valkean ääressä Cecy vierellään, ja siellä oli pyöreä pöytä,
jolle oli levitetty valkea liina ja jolla oli maitoa, korppuja,
mansikkahilloa ja torttuja. Keskellä oli jäätelökakku. Jäätelön
pinnalla oli jotakin, joka näytti punertavilta kirjaimilta, ja Clover
kumartuneena tarkastamaan luki ääneen: "Pyhä Valentin."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Dorry.
"No, tiedäthän että nyt on Pyhän Valentinin-aatto", vastasi Katy.
"Debby muisti sen ja luulen, että hän sentähden toimitti kirjoituksen
siihen."
Sillä hetkellä ei puhuttu mitään Pyhästä Valentinista. Mutta kun
hänen nimensä viimeinen punertava kirjain oli syöty, ja illallinen
oli pöydältä korjattu, kuului yhtäkkiä lasten istuessa valkean
ääressä kovaa koputusta ovelta.
"Kukahan se on?" sanoi Katy, "Clover, ole hyvä ja katso!"
Clover aukaisi oven. Bridget seisoi siinä koettaen voimiensa takaa
pidättää nauruaan ja pitäen kirjettä kädessään.
"Se on teille, neiti Clover", sanoi hän.
"_Minulle!_" huudahti Clover hyvin hämmästyneenä. Sitten hän sulki
oven ja toi kirjeen pöydälle.
"Kuinka hullunkurista!" huudahti hän katsellessaan kirjekuorta, joka
oli vaaleanvihreä. Se sisälsi jotakin kovaa. Clover mursi sinetin.
Sieltä pisti esille samettinen neulatyyny, joka oli apilaanlehden
muotoinen, ja vihreällä silkillä kierretty rautalangan pätkä muodosti
hennon lehtivarren. Tyynyyn kiinnitetyllä paperilipulla oli seuraavat
säkeistöt:
"Ihailijansa ruusuill' on
Ja liljoill', orvokeilla.
Mutt' Apilas [= Clover] mun kukkain on,
Mi tuoksuu pientareilla.
On Apilas mun kukkani,
Tuo kaino, vaatimaton,
Se tyydyttää mun haluni,
Sen sulous sanomaton.
Kun perhot lentää ruusuistaan
Ja uinuu kukkametsiin,
Mä mehiläinen kelpo oon
Ja Apilaani etsin."
Tämä oli Cloverin ensimäinen Valentin-kirje. Hän oli aivan lumottuna.
"Kukahan kumma sen on lähettänyt?" huudahti hän.
Mutta ennenkuin kukaan vastasi, koputettiin toisen kerran kovasti
ovelle, ja kaikki säpsähtivät. Siellä oli Bridget taaskin toisen
kirjeen kanssa!
"Neiti Elsie, tällä kertaa se on teille", sanoi hän mutistellen
suutaan.
Kaikki lapset ryntäsivät paikalle, ja kuori avattiin
silmänräpäyksessä. Sisäpuolella oli pieni norsunluinen sinetti, jossa
oli "Elsie" vanhoilla englantilaisilla kirjaimilla ja seuraava runo:
"On tyttö pienoinen,
Hän on niin suloinen
Kuin mesi kukkasten,
Jos vaan niin tahtonee --
Sen tytön nimen alkaa Ee.
On hiuksens' kiharat
Ja silmäns' kirkkahat
Ja hampaat valkeat
Ja suu sen hymyilee --
Sen tytön nimen alkaa Ee.
Sen pikku jalka on
Ain' nopsa, levoton,
Sen ääni sointuv' on,
Se aina helisee --
Sen tytön nimen alkaa Ee.
Miks' on tuo tyttönen
Niin mulle armainen?
Siks' kun se lapsonen
Mua aina lemmitsee --
Sen tytön nimen alkaa Ee."
"Sehän on kuin satua", sanoi Elsie, jonka silmät olivat
hämmästyksestä menneet selko selälleen Cloverin ääneen lukiessa
säkeistöjä.
Vieläkin koputusta! Tällä kertaa tuli kourallinen kirjeitä. Kaikille
muille oli yksi, mutta Katy suureksi hämmästyksekseen sai _kaksi_.
"No, mitähän tämä lienee!" kysyi hän. Mutta kun hän kurkisti toiseen,
näki hän Helena-serkun käsialan ja pisti sen taskuunsa, kunnes kaikki
Valentin-kirjeet olisi luettu.
Dorryn kirje avattiin ensin. Sen yläreunassa oli leivoksen kuva; on
myös mainittava, että Dorry oli äskettäin käyttänyt hammaslääkärin
apua. Runo kuului:
"Pikku Jukka Jöröinen
Nurkassansa istuen
Puree piirastansa.
Mikä lienee tullutkaan,
Äkisti käy huutamaan,
Painaa poskeansa.
Äiti itkun kuulevi,
Avuksi jo tulevi
Pikku pojallensa.
'Mikä vaiva?' Jukaltaan
Näin hän kysyi, pojultaan,
Otti polvellensa.
'Äiti kulta! Armoton
Mulla tuska, vaiva on
Päässä, hampahissa.
Niitä kiskoo, mojottaa,
Kun vaan maistan makeaa --
Piiraan saa nyt kissa!'
Jukka yhä huusi vaan
Noissa hammastuskissaan,
Kättä, jalkaa viskoi.
Tuli eteen työläs tie,
Lääkärihin Jukan vie --
Hän pois hampaan kiskoi."
Se Valentin-kirje antoi lapsille naurun aihetta kauaksi aikaa.
Hannan kirjekuoressa oli paperinen nukke, "Punahilkka" nimeltään.
Kirjeen säkeistöt kuuluivat näin:
"Täss' kuvani, rakkahin Hanna, sä saat,
Se kertovi mun yhä viel' elävän.
Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
Kuin ennen, kun taruni luit hirveän.
Se susi ei minua tappanutkaan,
Kun huusin ja potkin ja tempoilin,
Se suustahan pudotti irti mun
Ja pakeni metsien rotkoihin.
Ja mummo ja minä siit' asti ain'
Tupasessamme yhdessä asumme,
Me voita ja juustoa syömme vain. --
Sen koommin sutt' emme nähneet me.
Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
Jo susi se ilkeä ammuttiin.
Sä mummon mökkihin joskus käy,
Niin tavata voit Punahilkankin."
Hanna oli siihen äärettömän tyytyväinen, sillä Punahilkka oli hänen
lempisatujansa.
Filipin kirjeessä oli kumipalanen ja itse kirje oli kirjoitettu hyvin
paksuilla kirjaimilla isolle paperiarkille:
"Ma kerran olin paha mies,
Tein sulle tuskan hetken,
Kun kenkiäsi himoiten
Tein vuotees' alle retken.
Sä huusit silloin: 'Ken se on?'
Mä säikähdyin niin jotta -- --
Ja tainnoksissa hiivin pois,
Vaan palan ehdin ottaa.
Sen palan pureskeltuna
Nyt lähetän mä sulle
Ja pyydän, ettes kantaisi
Sä enää vihaa mulle.
'Rosvo'".
"Kuunnelkaahan minun runoani", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut
olevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin
hän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat
lopetetut.
Sitten hän luki ääneen:
"Cecylle.
Jos oisin ma lintunen
Ja sinäkin lintunen,
Niin mitähän tekisimme?
Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',
Me istuttais oksalla rinnakkain juur'
Ja suuta me suihkaisimme.
Niin -- sitä me tekisimme!
Jos oisin ma kalanen,
Ja sinäkin kalanen,
Niin mitähän tekisimme?
Me aaltojen keskellä pelmuttais
Ja valaiden ympäri vellottais
Ja osterit poimisimme.
Niin -- sitä me tekisimme!
Jos oisin ma mehiläs
Ja sinäkin mehiläs,
Niin mitähän tekisimme?
Me metsien helmahan mentäisiin,
Vain mettä ja kastetta syötäisiin
Ja toistamme lempisimme.
Niin -- sitä me tekisimme!
'Valentin'".
"Se oli mielestäni kaikkein kaunein", sanoi Clover.
"Ei minusta", sanoi Elsie. "Eiköhän minun ole kaunein. Cecyllä
ei myöskään ollut sinettiä kirjeessään." Ja Elsie hyväili pientä
sinettiään, jota hän oli koko ajan pitänyt kädessään.
"Katy, sinun olisi pitänyt lukea omasi ensin, sillä sinähän olet
vanhin", sanoi Clover.
"Siinä ei ole paljon", vastasi Katy, ja hän luki:
"Ruusu on punainen, orvokki sinervä.
Sokuri makea, suloinen myöskin sä."
"Kuinka mitätön Valentin-kirje!" huudahti Elsie silmät leimahtaen.
"Katy, sehän on suuri häpeä! Sinunhan olisi pitänyt saada paras
kirje."
Katy tuskin saattoi pidättää nauruaan. Asia oli niin, että toisten
kirjeisiin oli mennyt niin paljon aikaa, ettei hänelle ollut jäänyt
yhtään aikaa omaan kirjeeseensä. Kun hän ajatteli, että herättäisi
epäilystä, ellei hän saisi yhtään, niin hän oli viime hetkessä
itselleen kirjoittanut nuo vanhat säkeet.
"Ei se ole kovinkaan kaunis", sanoi hän koettaen näyttää niin
totiselta kuin suinkin, "mutta mitäpä siitä."
"Onhan se häpeällistä!" kertasi Elsie hyväillen häntä hellästi
sovittaakseen vääryyden.
"Eikö se ollut hauska ilta?" sanoi Hanna, ja Dorry vastasi:
"On, eihän meillä koskaan ennen Katyn sairautta ole ollut näin
hauskaa."
Katy tunsi sen mielihyvin ja tuskan sekaisin tuntein. "Luulen lasten
rakastavan minua vähän enemmän nykyisin", sanoi hän itsekseen. "Mutta
voi, miksen ollut heille hyvä, kun olin terve ja vankka"!
Hän ei avannut Helena-serkun kirjettä, ennenkuin toiset olivat
paneutuneet levolle. Varmaankin oli joku kirjoittanut Helenalle
Valentinin viettämisestä, sillä kirjeen sijasta se sisälsi seuraavan
runon, joka oli kirjoitettu Helena-serkun omalla selvällä ja
kauniilla käsialalla. Se ei ollut tavallinen Valentin-kirje, sillä se
oli liian vakava, kuten Katy selitti Cloverille seuraavana päivänä.
"Mutta", lisäsi hän, "se on paljoa kauniimpi kuin mitkään ennen
kirjoitetut Valentin-kirjeet!" Ja Clover ajatteli samoin. Runo kuului
näin:
"Mä kävin hauskaa koulua,
Niin nuori olin, riehuvainen.
Mutt' oppimaan olin haluton
Ja mieluisemmin leikin vainen.
Suur' Opettaja siksi mun
Talutti Tuskan kouluhun.
Siell' ensi luokalla nyt käyn,
On läksyt vielä helponlaiset;
Mutt' ylemmillä läksyt on
Niin raskaat, vaativaiset.
Ja kuitenkin jo kyynelin
Mä läksyjäni lueksin.
Kaks' opettajaa siellä on.
Käy toinen hiljaa hiiviskellen
Ja haastaa äänin lemmekkäin
Ja katsoo meihin hymyellen.
On Rakkaus se. Mutt' Tuska on
Tuon toisen nimi suloton.
On kuin he joskus vieroisi
Ja kulkis toistaan karttamalla;
Mutt' pian taas he kohtaavat
Ja tervehtivät suudelmalla,
Ja ovat silloin tosiaan
Kuin kaksoisveljet konsanaan.
Jos ahkeroin, he sanovat,
Niin pian siirryn luokaltani
Ja joudun sille, jolla on
Vaan yksin Rakkaus oppaanani.
Siks' kaikin voimin ahkeroin,
Mä että sille päästä voin.
Mut Tuskankin on koulussa
Mun terveellistä opiskella,
Ja häntä tulee paljosta
Mun kiittää mielell' iloisella,
Mut Rakkauden ihanan
Mä kouluun yhä halajan.
Siks' ponnistelen aina vaan,
En moiti hitaisuutta ajan.
Mä tiedän, että kerran voin
Luo päästä armaan opettajan,
Ja silloin päättyy Tuskan työ,
Iki-Rakkauden hetki lyö."
XI LUKU
Uusi läksy opittavana
Pitkäksi ajaksi riitti lapsille tästä hauskasta illasta puhumisen ja
ilon aihetta. Dorry sanoi toivovansa, että jokaisella viikolla olisi
Valentin-päivänsä.
"Etkö luule että Pyhä Valentin väsyisi runojen kirjoittamiseen?"
kysyi Katy. Mutta hänellä oli myöskin ollut hauskaa, ja virkistävä
muisto siitä auttoi häntä kestämään pitkän kylmän talven.
Sinä vuonna oli myöhäinen kevät, mutta kesä oli lämmin, kun
se kerran saapui. Kuumuus vaivasi Katyä kovin. Hän ei voinut
vaihtaa istuinpaikkaa ikkunasta toiselle ja nauttia kuten muut
tuulenhengestä. Pitkät paahtavat päivät heikensivät ja kuihduttivat
häntä. Katyn pää alkoi riippua, ja hän näytti lakastuvan kuin
kukkaset puutarhassa. Hän oli tosiaankin onnettomampi kuin ne, sillä
niitä Santeri joka ilta kasteli, jota vastoin kukaan ei kyennyt
kastelukannulla valamaan hänelle huojennusta, jota hän kaipasi, --
kylmää, raitista ilmaa.
Ei ollut helppoa olla hyväntuulinen tällaisten olosuhteiden
vallitessa, ja tuskin kukaan olisi saattanut moittia Katyä, jos hän
joskus olisi unohtanut päätöksensä ja ollut kärttyisä ja tuskastunut.
Mutta hän ei sitä unohtanut -- ei ainakaan usein. Silloin tällöin
oli pahoja päiviä, jolloin hän oli alakuloinen ja onneton. Mutta
Katyn pitkä kouluvuosi oli opettanut hänelle itsensähillitsemistä,
ja yleensä kantoi hän vastuksensa kärsivällisesti. Hän ei kuitenkaan
voinut välttää sitä, että hän kävi kalpeaksi ja laihaksi, ja isä
havaitsi suureksi surukseen, että mitä pitemmälle kesä kului,
sitä vähemmäksi hävisi myöskin Katyn lukemis-, opiskelemis- ja
ompelemishalu, ja tunnittain hän vain istui käsivarret ristissä
ajatuksiinsa vaipuneena ja tuijottaen ikkunasta ulos.
Isä koetti viedä häntä ajelemaan, mutta liike ja nosteleminen tuotti
niin paljon tuskaa, että Katy pyysi isää jättämään nämä yritykset.
Täten ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa viileämpää ilmaa. Kesä kului
vaivalloisesti, ja kaikki Katyn ystävät iloitsivat, kun se oli mennyt.
Kun syyskuu saapui viileine aamuineen ja iltoineen, raittiine
havumetsältä tuoksuvine tuulineen, näytti kaikki taas virkoovan, ja
Katy niitten joukossa. Hän alkoi virkata pitsiä ja lukea. Jonkun ajan
kuluttua hän keräsi taaskin kirjansa ja koetti opiskella, niinkuin
Helena-serkku oli neuvonut, mutta monet joutilaat päivät olivat
aiheuttaneet sen, että työ tuntui vaikeammalta kuin ennen.
Eräänä päivänä pyysi Katy isältä saada ottaa ranskankielen tunteja.
"Näethän, unohdan kaiken, mitä olen osannut", sanoi hän, "ja Clover
alkaa tällä lukukaudella, enkä soisi hänen pääsevän paljon edelle
minusta. Isä, etkö luule, että herra Berger tahtoisi tulla tänne?
Hänhän käy joskus kodeissakin opettamassa."
"Luulen hänen tulevan, jos pyydämme", sanoi tohtori Carr hyvillään
siitä, että Katyssä heräsi jälleen jotakin elämänhalun tapaista.
Siten asia järjestettiinkin. Herra Berger tuli kahdesti viikossa ja
istui ison tuolin vieressä korjaten Katyn kirjoituksia ja harjoittaen
ääntämistä ja verbien taivutuksia. Hän oli vanha, pieni ranskalainen,
joka vilkkaudellaan osasi tehdä tuntinsa miellyttäviksi.
"Te teette työtä enemmän kuin ennen, neitiseni", sanoi hän eräänä
päivänä, "jos jatkatte näin, tulee teistä paras oppilaani. Ja jos
selän loukkaantuminen saattoi teidät ahkeraan opiskeluun, olisi hyvä,
jos muutkin nuorista neideistäni vioittaisivat selkänsä."
Katy naurahti. Mutta huolimatta herra Bergeristä ja hänen
tunneistaan, ja huolimatta Katyn ponnistuksista pysyä iloisena
ja toimeliaana oli toinen talvi paljoa kovempi kuin ensimäinen.
Niin on usein sairaitten ihmisten laita. Sairauden ensi aikoina on
jonkinlainen kiihtyminen ja hermostuneisuus suurena apuna. Mutta
kun kuukaudet jatkuvat samallaisina, niin kaikki rupeaa tuntumaan
kyllästyttävän vanhalta ja ikävältä; silloin tahtoo rohkeinkin
lannistua ja mieli käydä apeaksi. Kevät näytti Katyn mielestä olevan
niin kaukana, kaukana.
"Toivon että jotakin tapahtuisi", sanoi hän usein itsekseen. Ja
jotakin olikin tapahtumassa. Mutta hän ei aavistanutkaan, mitä se oli.
"Katy", sanoi Clover tullen eräänä marraskuun päivänä huoneeseen,
"tiedätkö, missä kanvertti on? Izzie-tädillä on hirveä päänkivistys."
"En", vastasi Katy, "en tiedä. Tai, odota Clover, muistelen kuin
Debby olisi haeskellut sitä eräänä päivänä. Ehkä löydät sen hänen
huoneestaan."
"Merkillistä", puheli hän yksinään, kun Clover oli mennyt, "en muista
Izzie-tädillä koskaan ennen olleen päänpakotusta."
"Kuinka Izzie-täti voi?" kysyi hän, kun isä tuli sisään puolenpäivän
aikaan.
"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen
sanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä
iltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään
sitä vastaan, lapseni?"
"E-ei!" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan.
Izzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut
hänelle niin hyvin.
"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat
tehtävät", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.
Vieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni
seuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen
luokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy
huomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän
kaipasi häntä hirveästi.
"Milloinka Izzie-täti paranee?" kysyi hän isältään, "minä kaipaan
häntä niin kovin."
"Me kaikki kaipaamme häntä", sanoi tohtori Carr, joka näytti
levottomalta ja alakuloiselta.
"Onko hän hyvin sairas?" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen
ilmeestä.
"Pelkään että niin on laita", vastasi hän. "Aion hankkia varsinaisen
sairaanhoitajan hänelle."
Izzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät,
että kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip
lähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut
mentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä
hyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet
tyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret,
kuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut
olevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain
Izzie-tätiä.
Se oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri
tienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja
hiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he
kaipasivat kovin toisia lapsia.
"Voi kultaseni!" huokasi Elsie. "Kuinka toivonkaan Izzie-tädin
pikaista paranemista!"
"Emmekö olekin hänelle hyviä, kun hän paranee?" sanoi Clover. "En
koskaan enää jätä kalossiani hattunaulakon alle, sillä hän ei pidä
siitä. Ja minä haen kaikki krokettipallot ja panen ne laatikkoon joka
ilta."
"Niin", lisäsi Elsie, "niin teen minäkin, kun hän paranee."
Heidän päähänsä ei koskaan pälkähtänyt, ettei Izzie-täti
mahdollisesti paranisikaan. Pikku ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan,
että aikuiset ovat niin vankkoja ja isoja, ettei heille saata mitään
tapahtua.
Katy tuli yhä levottomammaksi. Hän ei kuitenkaan täydelleen
käsittänyt asian vakavuutta. Eräänä aamuna se kumminkin yllätti hänet
kuin äkkinäinen raju isku, sillä herätessään huomasi hän vanhan Maryn
esiliina silmillä hiljaa itkevän hänen vuoteensa vieressä. Izzie-täti
oli kuollut yöllä!
Kaikki heidän ystävälliset, katuvaiset ajatuksensa, heidän
päätöksensä tehdä hänelle mieliksi, heidän suunnitelmansa täyttää
hänen toiveensa ja säästää hänen vaivojaan myöhästyivät! Ensi kerran
nämä kolme pikku tyttöstä huomasivat, kuinka hyvä ystävä Izzie-täti
oli heille ollut. Hänen ikävät tapansa olivat nyt kaikki unohtuneet.
He saattoivat muistaa ainoastaan niitä monia hyviä tekoja, joita
hän oli heille tehnyt heidän pienuudestaan asti. Kuinka he nyt
toivoivatkaan, etteivät koskaan olisi kiusanneet häntä eivätkä
koskaan sanoneet katkeria sanoja hänestä! Mutta toivominenhan ei
mitään hyödyttänyt.
"Mitä me voimme tehdä ilman Izzie-tätiä?" ajatteli Katy itkiessään
itsensä nukuksiin sinä yönä. Ja sama kysymys palasi yhä uudelleen
hänen mieleensä, kun hautajaiset olivat ohi, pienokaiset palanneet
rouva Hallin luota, ja kaikki taas kulki tavallista latuaan.
Moneen päivään ei hän nähnyt isäänsä ollenkaan. Clover kertoi, että
isä näytti hyvin väsyneeltä ja puhui tuskin sanaakaan.
"Söikö isä ollenkaan päivällistä?" kysyi Katy eräänä iltapäivänä.
"Ei paljon. Hän sanoi ettei hänen ollut nälkä. Ja rouva Jacksonin
poika tuli häntä noutamaan, ennenkuin olimme ennättäneet lopettaa
ateriamme."
"Voi Jumalani!" huokasi Katy, "kun ei vain _hänkin sairastuisi_.
Kylläpä nyt sataa! Clover, kai sinä menet alas ja haet isän tohvelit
valkean ääreen lämpenemään. Voi, ja pyydä Debbyn valmistamaan
paahdettua leipää kerman ja teen kanssa. Isä pitää paahtoleivästä."
Teen jälkeen tohtori Carr tuli yläkertaan istumaan hetkeksi Katyn
huoneeseen. Hän kävi siellä useinkin, mutta tämä oli ensi kerta
Izzie-tädin kuoleman jälkeen. Katy tutki hänen kasvojaan levottomana.
Ne näyttivät viime aikoina käyneen vanhoiksi, ja niillä oli
surullinen ilme, joka koski hänen sydämeensä. Hän toivoi voivansa
tehdä jotakin isälleen, mutta hän ei kyennyt muuhun, kuin kohentamaan
valkeata ja tarttumaan isän käteen ja sitten silittelemään sitä
hellästi omillaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta luulen isän
siitä pitäneen.
"Mitä olette puuhailleet koko tämän päivän?" kysyi isä.
"Voi, emme juuri mitään!" sanoi Katy. "Opettelin ranskan läksyäni
aamulla. Ja koulusta päästyään Elsie ja Hanna toivat tänne
tilkkupeitteensä ja me pidimme talkoot. Siinä kaikki!"
"Olen miettinyt, kuinka järjestäisimme taloutemme", sanoi tohtori
Carr. "Tietystihän meidän on otettava joku sitä hoitamaan. Mutta ei
ole helppoa löytää sopivaa henkilöä. Rouva Hall tuntee erään naisen,
joka saattaisi soveltua, mutta hän on nyt Lännessä, ja vasta viikon
tai parin kuluttua saisimme häneltä tietoja. Luuletko että tulette
toimeen näin nämä muutamat päivät?"
"Voi, isä!" huudahti Katy pelästyneenä, "onko meidän välttämättä
otettava joku vieras?"
"Mitenkä muuten luulet meidän kykenevän järjestämään asiamme? Clover
on liian nuori taloudenhoitajaksi. Ja hänhän sitä paitsi on koulussa
kaiket päivät."
"En tiedä, en ollut ajatellut sitä", sanoi Katy hämmästyneellä
äänensävyllä.
Mutta hän ajatteli sitä koko sen illan ja ensimäiseksi aamulla
herättyään.
"Isä", sanoi hän saadessaan taas puhella isänsä kanssa kahden.
"Olen ajatellut eileniltaista keskusteluamme taloudenhoitajasta,
ymmärräthän. Ja minä toivon, ettet ottaisi ketään. Enkö _minä_ saisi
koettaa? Luulen todella kykeneväni siihen."
"Mutta mitenkä?" kysyi tohtori Carr hyvin hämmästyneenä. "En
todellakaan käsitä. Ehkä, jos olisit terve ja vankka -- mutta, Katy,
sittenkin olisit liian nuori semmoiseen toimeen."
"Täytän neljätoista kahden viikon kuluttua", sanoi Katy ojentautuen
suoraksi. "Ja isä, jos minä _olisin_ terve, kävisin koulua enkä
silloin tietystikään joutaisi taloustoimiin. Kerron sinulle
suunnitelmastani. Olen miettinyt sitä koko päivän. Debby ja Bridget
ovat olleet meillä niin kauan, että he tuntevat kaikki Izzie-tädin
tavat, ja he ovat niin huomaavaisia, että heille tarvitsee sanoa
vain sananen silloin tällöin. Mikseivät he tarpeen vaatiessa
saattaisi tulla tänne minun luokseni yhtä hyvin kuin minä mennä
heidän luokseen? Clover ja Mary pitävät kyllä silmällä, jos jotakin
olisi epäkunnossa. Ja et kai sinä välittäisi, vaikka asiat ensi
aluksi olisivatkin vähän hullusti, sillä minähän opettelisin koko
ajan. Annahan minun koettaa! Olisi niin hauskaa, jos olisi jotakin
ajattelemista, kun istun täällä yksikseni. Olisihan paljoa parempi,
ettei talossa olisi vierasta ihmistä, joka ei tunne lapsia eikä
muutakaan. Aivan varmasti se tekisi minut onnellisemmaksi. Isä, ole
hyvä, sano 'kyllä', -- ole niin hyvä, sano!"
"Se on liikaa sinulle, aivan liikaa", vastasi tohtori Carr. Muttei
ollut helppoa vastustaa Katyn sanoja "ole hyvä, ole hyvä!" ja hetken
kuluttua asia ratkaistiin. --
"No niin, lemmikkini, saat koettaa, vaikka epäilen kokeen tulosta.
Sanon rouva Hallille, että hän lykkäisi Wisconsiin kirjoittamisensa
kuukaudeksi, ja me tahdomme kokeilla."
"Lapsiparka, hän koettaa riistää ajatuksensa itsestään", mumisi
isä astellessaan alakertaan. "Kuukauden lopussa hän on iloinen
päästessään koko asiasta."
Mutta isä erehtyi. Kuukauden lopussa Katy oli innokas jatkamaan.
Siten isä sanoi: "No hyvä, koettakoon kevääseen asti."
Eikä se ollutkaan niin vaikeata työtä, kuin olisi luullut. Katyllä
oli paljon hiljaista ajatusaikaa. Lapset olivat koulussa koko
päivän, ja ainoastaan muutamat vieraat häiritsivät häntä, joten
hän saattoi jakaa aikansa ja pysyä suunnitelmassaan. Se on aina
taloudenhoitajalle suurena apuna.
Palvelijat olivat tarkalleen omaksuneet Izzie-tädin täsmällisen
säännölliset tavat, niin että talossa näytti kaikki menevän
itsestään. Kuten Katy oli sanonut, tarvittiin vain jokunen sana
Debbylle ja Bridgetille silloin tällöin.
Heti aamiaisen jälkeen, kun astiat oli pesty ja asetettu paikoilleen,
oli Debbyllä tapana pukeutua puhtaaseen esiliinaan ja tulla ylös
ohjeita saamaan. Ensiksi se oli Katystä hyvin hauskaa. Mutta monet
kerrat määrättyään päivälliset alkoi se hänestä tuntua väsyttävältä.
Hän ei koskaan nähnyt ruokia niiden valmistuttua, ja kokematon kun
oli, näytti hänestä mahdottomalta keksiä kyllin vaihtelevia lajeja.
"Annahan kun katson -- paahtopaistia -- lammaspaistia -- keitettyjä
kananpoikia", sanoi hän laskien sormillaan, "paahtopaistia --
lammaspaistia -- keitettyjä kananpoikia. Debby, voisitko paistaa
kananpoikia? Hyvänen aika! Kunpa joku keksisi jonkun uuden eläimen!
Mihin ovat kaikki syötävät ruoka-aineet joutuneetkaan, en voi keksiä
uusia!"
Sitten Katy lähetti hakemaan kaikki talon keittokirjat ja selaili
niitä tunnin verran, kunnes hänen ruokahalunsa oli kokonaan mennyttä,
aivankuin hän olisi syönyt kaksikymmentä päivällistä. Debby parka
oppi pelkäämään näitä kirjoja. Hän seisoi oven pielessä iloiset
punaiset kasvot kurtussa, kun Katy luki ääneen jotakin mahdottomalta
kuuluvaa ohjetta.
"Debby, tämä tuntuu herkulliselta, toivon että koettaisit sitä.
Ota neljä litraa ostereita, puoli kiloa härän lihaa, kuusitoista
sodabiskettiä, kahden sitrunan mehu, neljä neilikkaa, lasillinen
valkoviiniä, yksi meiramin oksa, yksi ajuruohon oksa, yksi laakerin
oksa, yksi pilkottu ruoholaukka -- --"
"Anteeksi, neiti Katy, mitä se on?"