melkein kaikissa keitto-ohjeissa."
"Ei, neiti Katy, en koskaan ennen ole kuullut sellaista puhuttavan.
Neiti Carr ei antanut minulle 'laukkaa' ollenkaan, ei ollenkaan."
"Hyvänen aika, kuinka kiusallista!" Katy itki käännellen kirjan
lehtiä. "Sitten on meidän koetettava jotakin muuta."
Debby-parka! Jollei hän olisi rakastanut Katyä niin paljon,
luulen että hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut. Mutta hän
kantoi koettelemuksensa nöyrästi, lukuunottamatta että hän vähän
murahteli ollessaan kahden Bridgetin kanssa. Tohtori Carr sai syödä
monellaisia merkillisiä ruokia niinä päivinä, mutta hän ei siitä
välittänyt, ja lapset nauttivat niistä. Päivällisaika muodostui
aivan mieltäkiinnittäväksi, kun ei kukaan saattanut varmasti sanoa,
mistä ruokalajit olivat valmistetut. Dorry, joka oli kuin mikäkin
tohtori Livingstone outojen ruokalajien alalla, teki aina ensimäisen
kokeen, ja jos hän sanoi sen olevan hyvää, noudattivat toiset hänen
esimerkkiään.
Jonkun ajan kuluttua Katy tuli viisaammaksi. Hän lakkasi kiusaamasta
Debbyä uusilla ruokalajeilla, ja Carrin perhe palasi yksinkertaisiin
paistoksiin ja keitoksiin kaikkien asianomaisten iloksi. Mutta sitten
alkoi toinen koettelemusten sarja. Katy sai käsiinsä "Vatsa" nimisen
kirjan, ja hänet valtasi tarpeellisen ravinnon into. Hän kehoitti
Cloveria ja muita lapsia luopumaan sokerista, voista, lihaliemestä,
vanukaskastikkeesta, tattarikakuista ja piiraista sekä melkein
kaikesta, mistä he erikoisesti pitivät. Keitetty riisi oli hänestä
järkevintä jälkiruokaa, ja hän määräsi sitä niin usein, että Hanna ja
Dorry nostivat kapinan, ja tohtori oli pakoitettu sekaantumaan asiaan.
"Rakas lapseni, sinä kovin liioittelet", sanoi hän, kun Katy avasi
kirjansa valmiina selittämään näkökantaansa. "Olen hyvilläni siitä,
että lapset syövät yksinkertaista ruokaa, mutta viisi kertaa viikossa
keitettyä riisiä on todellakin liikaa."
Katy huokasi, mutta alistui. Myöhemmin keväällä hän sai suuren
levottomuuden puuskan ja lähetti Cloverin alituisesti Debbyltä
kysymään, eikö leipä palanut tai eivätkö säilykkeet käyneet
astioissaan. Hän kiusasi myöskin lapsia käyttämään päällyskenkiä
ja päällystakkeja ja käyttäytyi, niinkuin kaiken maailman huolet
olisivat olleet hänen hartioillaan.
Mutta ne kaikki olivat vain alottelijain luonnollisia erehdyksiä.
Katyllä oli niin tosi harrastus, että hän väkisinkin edistyi. Joka
kuukausi opetti hänet vain yhä paremmin toimimaan. Kaikki alkoi
sujua tasaisemmin. Hänen huolensa lakkasivat häntä kuluttamasta.
Tohtori Carr tarkastaessaan Katyn kasvojen lisääntyvää iloisuutta ja
liikkeitten reippautta huomasi kokeen onnistuneen. Ei puhuttu enää
mitään "jostakin toisesta", ja isosta tuolistaan yläkerrassa piti
Katy talon ohjakset varmoissa käsissään.
XII LUKU
Kaksi vuotta myöhemmin
Oli ihana varhainen kesäkuun aamu. Lämmin tuuli ravisteli puita,
joita peitti puoliauenneitten lehtien muodostama tiheä verho, joka
oli kuin suihkulähteenä korkealla ilmaan kohoava vihreä vesisuihku.
Tohtori Carrin pääovi oli selällään. Seurusteluhuoneen ikkunasta
kuului pianoharjoituksia, ja portailla nupullisten ruusujen alla
istui pieni tyttönen ommellen ahkerasti.
Se oli Clover, vieläkin pieni Clover, vaikka enemmän kuin kaksi
vuotta oli kulunut siitä, kun näimme hänet viimeksi, ja nyt hän oli
jo yli neljäntoista. Cloverista ei nähtävästi koskaan isoa ihmistä
tulisikaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja suloiset kuin
ennenkin ja hänen omenanpunaiset poskensa yhä verevät. Mutta ruskeat
palmikot olivat sidotut pyöreäksi nutturaksi, ja lapselliset kasvot
olivat muuttuneet melkein naiselliseksi. Vanha Mary selitti, että
neiti Clover oli tulemaisillaan aivan neitimäiseksi, ja neiti Clover
oli täysin tietoinen asiasta ja kovin tyytyväinen siihen. Hänestä oli
hauskaa panna tukkansa nutturalle ja hyvin tärkeätä saada hameensa
niin pitkäksi, että se ulottui vähän kengänvarsien ylitse. Hän ei
myöskään enää käyttänyt pitsikauluksia, vaan sen sijaan kapeita
kauluksia ja pieniä kalvosimia isoine nappeineen. Näistä napeista,
jotka olivat Helena-serkun lahjoittamat, Clover piti enemmän kuin
mistään muista tavaroistaan. Isä sanoi että hän varmaankin vei ne
mukaansa vuoteeseenkin, mutta tietysti isä vain laski leikkiä,
vaikkei Cloveria tosiaankaan päiväseen aikaan koskaan nähty ilman
niitä. Vähän väliä hän ommellessaan katsahti rakkaisiin nappeihinsa,
ja silloin tällöin laski hän työnsä käsistään kääntääkseen ne
parempaan asentoon tai lempeästi koskettaakseen niitä etusormellaan.
Yhtäkkiä aukeni sivuportti ja Filip ilmestyi talon takaa siihen.
Hänestä oli tullut iso poika. Kaikki hänen sievät lapsenkiharansa
olivat hävinneet, ja hänen mekkonsa sijalle oli ilmestynyt takki ja
housut. Hänellä oli jotakin kädessään. Mitä se oli, sitä ei Clover
voinut nähdä.
"Mitä se on?" kysyi hän Filipin saavuttua portaille.
"Olen menossa yläkertaan kysymään Katyltä, ovatko nämä kypsiä",
vastasi Filip näyttäen muutamia viinimarjoja, joissa oli hienoja
punaisia viiruja.
"No, eihän ne tietystikään ole kypsiä!" sanoi Clover pistäen yhden
suuhunsa. "Etkö voi mausta päättää? Nehän ovat aivan raakoja."
"En välitä sinun sanoistasi, jos Katy sanoo niitten olevan kypsiä,
minä syön ne", vastasi Filip vastustellen ja astui sisään.
"Mitä Filip tahtoo?" kysyi Elsie avaten seurusteluhuoneen oven
Filipin mennessä yläkertaan.
"Ainoastaan tietää, ovatko viinimarjat jo kyllin kypsiä syötäviksi."
"Kuinka tarkasti hän nykyisin kaikkea kyseleekin", sanoi Elsie, "hän
pelkää toista lääkeannosta."
"Varmaankin hän pelkää", vastasi Clover nauraen. "Hanna sanoi, ettei
hän koskaan elämässään ole niin pelännyt kuin isän kutsuessa heitä ja
nähdessään hänen seisovan pullo toisessa ja lusikka toisessa kädessä."
"Niin", jatkoi Elsie, "ja Dorry piti sitä suussaan hyvin kauan
ja meni sitten nurkan taakse sylkemään sen pois. Isä sanoi, että
hänen teki mielensä antaa hänelle toinen lusikallinen, mutta kun
hän muisti, että Dorryn suu maistuu pahalta paljon kauemmin kuin
toisten, niin ei hän antanutkaan. Eikö se sinustakin ollut _kamala_
rangaistus? Minusta se ainakin oli?"
"Kyllä, mutta se oli hyväksi, sillä ei kukaan heistä sen jälkeen ole
koskenut raakoihin karviaismarjoihin. Oletko jo kyllin harjoittanut
soittoasi? En luule että tuntiakaan on vielä kulunut."
"Oh, ei olekaan -- ainoastaan kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta
Katy kielsi minun istumasta enempää kuin puoli tuntia kerrallaan
ja käski nousemaan välillä juoksentelemaan. Aion kävellä kahdesti
portille ja takaisin. Lupasin sen hänelle." Ja Elsie läksi,
mennessään taputellen käsiään reippaasti edessään ja selkänsä takana.
"Mitä Bridget tekee isän huoneessa", kysyi hän, kun hän tuli toisen
kerran takaisin.
"Hän tomuuttaa jotakin ikkunasta. Ovatko palvelijat siellä? Minä
luulin heidän puhdistavan ruokailuhuonetta."
"He puhdistavat molempia. Katy sanoi että nyt oli hyvä tilaisuus
isän poissa ollessa, joten hän käski ottaa matot irti molemmissa
huoneista heti. Tänään ei ole varsinaista päivällistäkään, ainoastaan
voileipää, maitoa ja kylmää liikkiötä Katyn huoneessa, sillä Debby
auttaa myöskin, jotta ehtisivät siivota ja siten säästäisivät isää
kaikesta hälinästä. Ja katso", näyttäen ompelustaan, "Katy valmistaa
uutta päällystä isän neulatyynyyn ja minä päärmään sen ympärille
reunustaa."
"Kuinka kauniisti sinä päärmäätkään!" sanoi Elsie. "Jospa minullakin
olisi jotakin isän huoneeseen. Onhan minulla pesukaluston alustat,
mutta saippua-astian alusta ei ole vielä valmis. Luuletko että
saisin sen valmiiksi, jos Katy vapauttaisi minut lopputunniksi
harjoittamasta soittoani? Aion kysyä sitä häneltä."
"Nyt hän soittaa kelloa!" sanoi Clover, kun ylhäältä kuului kilinää.
"Kysyn häneltä, jos tahdot."
"Ei, anna minun mennä. Tahdon tietää, mitä hän tarvitsee." Mutta
Clover oli jo puolitiessä eteisen poikki, ja kumpasetkin tytöt
juoksivat sinne vierekkäin. Aina he vähän kilpailivat, kumpiko
ennättäisi Katyn luo vastaamaan kellon soittoon. Molemmat tahtoivat
mielellään palvella häntä.
Katy tuli jo heitä vastaan heidän astuessaan sisään. Ei jaloillaan --
siihen hän mahdollisesti kykenisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa
-- vaan tuolilla, jossa oli isot pyörät ja jolla hän kuletti itseään
huoneen poikki. Tämä tuoli tuotti hänelle suuren mukavuuden. Siinä
hän saattoi kulkea vaatesäiliöönsä ja laatikoilleen sekä toimittaa
pieniä askareitaan vaivaamatta ketään. Vasta viime aikoina oli hän
kyennyt sitä käyttämään. Tohtori Carrin mielestä se oli toivoa
herättävä merkki, mutta hän ei ollut koskaan puhunut siitä Katylle.
Katy oli vihdoinkin tottunut sairaan elämään ja oli iloinen, ja
tohtorin mielestä ei olisi ollut viisasta saattaa häntä levottomaksi
herättämällä toiveita, jotka mahdollisesti kaikesta huolimatta
saattaisivat päättyä uusiin pettymyksiin.
Hän vastaanotti tytöt iloisesti hymyillen, kun he tulivat huoneeseen,
ja sanoi:
"Oi, Clover, sinuahan minä soitin. Pelkään että Bridget sekoittelee
isän pöydällä olevat tavarat. Näethän, isä toivoo että ne saisivat
olla paikoillaan. Tahdotko olla hyvä ja muistuttaa häntä, ettei hän
saa koskea niihin ollenkaan? Kun matot on pantu paikoilleen, pyydän
sinua tomuttamaan pöydän, jotta tietäisit varmasti kaiken tulevan
oikeille paikoilleen. Tahdotko?"
"Tietysti minä tahdon!" sanoi Clover, joka oli kuin emännäksi
syntynyt ja mielellään toimi Katyn pääministerinä. "Enkö saa tuoda
sinulle myöskin neulatyynyä, kun kerran menen sinne."
"Kyllä, ole niin hyvä!"
"Katy", sanoi Elsie, "pesualustat olen melkein valmistanut ja
tahtoisin päättää ne ja asettaa isän pesukaapille ennen hänen
paluutaan. Enkö saa keskeyttää soittoani ja sen sijaan tuoda
käsityötäni tänne?"
"Onko sinulla sitten kyllin aikaa oppia harjoitukset ennen neiti
Philipsin tuloa, jos nyt keskeytät?"
"On, paljonkin. Hänhän tulee vasta perjantaina."
"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin
jatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan
minulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse."
Elsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi
tomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän
luokseen.
"Tässä on tyyny", sanoi hän. "Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista
yhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule
meitä keskeyttämään."
Hänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi "sisään."
Ja sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine
kasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry.
Hän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja
oli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt
koneopillisia taipumuksiaan.
"Katy, tämä on sinun kellosi", sanoi hän. "Olen korjannut sen, joten
se lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä
pannessasi heilurin liikkeelle."
"Oletko tosiaankin?" kysyi Katy. "No, Dorry, sinähän olet koko nero!
Olen kovasti kiitollinen."
"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt", jatkoi Dorry,
"joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne
kuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain
siinä tapauksessa", jatkoi hän kohteliaasti, "etten häiritse, ja jos
mielelläsi tahdot."
"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään,
vanha ystäväni", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. "Kas
tässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän
huoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat
vankemmat kuin Elsien."
Dorry näytti kiitolliselta. Hänen palatessaan alkoi kello juuri lyödä.
"Kuule", huudahti hän, "eikö se olekin erinomaista?"
Mutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi --
kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!
"Hyvänen aika!" sanoi Clover, "mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö
vähintäinkin jo ylihuomenta."
Dorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi
kuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:
"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, -- voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!
Kolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!"
"Dorry, sinä olet noitunut sen!" sanoi Katy yhtä huvitettuna kuin
toisetkin.
Sitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon -- heilutti
sitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni
jatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut
jatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään
se lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli
nauravaa seuruetta.
"Sehän nyt on merkillistä", sanoi hän, "mutta luulen ettei se johdu
siitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat
minun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä."
Katy epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: "Älä
anna!" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän
päätöksensä.
"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta,
jos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä
Wetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte
keksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?"
"Ehkä", sanoi Dorry, "tahdon koettaa." Sitten hän erosi kello
kainalossa, ja Clover huusi hänelle kiusoitellen:
"Päivällinen on kello 132, älä unohda!"
"En suinkaan", sanoi Dorry. Kaksi vuotta sitten ei hän olisi niin
hyväntahtoisesti sietänyt itselleen naurettavan.
"Miten sinä saatoitkaan antaa kellosi uudestaan?" sanoi Clover heti
oven sulkeuduttua. "Hän turmelee sen. Sinähän pidät siitä niin
paljon."
"Ajattelin että hän tuntisi olevansa kovin masentunut, ellen antaisi
hänen koettaa", vastasi Katy sävyisästi, "en usko hänen sitä
turmelevan. Wetherellin apulainen pitää Dorrysta, ja hän varmaankin
näyttää hänelle, mitä sille on tehtävä."
"Olit sangen kiltti, kun annoit", vastasi Clover, "mutta jos se olisi
ollut minun, en luule että olisin antanut."
Juuri silloin aukesi ovi, ja Hanna törmäsi sisään kahta vuotta
pitempänä, muutta muuten aivan entisellään.
"Voi, Katy!" sanoi hän hengästyneenä, "etkö olisi niin hyvä ja
sanoisi Filipille, ettei hän pesisi kananpoikia sadevesitynnörissä.
Hän on jo pannut sinne kaikki kirjavaan lajiin kuuluvat -- ja on
juuri panemaisillaan valkean lajinkin poikaset. Luulen että yksi
pieni poikanen on jo kuollut." --
"Voi, hän ei saa -- tietystikään hän ei saa!" sanoi Katy. "Kuinka
sellainen on hänen päähänsä pälkähtänyt?"
"Hän sanoo että ne ovat likaisia, sillä ne ovat juuri kuoriutuneet,
ja hän väittää, että niiden keltainen väri on munanruskuaista. Sanoin
hänelle, ettei niin ole laita, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin
korviinsa." Ja Hanna väänteli käsiään.
"Clover", huudahti Katy, "etkö juoksisi käskemään Filipiä minun
puheilleni? Puhu kauniisti, ymmärräthän?"
"Minähän puhuin kauniisti, oikein kauniisti, mutta siitä ei ollut
apua", sanoi Hanna, johon kananpojille tehty julmuus oli nähtävästi
syvästi vaikuttanut.
"Mikä ilkiö Filipistä tuleekaan!" sanoi Elsie. "Isä sanoo että hänen
nimensä tulisi olla 'Pickle'." [Pickle = päälurjus]
"Pickles-säilykkeet [pickles = etikkasäilykkeet] saattavat joskus
olla sangen hyviä, kuten tiedätte", vastasi Katy nauraen.
Pian tuli Filip Cloverin seuraamana. Hän näytti vähän uhkamieliseltä,
mutta Katy ymmärsi kohdella häntä oikein. Hän nosti Filipin
polvelleen -- siitä Filip piti kovin, vaikka olikin jo iso poika --
ja puhui hänelle pienistä vapisevista kananpoika-paroista niin
hellästi, että Filipin sydän aivan suli.
"Ei minun tarkoitukseni ollut tehdä niille pahaa, ihan totta", sanoi
hän, "mutta ne olivat kaikki likaisia ja keltaisia -- munaisia,
näethän, ja ajattelin että olisi mieleesi, jos pesisin ne."
"Mutta Filip, ei se ole munaa -- ne ovat vain pieniä puhtaita pikku
höyheniä, samallaisia kuin kanarialinnun siivet."
"Ovatko?"
"Kyllä. Ja nyt on poikasilla niin kylmä, ja ne ovat niin avuttomia,
niinkuin sinustakin tuntuisi, jos putoaisit lammikkoon, eikä kukaan
sitten antaisi sinulle kuivia vaatteita. Eiköhän sinun pitäisi mennä
niitä lämmittelemään?"
"Mitenkä?"
"No -- käsissäsi, hyvin hellävaroen. Ja sitten minä antaisin niiden
juosta päivänpaisteessa."
"Minä teen niin", sanoi Filip laskeutuen hänen polveltaan. "Mutta
suutele minua ensin, sillä eihän minun tarkoitukseni ollut paha."
Filip piti paljon Katystä. Neiti Petingill sanoi salaisuuden olleen
siinä, ettei Katy pyrkinyt hallitsemaan poikaa, vaan koetti aina olla
ystävällinen ja hyvä eikä loukannut Filipin tunteita.
Ennenkuin Filipin kenkien kapse oli ehtinyt portailla hiljentyä,
pisti vanha Mary päänsä ovesta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut
ilme.
"Neiti Katy", sanoi hän, "toivoisin että puhuisitte Santerin kanssa
ja käskisitte hänen pitämään puuvajan järjestyksessä. Te ette tiedä,
miten huono järjestys siellä on."
"En kai tiedäkään", sanoi Katy hymyillen ja sitten huoaten. Hän
ei ollut nähnyt puuvajaa kiikusta putoamisensa jälkeen. "Älä ole
huolissasi, Mary, puhun siitä Santerille, ja hän laittaa sen kyllä
kuntoon."
Mary tepasteli tyytyväisenä alakertaan, mutta muutaman minuutin
kuluttua hän tuli takaisin.
"Neiti Katy, eräs mies toi saippualaatikon, ja tässä on lasku. Hän
sanoi sen olevan kuitatun."
Kului vähän aikaa, ennenkuin Katy löysi kukkaronsa, ja sitten hän
tarvitsi lyijykynän ja tilikirjan, ja Elsien täytyi nousta tuoliltaan
pöydän äärestä.
"Voi ystäväni", sanoi hän. "Toivon etteivät ihmiset aina tulisi meitä
häiritsemään. Olisipa hauska tietää, kuka ensi kerralla tulee."
Hän ei kauankaan saanut sitä miettiä. Melkein jo hänen puhuessaan
kuului taas ovelta koputusta.
"Tulkaa sisään!" sanoi Katy melkein väsyneesti. Ovi aukeni.
"Saanko?" Kuului hameitten kahinaa ja kengänkorkojen kapsetta, ja
Imogen Clark vetäikse huoneeseen. Katy ei ensin muistanut, kuka
tulija oli. Hän ei ollut nähnyt Imogenia melkein kahteen vuoteen.
"Pääovi oli auki", huudahti Imogen kimakalla äänellään, "ja kun ei
kukaan kuullut soittoani, uskalsin tulla suoraan tänne. Toivon etten
häiritse yksityistoimianne!"
"Et suinkaan", sanoi Katy kohteliaasti. "Elsie rakas, siirrä tuo
matala tuoli tänne. Imogen, ole hyvä ja istu. Olen pahoillani, ettei
kukaan tullut vastaanottamaan sinua, mutta palvelijat puhdistavat
huoneita tänään ja otaksun, etteivät he kuulleet soittoasi."
Imogen istuutui ja alkoi jutella tavalliseen tapaansa, jolla välin
Elsie seisoen silmät selällään Katyn tuolin takana tarkasteli hänen
pukuaan. Se oli huokeasta kankaasta, mutta hyvin ylellistä kuosia,
reunusteilla ja rypytyksillä koristeltu. Hänellä oli myöskin musta
kaulakoriste ja pitkät mustat korvarenkaat, jotka heilua kilkattivat
hänen liikuttaessaan päätään. Ja entiset kutrit riippuivat vieläkin
hänen poskillaan, ja Elsie ihmetteli taaskin, kuinka ne pysyivät
paikoillaan.
Vähitellen selveni, mitä Imogen käynti tarkoitti. Hän oli
tullut sanomaan hyvästiä. Clarkin perhe aikoi muuttaa takaisin
Jacksonvilleen asumaan.
"Oletko ollenkaan tavannut Rosvoa?" kysyi Clover, joka ei ollut
voinut unohtaa seikkailurikasta kertomusta kerran kuultuaan sen
seurusteluhuoneessa.
"Kyllä", vastasi Imogen, "monta kertaa. Ja minä saan häneltä kirjeitä
hyvin usein. Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä. Olisipa minulla
joku niistä mukanani, jotta saisin lukea sinulle vähän! Varmaankin
huvittaisi se sinua. Annahan kun katson -- ehkä minulla onkin." Ja
hän pisti kätensä taskuunsa. Totta tosiaan, siellä olikin kirje.
Clover ei saattanut olla epäilemättä, että Imogen kyllä oli koko ajan
tiennyt sen siellä olevan.
Rosvon käsiala näytti olevan varmaa ja reipasta, ja kuori ja paperi
olivat niinkuin muillakin ihmisillä. Mutta ehkäpä hänen joukkueensa
oli hämmästyttänyt jotakin kaupustelijaa ryöstämällä hänen
paperivarastonsa.
"Annahan kun katson", sanoi Imogen tarkastellen kirjettä. "'Ihailtu
Imogen' -- _se_ ei sinua huvita -- hm -- hm -- hm, kas tässä jotakin!
Olin jouluna päivällisillä Rock Housessa. Oli sangen ikävää ilman
sinua. Minulla oli kalkkunapaistia, paistettua hanhea, häränpaistia,
torttuja, luumuvanukasta sekä pähkinöitä ja rusinoita. Eikö ollutkin
sangen hyvä päivällinen? Mutta mikään ei maistu hyvältä, kun ystävät
ovat poissa!"
Katy ja Clover olivat hyvin ällistyneen näköisiä. Rosvo käyttää
sellaista kieltä!
"John Billins on ostanut uuden hevosen", jatkoi Imogen, "hm -- hm
-- hm -- hän. Luulen ettei mikään muu siinä huvita sinua. Oh, niin!
kuulehan, lopussa on vähän runoakin:
"'Sinisiivin tullos kyyhkysein,
Pesäksesi laita rintasein!'"
"Eikö se ole kaunista?"
"Eikö hän ole muuttunut?" kysyi Clover. "Hän kirjoittaa niinkuin hän
olisi muuttunut."
"Muuttunut!" huudahti Imogen heiluttaen kiliseviä korvarenkaitaan.
"Hän on aina ollut yhtä hyvä!"
Siihen ei saattanut enää mitään sanoa. Katy tunsi huuliensa väräjävän
ja peläten, että kävisi epäkohteliaaksi ja purskahtaisi nauruun,
alkoi hän puhella muuta mahdollisimman nopeaan. Koko ajan hän
huomasi silmillään mittailevansa Imogenia ja ajattelevansa: "Olenko
tosiaankin joskus pitänyt hänestä? Miten kummallista! Oi, kuinka
viisas mies isä onkaan!"
Imogenin vierailu kesti puoli tuntia. Sitten hän hyvästeli.
"Hän ei ollenkaan kysynyt, kuinka sinä voit", sanoi Elsie
suuttuneena. "Minä huomasin sen, hän ei kysynyt kertaakaan."
"No, niin -- hän varmaankin unohti. Me puhuimme hänestä, emmekä
minusta", vastasi Katy.
Pieni seurue istuutui taas työhönsä. Tällä kertaa he saivat olla
puoli tuntia kenenkään häiritsemättä. Ovikello kilahti, ja Bridget
tuli huolestuneen näköisenä yläkertaan.
"Neiti Katy", sanoi hän, "vanha rouva Worrett on täällä, ja arvelen
hänen tulleen koko päiväksi, sillä hänellä on laukku mukanaan. Mitä
ihmeissä minä hänelle sanon?"
Katy näytti hieman nyrpeältä. "Voi hyvänen aika!" sanoi hän, "kuinka
onnetonta! Mitä meidän on tehtävä?"
Rouva Worrett oli Izzie-tädin vanha ystävä. Hän asui maalla, noin
kuusi englannin peninkulmaa Burnetistä. Hänellä oli tapana tulla
Carreille päivällisille niinä päivinä, jolloin hän tuli kaupunkiin
ostoksille ja muille asioille. Se ei tapahtunut usein, ja kun
sellaista oli sattunut, ei Katyn ollut tarvinnut koskaan ennen pitää
hänelle seuraa.
"Sanokaa että teillä on kiire ettekä saata vastaanottaa", ehdoitti
Bridget, "eihän meillä ole päivällistäkään eikä mitään varattuna."
Luultavasti olisi Katy kaksi vuotta sitten tarttunut tähän
ehdoitukseen. Mutta nykyinen Katy oli hienotunteinen.
"E-ei" sanoi hän, "en tahdo tehdä sitä. Bridget, meidän on koetettava
parastamme. Juokse, rakas Clover, alas, sinähän olet hyvä tyttö, ja
sano rouva Worrettille, että ruokailuhuone on aivan järjestämätön,
mutta että me syömme päivällistä täällä, ja kun hän on levähtänyt,
olisi hauskaa nähdä hänet huoneessani. Ja oi, Clover! anna hänelle
viuhka kaikkein ensiksi. Hänellä on varmaankin hyvin kuuma. Bridget,
päivällisen voit tuoda sinänsä tänne, mutta ota muutamia hillottuja
persikoita jälkiruuaksi ja valmista rouva Worrettille kuppi teetä.
Luulen hänen aina juovan teetä. Ei sovi käännyttää vanhaa rouva
parkaa, kun hän kerran on tullut näin kauaksi", selitti hän Elsielle
toisten mentyä. "Elsie, vedä keinutuoli noin päin. Ja työnnä nuo
pienet tuolit takaisin seinää vasten. Rouva Worrett istui yhden
tuolin rikki viime kerralla käydessään, muistatko?"