vasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului raskaita narisevia
askeleita portailta ilmoittaen vieraan olevan tulossa yläkertaan.
Elsie alkoi tirskua. Rouva Worrett saattoi hänet aina tirskumaan.
Oli juuri sen verran aikaa, että Katy ehti antaa hänelle varoituksen
ennen oven aukeamista.
Rouva Worrett oli niin äärettömän lihava, että sellaisia henkilöitä
harvoin näkee. Kukaan ei uskaltanut arvata hänen painoaan, mutta
hän _näytti_ siltä, kuin hän olisi painanut tuhannen naulaa. Hänen
kasvonsa olivat harvinaisen punaiset. Kylmimmälläkin ilmalla näytti
hän olevan palavissaan, ja lauhkealla ilmalla hän näytti olevan aivan
sulamistilassa. Hänen hattunsa nauhat olivat auki hänen tullessaan
huoneeseen, ja koko ajan huoneen poikki astuessaan hän löyhytteli
viuhkaa, lattian notkuessa hänen jalkainsa alla.
"Niin, rakas ystäväni", sanoi hän, kun hän istua tömähti
keinutuoliin, "ja kuinka sinä voit?"
"Kiitos, sangen hyvin", vastasi Katy ajatellen, ettei hän koskaan
ennen ollut nähnyt rouva Worrettia puoleksikaan niin lihavana, ja
miettien miten hänen pitäisi seurustella hänen kanssaan.
"Ja kuinka isäsi jaksaa?" kysyi rouva Worrett.
Katy vastasi kohteliaasti ja kyseli sitten rouva Worrettin omaa
vointia.
"Niin, minähän vain yhä pyöristyn", kuului vastaus, joka saattoi
Elsien Katyn tuolin takana katkonaisiin naurunpurskahduksiin.
"Minulla oli pankkiasioita", jatkoi vieras, "ja niitä toimittaessani
tulin ajatelleeksi, että menisin neiti Petingillin luo kysymään
häneltä, tulisiko hän väljentämään mustaa silkkipukuani. Se ommeltiin
joku aika sitten, ja minä näytän käyneen lihavammaksi sen jälkeen,
sillä en saa ollenkaan hakasia kiinni. Mutta kun menin sinne, oli
hän poissa, joten sain kävellä turhaan. Tiedättekö, missä hän nyt on
ompelemassa?"
"En", sanoi Katy tuntien tuolinsa tutisevan ja vaivoin pysytellen
totisen näköisenä; "viime viikolla hän oli täällä kolme päivää
ompelemassa Hannalle koulupukua. Mutta sen jälkeen en ole kuullut
hänestä mitään. Elsie, tahdotko juosta alakertaan ja pyytää Bridgetin
tuomaan la-la-lasin jäistä vettä rouva Worrettille? Hänellä näyttää
olevan lämmin kävelyn jälkeen."
Hirveän hämillään loikkasi Elsie huoneesta ja kätkeytyi eteisen
nurkkaan päästääkseen naurunsa valloilleen. Hän palasi vähän ajan
kuluttua aivan totisin kasvoin. Päivällinen tuotiin sisään. Rouva
Worrett söi kovasti ja näytti nauttivan kaikesta. Hänen oli niin hyvä
olla, ettei hän liikahtanut paikoiltaan ennen neljää! Voi, miten
pitkältä se iltapäivä tuntuikaan tyttö paroista, kun he istuivat
siinä koettaen ajatella jotakin sanomista tuolle äärettömän isolle
vieraalleen.
Viimein rouva Worrett nousi tuolilta ja valmisti lähtöä.
"No niin", sanoi hän sitoen hattunsa nauhoja. "Minä olen oikein
levännyt ja tunnen voivani paremmin siitä. Eikö joku teistä
nuorista tahtoisi tulla minun luokseni näinä päivinä? Pitäisin
hyvin mielelläni jonkun teistä vieraanani, jos te haluatte. Eivät
kaikki tytöt välitä vanhasta lihavasta naisesta ja anna hänen tuntea
kotilieden lämpöä, kuten sinä, Katy. Näkisipä vain tätinne teidät
kaikki, millaisia nyt olette. Hän olisi varmaan hyvillään, tiedän
sen."
Miten lie ollutkaan, se lause tuntui Katyn korvissa hyvin
miellyttävältä.
"Voi, älkää naurako hänelle!" sanoi hän myöhemmin illalla, kun lapset
juotuaan teetä puhtaassa, raitistuoksuisessa ruokailuhuoneessa
tulivat hänen luokseen istumaan, ja Cecy käärittynä sievään,
punertavanvalkoiseen huiviin oli tullut sinne viettämään muutaman
tunnin. "Hän on todellakin ystävällinen vanha nainen, enkä minä
pidä siitä, että te nauratte hänelle. Eihän se ole hänen syynsä,
että hän on lihava. Ja näettehän, Izzie-täti piti hänestä. Me
palvelemme Izzie-tätiä, kun olemme kohteliaita hänen ystävilleen.
Olin pahoillani hänen tulostaan, mutta nyt se on jo ohi, ja minä olen
iloinen siitä."
"Tuntuu niin hyvältä, kun pakotus lakkaa", sanoi Elsie
veitikkamaisesti, jolla välin Cecy kuiskasi Cloverille: "Eikö Katy
ole suloinen?"
"Eikö olekin!" vastasi Clover. "Jospa minä olisin puoleksikaan niin
hyvä. Joskus tuntuu siltä, että olisi ikävää, jos Katy paranisi. Hän
on meidän kaikkien rakas lemmikkimme istuessaan tuossa tuolissaan
eikä olisi hauskaa nähdä häntä missään muualla. Mutta onhan kauheata
ajatella sillä tavalla. Enkä minä usko, että hän olisi erilainen tai
tulisi pahaksi, kuten muutamat tytöt, vaikka hän olisikin terve."
"Tietystikään ei!" vastasi Cecy.
XIII LUKU
Vihdoinkin
Noin kuusi viikkoa edellä kerrotun jälkeen, kun Clover ja Elsie
askartelivat alakerrassa, säpsähtivät he kuullessaan Katyn kellon
soivan pikaisesti ja hermostuneesti. Molemmat he juoksivat portaita
ylös loikaten kaksi porrasta kerrallaan nähdäkseen mitä hän tarvitsi.
Katy istui tuolissaan hyvin punehtuneena ja hämmästyneenä.
"Oi, tytöt!" huudahti hän. "Voitteko arvata mitä? Minä olen seisonut!"
"Mitä?" huudahtivat Clover ja Elsie.
"Toden totta! Minä nousin aivan omilla jaloillani, omin voimin!"
Toiset olivat liian hämmästyneitä kyetäkseen puhumaan, joten Katy
jatkoi selittäen:
"Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Silmänräpäyksessä tunsin, että jos
koettaisin, niin voisin, ja melkein ennenkuin ehdin ajatellakaan
koettelinkin, ja niin minä nousin ja liikuin tuoliltani. Pidin kiinni
ainoastaan käsinojasta koko ajan! En tiedä, kuinka pääsin takaisin,
pelkäsin niin kovin. Oi, tytöt!" ja Katy kätki kasvonsa käsiinsä.
"Luuletteko että enää kykenen tekemään sitä uudelleen?" kysyi hän
katsoen ylöspäin kostein silmin.
"Mikset, tietystikin sinä kykenet!" sanoi Clover, jota vastoin Elsie
tanssien huudahti: "Ole varovainen! Olehan toki varovainen!"
Katy koetti, mutta joustavuus oli lauennut. Hän ei kyennyt liikkumaan
ollenkaan tuoliltaan. Hän alkoi ihmetellä, oliko hän ehkä uneksinut
koko tapahtuman.
Mutta seuraavana päivänä, kun Clover sattui olemaan Katyn huoneessa,
kuuli hän äkkiä huudahduksen ja kääntyessään huomasi hän vierellään
Katyn seisovan aivan omilla jaloillaan.
"Isä, isä!" kirkui Clover kiiruhtaen alas. "Dorry, Hanna, Elsie,
tulkaa! Tulkaa katsomaan!"
Isä oli ulkona, mutta kaikki toiset kerääntyivät heti. Tällä kertaa
Katyllä ei ollut mitään vaivaa "kyetä siihen uudelleen." Hänen
tahtonsa näytti olleen lamassa, mutta nyt sen virottua tarkkasivat
jäsenet tahdon käskyjä ja tottelivat niitä.
Kun isä tuli sisään, oli hän yhtä hämmästynyt kuin lapsetkin. Hän
käveli kävelemistään Katyn tuolin ympäri tehden Katylle kysymyksiä ja
pyytäen häntä vuorotellen nousemaan ja istumaan.
"Paranenko minä todellakin?" kysyi Katy melkein kuiskaten.
"Kyllä, rakas lapseni, niin luulen", vastasi tohtori Carr tarttuen
Filipiin ja nostaen hänet ilmaan. Kukaan lapsista ei ollut nähnyt
isän koskaan ennen käyttäytyneen niin poikamaisesti. Mutta
huomattuaan Katyn hehkuvat posket ja kiihtyneet silmät lähetti hän
kaikki toiset pois, malttoi mielensä ja istuutui rauhoittamaan Katyä
hellin sanoin.
"Luulen että terveytesi palaa", sanoi hän, "mutta siihen menee
aikaa, ja sinulla täytyy olla paljon kärsivällisyyttä. Oltuasi hyvä
lapsi kaikkina näinä vuosina onnistuu se sinulle varmaan nytkin.
Pieninkin varomattomuus vie taaksepäin. Sinun tulee olla tyytyväinen
vähimpäänkin voittoon kerrallaan. Kävelemisellä ei ole mitään
oikotietä sen enemmän kuin oppimisellakaan. Jokainen pikkulapsi saa
sen kokea."
"Oi, isä!" sanoi Katy, "ei siitä väliä, vaikka vuosikin kuluisi --
kunhan vain paranisin viimeinkin."
Kuinka iloinen hän olikaan sinä iltana -- liian iloinen nukkuakseen!
Isä huomasi mustat renkaat hänen silmiensä alla seuraavana aamuna, ja
hän pudisti päätään.
"Sinun _täytyy_ olla varovainen", sanoi hän Katylle, "tai joudut
jälleen makuulle. Kuume tietysti uudistaisi sairautesi vuosikausiksi."
Katy tiesi isän olevan oikeassa, ja hän olikin varovainen, vaikkei
se suinkaan ollut helppoa, kun uusi elämä sykki jokaisessa
jäsenessä. Hänen terveytensä edistyi hitaasti, kuten tohtori Carr
oli ennustanut. Ensiksi hän seisoi jaloillaan ainoastaan muutamia
sekunteja, sitten minuutin, sitten viisi minuuttia pitäen koko ajan
kovasti kiinni tuolistaan. Sitten hän uskalsi jättää tuolin ja seistä
vapaasti. Sen jälkeen hän alkoi kävellä askeleen kerrallaan työntäen
tuolia edellään, kuten lapsilla on tapana tehdä opetellessaan
käyttämään jalkojaan. Clover ja Elsie pyörivät ympärillä hänen
liikkuessaan, kuten huolestuneet äidit. Oli sekä hullunkurista että
surkeata nähdä pitkän Katyn voimatonta ja epävakaista astelemista ja
vilkkaiden pikku siskojen suojaten seuraavan häntä. Mutta Katystä
se ei ollut hullunkurista eikä surkeatakaan, hänestä se oli vain
mieluista -- erittäin mieluista. Ei yksikään vuoden vanha lapsi ole
varmaankaan koskaan ollut ylpeämpi ensi askeleistaan kuin Katy.
Vähitellen hän kävi seikkailuhaluiseksi ja uskalsi tehdä
rohkeampiakin yrityksiä. Eräänä päivänä juostessaan yläkertaan omaan
huoneeseensa Clover pysähtyi kuin kivettyneenä nähdessään Katyn
istuvan siellä punoittavana ja hengästyneenä, mutta mielissään
aikaansaamastaan yllätyksestä.
"Näetkös", selitti hän anteeksi pyytäen, "minut valtasi tutkimushalu.
On pitkä aika siitä, kun olen nähnyt muita huoneita kuin omani!
Mutta, voi ystäväni, kuinka pitkä tuo eteinen on! En muistanut sen
olevan niin pitkän. Minun on levättävä kunnollisesti, ennenkuin
palaan."
Katy lepäsi kunnollisesti, mutta hän oli hyvin väsynyt seuraavana
päivänä. Koe ei kumminkaan vahingoittanut häntä. Parin kolmen viikon
kuluttua hän jo kykeni kävelemään kaikkialla toisessa kerroksessa.
Se tuotti hänelle suurta hupia. Oli kuin hän olisi lukenut jotakin
hauskaa kirjaa nähdessään kaikkia uusia esineitä ja pieniä muutoksia.
Aina hänellä oli jotakin ihmettelemistä.
"Mitä, Dorry", sanoi hän, "kuinka kaunis kirjahylly! Milloin olet sen
saanut.?"
"Se on vanha hylly! Minullahan on se ollut jo kaksi vuotta. Enkö ole
koskaan kertonut sinulle siitä?"
"Ehkäpä oletkin", vastasi Katy, "mutta minä en ole sitä ennen
_nähnyt_, joten se ei ole mieleeni painunut."
Elokuun lopussa oli Katy käynyt jo niin vankaksi, että hän alkoi
puhua alakertaan menosta. Mutta isä sanoi: "Odota. Se väsyttäisi
sinua paljon enemmän kuin samalla tasolla käveleminen", selitti hän,
"olisi parasta jättää se vähän tuonnemmaksi -- kunnes jalkasi ovat
aivan varmat."
"Minä luulen myöskin samaa", sanoi Clover, "ja sitä paitsi tahdon
järjestää huoneet ja saada ne hauskoiksi, ennenkuin tarkat silmäsi
näkevät ne, sinä neiti emännöitsijä. Oi, minäpä kerron jotakin!
Päähäni on pälkähtänyt hyvin kaunis ajatus. Katy, voit määrätä
päivän, jolloin tulet, ja me olemme kaikki valmiina vastaanottamaan
sinua, ja sitten me pidämme pidot! Isä, kuinka pian Katy voi tulla?"
"No, sanoisinko varmasti: noin kymmenen päivän kuluttua."
"Kymmenen päivän! Eikös silloin ole seitsemäs päivä syyskuuta?"
kysyi Katy. "Sitten, isä, jos saan, menen ensi kerran kahdeksantena
päivänä. Niinkuin tiedätte, oli se äidin syntymäpäivä", lisäsi hän
hiljaisella äänellä.
Niin asia päätettiinkin. "Miten hauskaa!" huudahti Clover hypellen
ja taputellen käsiään. "En koskaan, koskaan ole _kuullut_ mitään
niin erikoisen hauskaa. Isä, koska sinä tulet alakertaan? Minua niin
_hirveästi_ haluttaa puhella sinun kanssasi."
"Aivan heti -- mieluimmin kuin että takkini liepeet kiskotaan
repaleiksi", vastasi tohtori Carr nauraen, ja he läksivät yhdessä.
Katy istui katsellen rauhallisesti ja iloisesti ikkunasta.
"Oi", ajatteli hän, "onko se todellakin mahdollista? Päästetäänkö
minut koulusta juuri niinkuin Helena-serkun runossa sanotaan? Saanko
ottaa jäähyväiset Tuskalta? Mutta tuskissakin on rakkautta. Nyt vasta
huomaan sen. Kuinka hyvä ja rakas Opettaja minulla onkaan ollut!"
Clover näytti olevan hyvin ahkerana koko sen loppuviikon. Hän sanoi
"pesettävänsä ikkunoita", mutta tämä selitys tuskin riitti hänen
pitkäaikaiseen poissaoloonsa ja hänen kasvojensa salaperäiseen
iloisuuteen, mainitsemattakaan vasaran iskuja ja sahaamista, jota
kuului alakerrasta. Toisia lapsia oli nähtävästi kielletty sanomasta
mitään, sillä kerran tai kahdesti Filip huudahti: "Oi, Katy!" ja
sitten hetken vaiettuaan sanoi: "Minä melkein unohdin!" Katy kävi
hyvin uteliaaksi. Mutta hän huomasi, että salaisuus, mikä se sitten
lie ollutkaan, tuotti tyydytystä kaikille muille paitsi hänelle,
joten hän, vaikka häntä haluttikin tietää, päätti kuitenkin, ettei
kysymyksillään pilaisi heidän hauskuuttaan.
Viimeinkin oli vain pari päivää jälellä tähän tärkeään tilaisuuteen.
"Katso", sanoi Katy Cloverin tullessa huoneeseen vähän ennen
teeaikaa. "Neiti Petingill on tuonut minun uuden pukuni. Aion
uudistaa sen, kun menen ensi kerran alakertaan."
"Kuinka sievä!" sanoi Clover tarkastellen pukua, joka oli pehmeätä
sinisenharmaata villakangasta, koristettu samaan väriin vivahtavilla
silkkinauhoilla. "Mutta, Katy, minä tulen sulkemaan sinun ovesi.
Bridget rupeaa lakaisemaan eteistä, enkä minä tahdo, että tomua
lentää sisään, sillä kuten tiedät, sinun huoneesi lakaistiin tänä
aamuna."
"Miten merkillinen aika lakaista lattiaa!" sanoi Katy ihmetellen.
"Mikset anna hänen odottaa huomisaamuun?"
"Voi, ei sovi! on -- hänellä on -- tarkoitan että hänellä on niin
paljon muita tehtäviä huomenna. On paljon mukavampaa, että hän tekee
sen nyt. Katy rakas, älä huolehdi, pidä vain ovesi sulettuna. Etkös
pidäkin? Lupaathan minulle?"
"Hyvä", sanoi Katy yhä enemmän hämillään, mutta alistuen Cloverin
hartaaseen pyyntöön. "Pidän sen kiinni." Hänen uteliaisuutensa
kiihtyi. Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat
hänen silmissään, ja hän ei saattanut olla kuuntelematta. Bridget
piti hirmuista melua harjallaan, mutta siitä huolimatta Katy luuli
kuulevansa muitakin ääniä -- askeleita portailla, ovien avaamista ja
sulkemista -- kerran hillittyä naurua. Kuinka merkillistä tuo kaikki
olikaan!
"Vähät siitä", sanoi hän sulkien korvansa päättävästi. "Huomennahan
saan tietää kaikki."
Huomispäivä valkeni raittiina ja kauniina -- aivan sopiva syyskuun
ihannepäiväksi.
"Katy", sanoi Clover tullessaan puutarhasta kädet täynnä kukkasia,
"tuo sinun pukusi on soma. Et koskaan ennen ole ollut niin
hauskan näköinen!" Ja hän pisti kauniin punertavan neilikan Katyn
rintaneulaan ja toisen hänen tukkaansa.
"Kas niin!" sanoi hän, "nyt sinä olet koristettu. Isä tulee sinua
hakemaan muutaman minuutin kuluttua."
Juuri silloin tulivat Elsie ja Hanna huoneeseen. He olivat puetut
parhaisiinsa. Niin oli Cloverkin. Se oli nähtävästi juhlapäivä koko
talolle. Cecykin seurasi heitä, hänet oli erikoisesti kutsuttu
katsomaan, kun Katy astuisi alakertaan. Hänellä oli myöskin uusi puku.
"Kuinka hienoja me olemmekaan!" sanoi Clover huomattuaan kaiken
kauneuden. "Käännypäs, Cecy, -- liivihame sanon ja silkkivyö!
Sinähän, neiti Hall, alat olla kovin aikuisen näköinen."
"Ei kukaan meistä tule niin aikuiseksi kuin Katy", sanoi Cecy nauraen.
Ja sitten ilmestyi isä. Hyvin hitaasti he menivät alakertaan, Katy
nojaten isään, Dorry toisella puolellaan ja tytöt jälessä, jota
vastoin Filip kolisi edellä. Debby, Bridget ja Santeri kurkistelivat
keittiön ovesta nähdäkseen Katyä, ja vanha rakas Mary pitäen
esiliinaa silmillään itki ilosta.
"Oi, pääovi on auki!" sanoi Katy ihastuneella äänellä. "Miten
kaunista! Ja kuinka hauska korkkimatto! Se on ilmestynyt
poissaollessani!"
"Älä pysähdy _sitä_ katselemaan!" huudahti Filip, joka näytti olevan
kiireissään. "Ei se ole uusi. Se on ollut siinä jo niin kauan! Tule
sen sijaan seurusteluhuoneeseen."
"Niin", sanoi isä, "päivällinen ei ole vielä aivan valmis, sinulla
on vähän aikaa levätä kävelysi jälkeen. Katy, sinä olet kestänyt sen
ihailtavasti. Oletko hyvin väsynyt?"
"En hituistakaan!" vastasi Katy iloisesti. "Luulen että voisin
kävellä yksinkin sen matkan. Kas! Kirjakaapin ovi on korjattu. Kuinka
kauniilta se näyttääkään!"
"Älkää viivytelkö, voi, älkää viivytelkö!" toisti Filip tuskaisen
kärsimättömästi.
Niin he läksivät taas liikkeelle. Isä avasi seurusteluhuoneen oven.
Katy astui askeleen huoneeseen -- sitten hän pysähtyi. Puna leimahti
hänen kasvoilleen, ja hän piti kiinni ovenrivasta saadakseen tukea.
Mitä hän näkikään!
Ei ainoastaan huonetta ikkunaverhoineen ja kukkasineen tai leveätä
kaunista ikkunaa, joka oli tehty auringon puolelle, tai pientä
leposohvaa ja pöytää, jotka olivat siinä nähtävästi häntä varten. Ei,
siellä oli jotakin muuta! Sohva oli avattu lepokuntoon, ja sohvalla
tyynyjen varassa -- kirkkaat silmät kääntyneinä oveen päin -- makasi
Helena-serkku! Nähtyään Katyn ojensi hän kätensä häntä kohden.
Sekä Clover että Cecy sanoivat jälkeenpäin, etteivät he koskaan
elämässään olleet niin pelästyneet, sillä Katy unohtaen heikot
voimansa irtaantui isän käsivarresta ja _juoksi_ suoraan sohvaa
kohti. "Oi, Helena-serkku! rakas Helena-serkku!" huudahti hän. Sitten
hän jollakin tavalla laskeusi sohvan viereen. He kietoivat kätensä
toistensa ympärille, ja muutamaan hetkeen ei kuulunut sanaakaan
kenenkään huulilta. "Eikö se olekin hauska yllätys?" huuteli Filip
heitellen kuperkeikkaa tunteittensa purkamiseksi, Hannan ja Dorryn
tanssiessa jonkinlaista sotatanssia sohvan ympärillä.
Filipin ääni oli katkaissut äänettömyyden ja nyt alkoi, kysymysten ja
huudahdusten sekamelska.
Tuli ilmi, että tämä hauska keksintö saada Helena-serkku "pitoihin"
oli alkuisin Cloverista. Hän oli ehdoittanut asian isälle ja
järjestänyt kaiken. Ja, kuten kekseliäs nainen ainakin, hän oli
pannut Bridgetin eteistä lakaisemaan, ettei Katy kuulisi melua
Helena-serkun saapuessa. "Helena-serkku aikoo jäädä meille kolmeksi
viikoksi tällä kertaa -- eikö se ole hauskaa?" kysyi Elsie, kun
Clover levottomana tiedusteli: "Aivanko varmasti sinä et aavistanut?
Etkö vähääkään? Etkö pienintäkään hutuista? Etkö pikkuruistakaan?"
"En tosiaankaan, en vähääkään. Kuinka olisin saattanut aavistaa
jotakin niin kovin hauskaa?" Ja Katy suuteli rajusti Helena-serkkua
vielä toisenkin kerran.
Kuinka lyhyeltä se päivä tuntuikaan! Oli niin paljon näkemistä,
kyselemistä ja puhelemista, jotta tunnit pian vierivät, ja ilta
yllätti heidät kuin toinen suuri odottamaton tapaus.
Oli hyvin hauskaa tarkastella heitä kaikkia. Elsie ja Dorry näyttivät
hänestä eniten edistyneiltä. Elsie oli kokonaan kadottanut surullisen
ulkomuotonsa ja hieman valittelevan äänensävynsä ja oli niin iloinen
ja säteilevä kaksitoistavuotias tyttönen, kuin toivoa saattoi.
Dorryn juroille kasvoille oli tullut avoin ja järkevä ilme, ja
hänen käytöksensä oli hyväntahtoista ja ystävällistä. Hän oli yhä
vieläkin pirteä poika, vaikkei hän ollut erikoisen nopea omistamaan
uusia ajatuksia, mutta oli kumminkin toiveita, että hänestä kasvaisi
arvossapidetty mies. Ja hänelle kuten muillekin lapsille oli Katy
nähtävästi aurinkona ja keskuksena. Kaikki he kiertelivät hänen
ympärillään ja luottivat kaikessa häneen. Helena-serkku huomasi,
miten Katy lohdutteli Filipiä, kun tämä tuli sisään kovasti itkien
pahasti langettuaan; miten Hanna kuiskasi tärkeän salaisuuden
Katyn korvaan; ja miten Elsie pyysi apua työhönsä. Hän huomasi
Katyn kohtelevan heitä kaikkia hauskasti ja miellyttävästi, hänen
käytöksessään ei ollut rahtuakaan komentavaa vanhinta siskoa, ja
hänen entinen kiihkeä äänensävynsä oli poissa. Ja kaikista paraiten
hän huomasi muutoksen Katyn omissa kasvoissa: hänen silmiensä lempeän
ilmeen, hänen naisellisen ulkomuotonsa, miellyttävän äänensä,
kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden hänen toisia neuvoessaan
näyttämättä ollenkaan neuvovalta.
"Rakas Katy", sanoi hän päivän tai parin perästä tulonsa jälkeen.
"Tämä vierailu tuottaa minulle suurta iloa -- ette saata ajatella
kuinka suurta. Se on jyrkkä vastakohta edelliselle vierailulleni, kun
sinä olit niin sairas ja toiset niin surullisia. Muistatko?"
"Muistan kyllä. Ja kuinka hyvä sinä olitkaan, ja kuinka sinä autoit
minua. En ole koskaan unohtava sitä."
"Olen iloinen. Mutta se, mitä minä saatoin tehdä, oli sangen
vähäistä. Sinä olet yksiksesi opiskellut koko tämän ajan. Ja, rakas
Katy, tahdon sanoa sinulle, miten minä olen hyvilläni nähdessäni,
kuinka urhoollisesti sinä olet tietäsi raivannut. Minä saatan
sen huomata kaikesta -- isästä, lapsista ja itsestäsi. Sinä olet
saavuttanut sen aseman, jota -- muistanet minun kerran sanoneen --
jokaisen sairaan tulisi tavoittaa, olet päässyt 'kodin sieluksi'."
"Voi, Helena-serkku, älä sano niin!" sanoi Katy hänen silmiensä
yhtäkkiä täyttyessä kyynelillä. "Minä en ole ollut urhoollinen. Et
saata kuvitella, kuinka huonosti olen joskus käyttäytynyt -- kuinka
äreä ja kiittämätön olen ollut, ja kuinka tyhmä ja hidas. Joka päivä
huomaan tehtäviä, jotka olisivat toimitettavat, mutta minä en suorita
niitä. On erittäin liikuttavaa kuulla sinun kiitostasi, mutta sinä et
saa kiittää. Minä en ansaitse sitä."
Mutta vaikkei Katy sanonut ansaitsevansa kiitosta, luulen kuitenkin,
että hän sitä ansaitsi.