostumaan kutsuun.
He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen
kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen
tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia
kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat
heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko
tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille
lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin
päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto
odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut.
Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin
tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin
ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui
sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin
asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin
oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin
seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän
tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat
Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan
neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle
musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista,
Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui
sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli
tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel
murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä
väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten
puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia
erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa
vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja
luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen
halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi
ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään
saakka.
Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan
yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan
ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea
ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan
ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja
ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät
yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja
etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He
lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole
minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos
ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä
elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen
aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan
suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.
Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki
oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi,
mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten
loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä
uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun
hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää
ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti
hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri
onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, -- täällä, noiden
kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä,
mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän
häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.
Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa
kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta
kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä
ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.
Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat
levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet
hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta,
huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi
siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän
seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin
hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin;
mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin
sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä,
ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee
paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi
älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu
suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia
vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän
puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen
moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa
vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä
ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle
pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään
yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka
on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet
viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen
luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin
tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa,
joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.
Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin
viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen,
ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika
hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä
varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit,
joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin
luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen
ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin
mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen
luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa
ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän
oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein
trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkkä epäkreikkalainen
hypokondristi"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin
tarkoin heitä.
Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän
oli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt
puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti
liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima
jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on
hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua.
Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa
vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin
kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun
puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi
miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa
tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei
lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista,
miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa
tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi
niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta
tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä
se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se
tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän
siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti
vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä
voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla
vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa
ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja
näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt
yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat,
tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä
suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään
panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon
yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen
ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä,
ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten
kolinaa, täristystä, iänikuista touhua.
Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua
tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla
rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta
vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä,
tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit,
siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä,
varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että
hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan
liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa
jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän
muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa,
-- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin,
kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona
ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut
siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen
väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun
hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan,
niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina
kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai
äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei
siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän
esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä,
sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein
kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet,
mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous:
vaikenemisen hyve.
Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat
lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan.
Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli
opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin
nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden
ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät
hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa.
Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä
ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska
hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan
miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota
mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe
sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä,
että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja
elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin
ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun
hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään
rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden
tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä
kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin
tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen
tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset
tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä
oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä
seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä
moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita
oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella
piilottivat itseensä.
Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa,
joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin
salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä
rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut
paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia
ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän
nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta
kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi
vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain
rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:
-- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi...
Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin
minkä hän itse oli sanonut.
Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen
paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä
mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta
ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin
pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi
sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut
aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä
nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän
ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden
tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu
uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa
joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut
hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja
kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat
he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu
itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja
vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai
rakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_.
Siitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli
ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli
kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja
perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään
tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat
alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta
hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan
hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia
määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle
puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan
alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa
musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari
kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko
puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan
kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut
musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken
kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja
kappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset
hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli
yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta
ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien
kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle
silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen
ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet.
Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan,
vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat
hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä
jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä
halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin,
jossa ei ole melodiaa". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä
modernista musiikista.
Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana
taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä
hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli
kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä
ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan
kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen
aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot,
jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa
kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi
kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän
oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti
vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa,
ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat
päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä
tai ilvehtijöitä.
Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin
katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin
hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat
puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin
hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän
sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan,
johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan
poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi
luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa
pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen
voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää
varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus
noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät
toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen
pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin
tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja
myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa
muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.
Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo
nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja
velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän
teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä
niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä
itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana
määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi
kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi
voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan
taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin
monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja
yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä
tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla
hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja
kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja,
pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla.
Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö
muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka
kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä,
jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava.
Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia
sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin,
niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti
niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin,
jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän
hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu
silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili,
mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt
tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt
kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa;
ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen
kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi
Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein
vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä.
Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, --
se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa
ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla
talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut
siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa
jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja
kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi
lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet
raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien
valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen
vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi.
Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei
pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi
pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa,
jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä,
kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!
Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli
keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan
ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja
selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla
Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut
loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut
sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen
kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen
puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle
alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.
Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä
tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä
ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei
ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen
vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä
ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti
hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään
kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän
oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin
taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä,
mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että
Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä
pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän
liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa,
hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan
niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia.
He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta.
Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko
ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?